1.10
1. Desmond Morrisin ”Eleitä, ilmeitä, asentoja” –kirjaa (s. 113) jatkaa: ”Massachusettsissa rikottiin vuonna 1830 eräässä kaupungissa parrakkaan miehen ikkunat, lapset viskelivät häntä kivillä ja sikäläinen kirkko eväsi häneltä ehtoollisen. Lopulta neljä miestä kävi hänen kimppuunsa ja yritti väkivalloin ajaa häneltä parran. Kun hän pani vastaan, hänet pidätettiin ja teljettiin vuodeksi vankilaan päälle karkauksesta.”
Edellisessä lainauksessa näemme sosiaalisen paineen vaikutuksen johon kirkollakin oli osuutta.
2. Georg Henrik von Wrightin “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 351) jatkaa: “Stevenson erottaa arvoarvostelmasta kaksi merkitysainesta. Hän kutsuu niitä deskriptiiviseksi ja emotiiviseksi. Deskriptiivinen aines arvostelmassa, että jokin on hyvä, on minua itseäni koskeva toteamus, että hyväksyn kyseessä olevan asian. Emotiivinen aines ilmenee siinä, että arvostelmaa voidaan käyttää niin sanoaksemme painostuskeinona ; sen avulla pyritään herättämään lähimmäisessä samanlainen asenne kyseistä asiaa kohtaan ja ehkä siten vaikuttamaan myös hänen käyttäytymiseensä . Tietoisesti yksinkertaistaen Stevenson analysoi arvoarvostelman seuraavasti: “Tämä on hyvä” merkitsee samaa kuin “Hyväksyn tämän; hyväksy sinäkin se. deskriptiivinen merkitysaines ilmaistaan tässä indikatiivilauseen, emotiivinen aines imperatiivilauseen avulla.
Emotiivinen merkitys liittyy muihinkin kuin sellaisiin lauseisiin, jotka sisältävät sanojen “hyvä”, “huono”, “kaunis” tai “ruma” kaltaisia arvostavia sanoja. Tämä koskee varsinkin sellaisten termien määritelmiä, joilla on tunneperäinen sävy tai joilla on muuten merkitystä toiminnallemme . Sellaisia sanoja ovat “demokratia”, “oikeamielisyys”, “sivistynyt”, “rohkea”. Yrittäessämme määritellä niitä pyrimme usein vaikuttamaan suhtautumiseen itse asioihin. Stevenson kutsuu tälläisiä määritelmiä persvasiivisiksi . Niiden emotiivista merkitysainesta vahvennetaan toisinaan sanoilla “tosi” tai “todellinen”. Niinpä sanotaan, että t osi demokratia ei sovi yhteen kapilatistisen talousjärjestelmän kanssa – tai että todella sivistynyt ihminen ei voi olla juutalaisvihollinen. Persvasiivisten määritelmien käyttö on tietenkin täysin paikallaan esteettisissä, moraalisissa ja poliittisissa yhteyksissä . Mutta se saa helposti älyllisen epärehellisyyden sävyn, koska tälläinen määritelmä peittää tunteenomaisen asenteen ilmaisun näköjään puhtaasti kuvailevien termien verhoon. Stevensonin suureksi ansioksi luettakoon, että hän on kiinnittänyt huomiota persvasiivisten määritelmien semanttiseen erikoislaatuun normatiivisen estetiikan ja etiikan apuneuvoina.
Stevenson esittää myös tärkeitä huomautuksia eettisen todistelun erikoisluonteesta. Eettistä arvostelmaa voidaan tavallisesti perustella . Perustelut (“reasons”) liittyvät siihen mitä tiedämme tai uskomme arvosteltavasta asiasta tai sen syy-yhteyksistä tiettyihin muihin asioihin. Tietyntyyppisen teon paheksuminen voi perustua esimerkiksi käsitykseen, että tämä teko on terveydelle vahingollinen. Jos käsitys osoittautuu virheelliseksi, alamme suhtautua tähän asiaan toisin. Arvokysymyksiä koskevat erimielisyydet, jotka perustuvat tietoomme tai uskomuksiimme, voidaan periaatteessa ratkaista vetoamalla todellisuuteen.”
Kun laadimme käyttäytymisen sääntöjä, tulee meidän nojautua tieteelliseen materiaaliin ihmisen käytöksestä. Sosiologia ja psykologia ovat silloin ne tieteet osa-alueineen joiden tulee ratkaista lainsäädäntö.
