Kirja

3. 2 .1

Pelkästään kristinuskoon liittyvää kirjallisuutta ja lehtisä on kirjoitettu historian saatossa paljon. Perinteiset uskonnot tulisi alasajaa jo ympäristösyidenkin vuoksi. Turha kirjallisuuden painaminen, kokouksissa käyminen ja turhan työn tekeminen säästäsi ympäristöä paljon. Kun perinteisiin uskontoihin ja niistä muodostuneisiin uususkontoihin liittyvä turha työ muutettaisiin esim. nälänhädän poistoon, voisimme poistaa nälänhädän nopeasti; päivissä; tarvittaisiin vain yhteispäätös.

1. Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s.60) lainaten: ”Kaikki suuret uskonnot perustuva t siihen, mitä ne pitävät jumalallisena ilmoituksena. Useimmiten se on puettu kirjalliseen muotoon. Siitä on tullut pyhä kirja, joka ohjaa uskontokunnan jäsenen elämää.”

”Ilmoitus” on uskonnollisen auktoriteetin valehtelua. Kun pyhissä kirjoituksissa on ollut elämää huomioivaa viisautta ja lakeja, on pyhät kirjat saaneet korkean aseman. Pyhillä kirjoilla on pyritty ohjaamaan ihmisiä osin vallallisista syistä. Nykyaikaiset tieteet ovat kuitenkin saavuttaneet aseman että disinformaatiosta voidaan luopua ja siirtyä esim. lainsäädännössä psykologian ja sosiologian varaan.

2 . KHO –kirja (s. 104) jatkaa: ” Pyhät astiat, pappien messupuvut ja jumalanpalveluksessa käytetyt kirjat  olivat usein hyvin  kallisarvoisia .”

Edellinen Suomessa; hiukankin historiaan lukeneille lienee selvää, että useimmiten kirkon vaurastuttua, se usein kulutti suuria summia ulkonaiseen loistoon. Sääli monia yksilöitä jotka olisivat voineet pelastua kuolemalta, mutta he lienevät se ”uhri”, joka ihmiskunnan on täytynyt/täytyy maksaa matkalla kohti yhä parempaa tietämystä syistä ja seurauksista.

3. Kristinuskon Käsikirja –kirjaa lainaten: ”Oppi elämän  tarkoituksesta ja kuoleman jälkeisestä pelastumisesta  on olennaista uskonnossa . Tämä uskonnon dogmaattinen eli opillinen perusrakenne on usein ilmaistu pyhissä kirjoituksissa ja niiden tulkinnoissa.”

Kun ihmiset aikoinaan uskoivat että ihmisen kuollessa hänestä erkanee henki, kehittyi myös pyhiin kirjoja tutkiva teologia joka pohti kuoleman jälkeistä tilaa. Kun tämä samanaikaisesti liittyi kirjoitustaidon kehittymiseen saivat pyhät kirjoitukset suuren arvovallan. Kun ymmärrämme tämän voimme nyt luopua disinformaatiosta ja globaalina yhteisönä keskittyä pidentämään ihmiselämää toivoen Jumaluutta.

4 . Kristinuskon käsikirja -kirjaa (s. 75) lainaten: ”Miten on suhtauduttava historiallisen raamatuntutkimuksen maalaamaan melko inhimilliseen kuvaan raamatusta? ——–. Raamattu on Bultmannin mukaan ( II maailmansodan jälkeen) julistusta, jonka tehtävänä on puhutella ihmistä, ei antaa hänelle tietoja maailmasta. Ihmistä puhuttelevat vain sellaiset kysymykset, joilla on hänelle merkitystä ja jotka koskettavat hänen olemustaan —. Niitä ovat esim.  rakkaus ja viha, hyväksytyksi tai hylätyksi tuleminen, yhteys tai yksinäisyys, tarkoitus tai tarkoituksettomuus, syyllisyys, pelko, toivo, elämä ja kuolema . Juuri näistä kysymyksistä Raamattu puhuukin.”

Se, että raamattu puhuu mm. rakkaudesta, vihasta, kuolemasta jne. ei ole perustelu raamatun käytölle yhteiskunnallisessa elämässä. On ymmärrettävää, että aikaisemmissa yhteiskunnissa piti tukeutua johonkin moraaliseen ja lainsäädännölliseen lähteeseen yhteiskunnan toimintaa ajatellen, mutta nykytieto on saavuttanut tason, joka antaa aiheen lopettaa disinformaation levittämisen yhteiskunnassa. Raamattu perustuu vanhaan ja monilta osin väärään maailmankuvaan. Se tarkoittaa sitä, että raamatun antamiin ohjeisiin pitää suhtautua kielteisesti kuin myös raamattua uskontoteorioidensa pohjanaan pitävien ryhmittymien antamiin ohjeisiin elämästä. Nykyisin tieteiden eri osa-alueet kasvattavat tietoa ihmisestä ja ihmisen ympäristöstä kiihtyvällä vauhdilla. Sosiologia ja psykologia osa-alueineen ja muutkin tieteet pystyvät paremmin vastaamaan ihmistä askarruttaviin kysymyksiin.

5 . Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s.64) lainaten: ”Raamattu sitoo kristityn  pelastushistorian tapahtumiin , ei esimerkiksi yksittäisiin, eri aikoina esitettyihin luonnontieteellisiin käsityksiin.”

Edellisen lainauksen sisältö on luterilaisen uskontoteoreettisen ryhmittymän oppi, joka on kuitenkin luotu sen jälkeen kun on ymmärretty, että raamatun luonnontieteellisistä teorioista on löystynyt virheitä. Kristinuskon Käsikirjan edellinen lause on esimerkki siitä kuinka tässä tapauksessa luterilainen uskontoteoria ei myönnä raamatun ihmismäisyyttä vaan sovittaa uskontoteorioitaan sitä mukaa kuin tieteellinen tieto asettaa heidän uskontoteorioitaan kyseenalaisiksi tai osoittaa ne vääriksi. Syyt ovat raamattuun perustuvien uskontoteorioiden ”suosio” historiallis-traditionaalisin syin, vallankäyttö, sosiaalinen paine ym. Alkanut sosiologian ja psykologian vallankumous osoittaa ihmisen raadollisuuden esim. valehtelun osalta.

6. KHO –kirja (s. 104) jatkaa: ”Pyhät astiat, pappien messupuvut ja jumalanpalveluksessa käytetyt kirjat olivat usein hyvin kallisarvoisia .”

Mitenköhän paljon kirkon loisteliaisuus on saanut ihmiset uskomaan kirkon uskontoteorioihin? Edelleen uskonnolliset johtajat (ja muutkin johtajat) ovat aina saaneet itselleen parasta; esim. äskeisen lainauksen loisteliaat messupuvut.

7. RSJS –kirjaa (s.17) lainaten: ”Kirjoitustaito, jonka omistamisesta ihmiskunnan tunnettu historia alkaa, keksittiin yli 5000 vuotta sitten Kaksoisvirranmaassa. Kun Raamatun kansa eli juuri tämän, maailman vanhimman sivistysmaan, naapuruudessa, olivat pyhien kirjoitusten syntymisen ulkoiset edellytykset jo varhain olemassa, jopa jo ennen Aabrahamia, ”ensimmäistä heprealaista” .”

8. AA1 –kirjaa lainaten: ”Mesopotamian sumerilaiset kehittivät  jo 3000-luvulla eKr. kirjoitusjärjestelmän, jossa kirjoitusmerkit piirrettiin puikoilla kosteisiin savitauluihin, jotka poltettiin lujiksi. ——–. Sumerilaisten kirjoitustapa levisi kaikkialle Lähi-itään. Gilgames on myös kirjoitettu ennen raamattua.”
Kristinuskon Käsikirja –kirjaa lainaten: ”Lisääntyvä metallien käyttö muutti yhteiskunta rakennetta. Hajallaan ollut kyläasutus keskittyi muureilla ympäröidyksi kaupungeiksi, pääosin rannikon alangolle. Ne kävivät kauppaa ja niiden ympärillä viljeltiin maata. Rannikon kaupungeista on löydetty egyptiläisiä esineitä, mikä viittaa siihen, että yhteydet Niilin-laakson kulttuuriin olivat vahvat. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa on joitakin muistumia tästä siirtymävaiheesta (4:19-22 ja 11:3-4).”