3. Frans de Waalin “Hyväluontoinen Oikean ja väärän alkuperä ihmisessä ja eläimissä” –kirjaa (s. 117) lainaten: ”Hierarkiat sitovat yksilöt toisiinsa ehdollisilla väitteillä, joka on suunnilleen seuraavanlainen: ”Jos toimit näin, niin olemme sinusta iloisia.”. Tämän vastakohta on ”Jos et toimi näin, niin sinua rangaistaan, tai mikä pahempaa, sinut karkotetaan.”
Edelliseen lainauksen sisältö on yksi syy miksi uskonnot ylläpitävät toimintaansa nimittäin sosiaalinen paine. Vaikka yksilö olisi eri mieltä jostain asiasta, hän saattaa mukautua enemmistön paineeseen, koska ei halua tulla syrjityksi.
4. K ristinuskon K äsikirja -kirjaa lainaten: ”Uskonnon kannattajat muodostavat yhteisön. Tämä on uskonnon sosiaalinen eli yhteisöllinen piirre . Uskonto voi olla vahvasti järjestäytynyt tai yhteyttä pitävät yllä tunnepohjaiset tekijät . Uskonnon yhteisöllisyys merkitsee kuitenkin sitä, että kannattajilla on yhteinen arvomaailma ja yhteisöllä selkeä normijärjestelmä .”
Edellisen lainauksen lähteen antama kuva yhteisöllisestä piirteestä ei ole uskonnollisteoreettisten ryhmien erikoisoikeus, luonnollisestikaan, vaan se löytyy kaikkialta missä ihmisiä on tekemisissä keskenään. Puhuttaessa kannattajien yhteisestä arvomaailmasta täytyy ottaa huomioon myös muutamia olennaisia seikkoja. Kannattaja ei ole itse luonut arvomaailmaansa, vaan se on saatu opetuksen kautta. Näin esim. Suomessa missä evankelisluterilaista uskontoteoriaa opetetaan koulussa alaluokilta pitäen. Tässä tapauksessa ei voida puhua kannattajien muodostamasta uskonnollisteoriallisesta yhteisöstä vaan uskonnollisteoriallisesta yhteisöstä, mikä itse vahvasti vaikuttaa yhteisön muodostumiseen. Edellä mainitussa tapauksessa voidaan herättää keskustelua siitä, miten järkevä käyttäytymismalli on lapsen uskontoteoriallinen opetus; onhan uskontoteoriallisten asioiden käsittely aikuisillekin vaikeaa. Myös pohtimisen arvoista on se, että kun vahvaa auktoriteettiasemaan käytetään uskontoteoriallisten olettamuksien esittämiseen totena, niin miten tämä vaikuttaa lapsesta varttuvaan nuoreen joka ehkä koulutusta saatuaan (tai saa muualta tietoa) huomaa uskontoteoriasta löytyvän sen kyseenalaistavia tietoja. Epäilen, että nuoren luottamus yhteiskuntaa kohtaan ainakin jossain määrin järkkyy ja varsinkin silloin, jos voidaan osoittaa muun yhteiskunnan tienneen, että uskontoteoreettisen yhteisön teorioista löytyy niiden kyseenalaistavia seikkoja tai voidaan suorastaan osoittaa, että uskontoteoreettisen ryhmittymän teoriat ovat vääriä ja ovat elossa vain historiallis-traditionaalisin, vallallisin ja institutionaalisin syin. Sosiaalinen paine vaikuttaa myös uskontoteoriallisessa yhteisössä pysymiseen. Jos ihmisen lähimmäiset kuuluvat uskontoteorialliseen ryhmittymään, niin missä tapauksissa ihminen on tarpeeksi vahva esittääkseen eriäviä mielipiteitä tai muuttamaan käyttäytymistään siihen suuntaan, mitä pitää parempana. Suomessa tämä sopivissa ympäristöoloissa onnistuu, mutta on ajattelemisen arvoista miten on esim. maassa jossa valtio ja kirkko toimivat vielä tehokkaammin yh dess ä ja olettaen, että tuossa maassa kunnollisen peruskoulutuksen saaminen on harvojen oikeus ja edelleen, että vaikka ihminen saisikin koulutusta, onko ympäristötekijöiden vaikutus sellainen, että hänen kannattaa mielipiteitään ilmaista; eli voiko mielipiteitään ilmaistuaan joutua syrjinnän kohteeksi