9. Jotain uskontoja käsitellyttä kirjaa lainaten: ”Sumerilaisten kansalliseepos Gilgames on teos josta löytyy paljon yhtäläisyyksiä vanhan testamentin kanssa.”

Gilgamesh –kirja on kirjoitettu ennen raamattua, joten tämän virkkeen alun tieto on todiste siitä, että raamatun tarinat ovat osittain keksittyjä ja lainattuja.

10. Kristinuskon Käsikirja -kirja jatkaa: ”Sekä kanaanilainen että kehittyvä israelilainen kulttuuri  saivat koko historiansa ajan vaikutteita pohjoisesta ja etelästä, babylonilaisesta ja egyptiläisestä kulttuuripiiristä. Babylonialainen vertailuaineisto näkyy selvästi alkukertomuksissa, esim. osassa luomiskertomusta, vedenpaisumuskertomuksessa ja kertomuksessa Babylonin tornista, sekä monissa lain kohdissa Mooseksen laissa on useita kirjaimellisia yhtäläisyyksiä kuuluisan Hammurabin lain kanssa. Hammurab oli Babylonin kuningas vuosina 1792-1750 eKr.”

1 1 . Raamatun sanakirja –kirja (s. 3) jatkaa: ”Abraham 1. Abram, Israelin kansan kantaisä Raamatun mukaan.  Samantapaisia nimiä on löydetty Baabelista . Abram = ”isä on korotettu”, on käytetty aina 1 Moos. 17:5 saakka, jolloin se muutettiin Aabrahamiksi (heprealaisen käsityksen mukaan ”kansojen paljouden isä ”). ”.

Ennen kirjoitettua aikaa ”hyvät” kansojen alkuteoriat varmaan liikkuivat lähialueilla.

1 2 . Kristinuskon käsikirja  -kirja (s. 76) jatkaa: “Alkukertomuksissa esiintyy kyllä joitakin asuttuun puolikuuhun ja sen historiaan viittaavia nimiä ja asioita,  mutta niiden tehtävä ei ole raportoida menneisyyttä. Oikeastaan niillä ei ole aikaa eikä paikkaa .”

Edellinen lainaus puhuu, että alkukertomuksista löytyy nimiä ja asioita, jotka viittaavat asuttuun puolikuuhun ja ettei näillä nimillä ja asioilla ole tehtävänä raportoida menneisyyttä. Näin on, muttei lainauslähteen tarkoittamalla tavalla. Se, että alkukertomuksista löytyy nimiä ja paikkoja jotka viittaavat asuttuun puolikuuhun on loogista. Alkukertomusten luoja ei voinut tietää, että nyt on ihmisen hankkiman tiedon taso ihmisestä itsestään sekä luonnontieteistä sitä luokkaa, että hänen voi todistaa alkukertomuksen luojan kertoneen perinnäistarinoita omissa nimissään. Edellisen lainauksen toteamus, ettei kertomuksilla ole aikaa eikä paikkaa, on huonoa argumentointia, koska mainitun kaltainen argumentointi ei itsessään tarkoita yhtään mitään. Ja vaikka voidaan olettaa argumentoijan tarkoittaneen jotain senkaltaista, että alkukertomukset ovat jotain universaaleja uskontoteorioita niin argumentointi ei siltikään todista vielä mitään.Se, että alkukertomuksista löytyy puolikuun alueen nimiä ja asioita on todiste siitä, että tutkimukset ovat auttaneet todistamaan raamatun ihmisten tekememiksi.