tai jopa fyysiseen vaaraan. Vielä on muistettava, että joissain tapauksissa uskonnollisteorialliseen yhteisöön liitytään uskonnollisteoriallisen yhteisön antaman ”opastuksen” kautta. Opastus-sana on suluissa sen vuoksi, että ei ole syytä olettaa uskonnollisteoreettisen ryhmittymän antavan negatiivisia tietoja itsestään/teorioistaan ja useasti tietoa ryhmittymän teorioista annetaan opetuksen muodossa. Sanoin edellä mainitun siksi, että raamattuun (muihinkin) pohjautuvat uskontoteoreettiset yhteisöt voivat antaa paljon epäoleellista tietoa ajan jatkuvasti kuluessa ja jäsenehdokkaan koko ajan ollessa tekemisessä edellä mainitun yhteisön kanssa. Jos ihminen käy työssä ja esimerkiksi kahtena päivänä viikossa parituntia kerrallaan keskustelee raamattuun pohjautuvista asioista, voi hän joutua 10 vuotta omaksumaan epäoleellista tietoa ennen kuin ymmärtää asetella oikeita kysymyksiä. Ajan hukkaan vaikuttaa kyselijän koulutus ja kyky käsittää ongelmia sekä mahdollisen kysymyksienvastaajan koulutus ja kyky käsittää ongelmia sekä ehkä olennaisimpana kysymyksienvastaajan motiivit (edellä mainitut koulutus, ongelmien ratkaisukyky, motiivit ja niiden yhdistelmät aiheuttavat sen miten hyvin/huonosti vastaaja pystyy antamaan oleellista/epäoleellista tietoa) . Jos kysyjä luulee vastaajan tarkoittavan hyvää (olevan oikeassa) tai ei ole kriittinen, vaan uskoo vastaajan vakuutteluihin, ajanhukka kasvaa. Edellä mainitusta esimerkistä seuraa, että henkilö on ollut pitkän ajan tekemisissä kyseisen yhteisön kanssa ja mahdolliset sosiaaliset siteet voivat vaikuttaa siihen lähteekö hän yhteisöstä; myös muita syitä olleen. Sosiaalisilla siteillä tarkoitan uskonnollisteoreettisen yhteisön kautta muodostunutta ystäväpiiriä ja voitaneen olettaa, että vaikka mainitun yhteisön jäsenelle selviäisi yhteisön teorioitten vääryys, hän ei välttämättä ilmaise tietoaan siksi, että ei halua menettää ystäväpiiriään tai mahdollista arvostustaan ystäviensä joukossa. Sosiaaliseen paineeseen voidaan laskea maantieteellisistä ja kulttuurillisista syistä johtuva sidonnaisuus. Monet uskontoteorioiden erot selittyvätkin kulttuuriympäristöllisillä ja maantieteellisillä eroilla. Usein lapsi kannattaa samaa uskontoteoriaa kuin vanhempansakin varsinkin mitä kehittymättömämpi kulttuuri on kyseessä.
5 . ANKKURI -kirjaa (s.9) lainaten: ”Uskonnollisten palvonta menojen eli kultin harjoittaminen luoyhteenkuuluvuudentunnetta ja yhteistoiminta a. Lisäksi uskonto auttaa pitämään yllä yhteisiä arvoja ja normeja (sääntöjä, ohjeita). Jumalallista käskyä pidetään velvoittavampana kuin yhteiskunnallista sääntöä. Näin uskonto luo kiinteyttä ja järjestystä ja voi tulla yhteiskuntaa säilyttäväksi voimaksi .”
Uskonnolla on ollut tilauksensa yhteisön yhtenäisyyden vuoksi, mutta esim. länsimaissa sillä ei enää ole samaa merkitystä kuin aiemmin. Päin vastoin perinteisistä uskonnosta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Tämä siksi, että vaikka uskonnolla on ollut monia hyväksi koettuja aspekteja yhteisön eheyden ylläpitäjänä, se on aiheuttanut myös negatiivisia ilmiöitä, kuten disinformatiivisen teorian toimintamallien käyttämisen toiminnassa, mikä on energian tuhlausta. Tämän vuoksi perinteisten uskontojen ja niihin perustuvien uususkontojen alasajo on perusteltua. Edellisen virkkeen sisällön toivon tapahtuvan itseni ja muiden ihmisten vuoksi humaanisti.
6 . Desmond Morrisin ”Eleitä, ilmeitä, asentoja” –kirjaa (s. 112-) lainaten: ”Kun kaksi vaihtoehtoista muotia, parrakas ja parraton , olivat vakiintuneet, sosiaalisille ryhmille tai kulttuureille tarjoutui tilaisuus osoittaa uskollisuuttaan tai kapinamieltää n miesten parranajotavoissa. Joskus heiluri heilahti uuteen suuntaan pelkästään hallitsijan parranajotottumusten voimasta.”
7 . KHO -kirjaa (s. 27) lainaten: ” Marttyyrikauden vaarat ja ahdingot lujittivat seurakunnan jäsenten yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja syvensivät kirkon elämää .”
Edellinen lause ei ole kokonaisuudessaan tosi, koska toisaalta referoimastani aineistosta käy ilmi, että ”marttyyrikauden” aikana laittomaksi julistetusta uskontoteorian kannattajista osa luopui ”uskostaan” juuri vaarojen vuoksi, mikä on ollut järkevintä toimintaa elämän säilymisen kannalta.
8 . Samaria –lehti (s. 12) jatkaa: ”Pieni vähemmistö etsi tavallaan ”välineellisesti uskontoa avuksi päihde- ja yleisiin elämänongelmiin.” Valtiotieteen tohtori Jaana Jaatinen havaitsi omassa väitöskirjassaan Terapeuttinen keskustelutodellisuus sen, että päihdehuollon asiakkaat halusivat usein keskustella ”syvemmistä asioista ”. Osa päihdeongelmaisista haluaa selvittää uskonnollisia ja eksistentiaalisia kysymyksiään.”
Elämme kehityksemme aikajanalla jossa on erilaisia uskontoja ja lahkoja. On ymmärrettävää että niistä keskustellaan. Kuitenkin perinteiset uskonnot voidaan osoittaa ihmislähtöisiksi. Yhteiskunnalliset/yksilölliset voimavarat tulisi kuitenkin kohdistaa maapallon ongelmien poistoon ja keskustella uskonnollisista/ateistisista kysymyksistä silloin kun on luppo aikaa.
9 . Samaria –lehti (s. 12) jatkaa: ”Päihdeongelmaisten uskonnollisia ratkaisuja tapahtuu niin julkisissa hengellisissä tilaisuuksissa , kahdenkeskisissä sielun hoidollisissa keskusteluisa kuin yksinäisyydessäkin .”
Luulen, että ns. ”sielunhoidollinen” tilaisuus etenee niin, että ”autettava” saa purkaa huoliaan ja häntä kuunnellaan. Se, miten paljon sielunhoitaja käyttää tilanteen psykologista latausta hyväkseen, saadakseen ujutettua omia elämänkäsityksiä autettavan tajuntaan on varmasti yksilöllinen. Myös tulee muistaa, että ”sielunhoidollinen” keskustelu ollee tavallisesti auktoriteettisesti latautunut . Edellisen virkkeen sisällöllä tarkoitan sitä, että ”sielunhoitaja” on se, jolla on valtaa ohjata ”sieluaan” hoitamaan tulleen ajatusmalleja uusille urille . Edellisissä yhteyksissä käsite ”sielu” voidaan korvata käsitteellä ”mielentila” . Psykologisella asetelmalla tarkoitan sitä, kun siisti ”tasapainoinen” ihminen on selkeässä auktoriteettiasemassa verrattuna autettavaan, joka tavallaan on jättänyt asiansa auttajan käsiin, niin voidaan olettaa, että tilanne ei kaikissa psykologisissa hienosäätövirityksissään ole aivan tasa-arvoinen.
10 . Samaria –lehti (s. 12) jatkaa: “Ne, jotka eivät välittömästi vapautuneet päihteiden käyttötarpeesta tai – pakosta, kehittivät itselleen retkahduksentorjuntakeinoja. Uskonnollisuuteen ja hengellisyyteen liittyviä retkahduksentorjuntakeinoja olivat rukous ja Raamatun lukeminen, uskonystävien ja hoitoyhteisöjen tuki, osallistuminen uskonnolliseen toimintaan vaihtoehtoisena toimintana , vaikeuksien uusi kognitiivinen , uskonnollisen kielen kautta tapahtumien jäsentäminen ja uskovaisen roolisuojan taakse vetäytyminen . Yleensä elämänongelmien voittamiseen, ahdistuttavien tilanteiden läpikäymiseen tai niiden kassa toimeen tulemiseen käytettiin samantyyppisiä itsehoitomenetelmiä.”
Edellisestä lainauksesta voi nähdä sosiaalisen ulottuvuuden merkityksen. Uskonnollinen kieli puolestaan on huonoa kielenkäyttöä, koska samat asiat voi sanoa ilman “yliluonnolliselta” vaikuttavaa aspektia. Itse olen nähnyt “syrjäytyneitä” päihdeongelmaisia, jotka ovat eläneet “kadulla”, siis väkivallan uhan alla, eivätkä ole tienneet “paremmasta”; heille uskovaisten lämminhenkisyys on varmasti osasyy “uskoontuloon”, eihän heidän enää tarvitse pelätä fyysisen väkivallan uhkaa. Edelleen osallistuminen “uskonnolliseen” toimintaan on pitkälti samankaltaista kuin muussakin yhteiskunnallisissa insituutioissa: tehdään jotain yhdessä ja vaihdetaan mielipiteitä. Raamatut eri versioineen voidaan osoittaa ihmisten kirjoittamiksi kirjoiksi ilman mitään yliluonnollista ilmoitusta. Myös rukouksen syyt on esitetty tässä kirjassa toisaalla.
11 . Samaria –lehti (s. 12) jatkaa: Uuden elämäntavan pysyvyyttä tuki useimmilla seurakunnallinen aktiivisuus . Ne tarjosivat osallistumismahdollisuuksia, joka antoi päihteettömän ympäristön, mielekästä ajankäyttöä ja tehtäviä sekä tukea itsetunnolle ja uudelle identiteetille uskovaisena. Uusi identiteetti uskovaisena voikin olla yksi kuntoutumisen ja toipumisen avaintekijä . Mikä merkitys onkaan sillä, että ” juopon”, ”syrjäytyneen”, ”luuserin” ja joskus vielä ”rikollisenkin” minä-määreiden tilalle tulee uudenlaiset määritykset: Olen ”uskovainen”, ”lunastettu”, ”rakastettu”, ”Jumalan lapsi” ja ”pelastunut”. En olekaan ”asiakas” tai ”potilas” vaan olen ”veli” tai ”sisar”. ”
Edellisestä lainauksesta näkee syitä uskonnollisuuden pysyvyyteen yhteiskunnassa, esim. uskonnollinen piiri tarjoaa osallistumismahdollisuuksia yhteisölliseen toimintaan, mikä ei suinkaan ole pahasta, kunhan edellä mainitusta toiminasta karsii disinformatiiviset aspektit pois. Uskonnollinen yhteisö myös tukee tulokasta, mikä varmasti vaikuttaa siihen, miten tulokas suhtautuu tuen antajaan; edellinen ei ole pahasta, kunhan toiminnasta karsii disinformatiiviset aspektit pois. Edellisen lainuksen “päihteetön ympäristö” voitaneen ainakin osassa tapauksia ilmaista myös käsitteellä “turvallinen ympäristö.
12. Erich Frommin ”Psykoanalyysi ja uskonto” –kirjaa (s.36) lainaten: ”Uskonnollisen kultin ja neuroottisen oireen välillä on yksi tärkeä ero, joka tekee kultista paljon neuroosia onnistuneemman ratkaisun – ajatellaan saavutettua tyydytystä. Jos kuvittelemme isäänsä palvovan potilaan elävän kulttuurissa, jossa yleisesti harjoitettaisiin vanhempainpalvontaa, hän voisi harjoittaa uskontoaan yhdessä muiden kanssa eikä hänen tarvitsisi tuntea itseään eristetyksi. Juuri eristäytyminen, ulkopuolisuudentunne, on jokaisessa neuroosissa niin tuskallista. Mitä järjenvastaisinkin ideologia jaettuna toisten kanssa antaa ihmiselle tietyn määrän turvallisuutta ja tasapainoa, jota neuroottiselta ihmiseltä puuttuu. Ei ole mitään niin epäinhimillistä, pahaa ja järjetöntä, mikä ei soisi ihmiselle lohtua mikäli sen jakaa muiden kanssa. Vakuuttavin todiste tästä on joukkohulluus, jota olemme joutuneet ja joudumme parhaillaan todistamaan. Kun jokin oppijärjestelmä, kuinka mieletön tahansa, on saanut vallan yhteiskunnassa, miljoonat ihmiset mieluummin uskovat siihen kuin koskevat itsensä ulkopuolisiksi ja yhteisöstä eristetyksi.”