13. UHP –kirjaa (s. 35) lainaten: ”

A.  Muista jumalista oli tärkein Marduk. Luonnonmerkitykseltään hän on kevätauringon ja valon jumala . Hänen planeettansa on Jupiter, ja eläinradan kuvioista kuuluu hänelle härkä.   Tultuaan Babylonian ylijumalaksi Marduk sai osakseen useita muiden jumalien ominaisuuksia, esim. luomisen .  Hänen pääpyhäkkönsä oli Esagilan temppeli Baabelissa, jolla sanottiin olevan taivaaseen asti ulottuva torn i  .

b. Assyriassa Assur oli pääjumala.—–.  Hänen varsinainen tehtävänsä oli johtaa kansaa sodassa ja tuhota viholliset.   Marduk ja Assur olivat etupäässä valtiollisia jumalia, jotka olivat varsinaisen teologisen järjestelmän ulkopuolella .

c. Kuunjumala oli Sin, joka yhdessä auringonjumalan Smashin ja jumalatar Ishtarin kanssa muodosti toisen triaksen . Hänen palvonta pääpaikka oli  Uur ,  josta Aabraham oli syntyisin ,  mutta nimi Sin oli laajalti tunnettu Etelä-Arabiaan ja Syyriaan asti, ja luultavaa on, että se myöskin esiintyy Siinai-vuoren nimessä . —-. Kuuta pidettiin erityisen viisaana jumalana, joka antoi oraakkeleita ja auttoi vaikeissa ratkaisuissa.  Täysikuuna häntä kuvattiin parrakkaaksi mieheksi, uutena kuuna vahvasarviseksi häräksi. Rukouksissa häntä nimitettiin  isäksi .

d. Shamash oli auringon jumala, ja hänen palvontansa pääpaikat olivat etelässä Larsa ja pohjoisessa Sippar. Kuten Marduk oli hänkin elämän antaja , mutta hän on sen lisäksi  kaikkinäkevä vanhurskas tuomari ja lain antaja . Tällaisena häntä paljon rukoiltiin ja hymneissä kiitettiin. Assyriassa hänestäkin tehtiin sodanjumala. Ohessa hymni Shamashille: Shamash, taivaan ja maan kuningas, ylemmän ja alemman maailman järjestäjä. Shamash, sinun vallassasi on elvyttää kuolleet ja vapauttaa sidotut!

Lahjomaton tuomari, ihmisten valtias, loistavan idänvuoren haltian korkea poika.

Mahtava, ihana poika, maiden valo, kaiken, mitä on taivaassa ja maassa, luoja olet sinä ! (Jeremias: Handbuch, s, 252)

e. Aadad eli Ramman oli  ilman ja ukkosen jumala .  Hän on vaikutuksissaan milloin hyvää, milloin pahaa tuottava . Häneltäkin odotettiin oraakkeleita. Raamatussa, Sak 12:11, nimi Haadad-Rimmon esiintyy yhteydessä, josta voi päättää, että tämän jumalan kuolemaa surtiin kasvullisuuden kuihtuessa . Ohessa hymni Aadadille : Kun Herra vihastuu, vapisee taivas hänen edessään, kun Aadad suuttuu , järisee maa hänen edessään, suuret vuoret kukistuvat hänen edessään. Hänen vihastuessaan, hänen julmistuessaan, hänen karjuessaan, hänen jyristessään nousevat taivaan jumalat ylös taivaaseen, manalan jumalat astuvat manalaan; aurinko laskee taivaan ääriin, ja kuu katoaa taivaan korkeuksiin .  ( loppu puuttuu. Lehmann: Textbuch, s. 112)

f. Tammuz oli jumala, josta tiedettiin kertoa, että  hän on kuollut ja jälleen herännyt eloon . Hänen kuolemansa johdosta, minkä ajateltiin tapahtuvan kesällä, laulettiin valitusvirsiä, joissa kuvailtiin hänen astumistaan tuonelaan. —–. Tammuzin palvonta oli kansanomainen ja levisi laajalle, mm. Syyriaan, jossa se sulautui Adoniksenpalvontaan .”

g.  Nabu oli Mardukin poika ja hänen tahtonsa ilmoittaja . Hänen pyhäkkönsä oli Borsibbassa. Kohtalon taulujen haltijana oli hänellä suuri valta . Hän osasi  lukea taivaan kirjoitusta  ja oli oppineiden jumala.  Hänen palvontansa on joskus ulottunut Palestiinaan asti ( Nebon vuori) .

h. Ishtar jumalattareen ovat vähitellen sulautuneet  kaikki muut babylonialaiset jumalattaret. Hän on äitiyden jumalatar, kaiken elämän ja hedelmällisyyden naisellinen edustaja. Siitosvietti on hänelle pyhitetty , ja hänen pyhäköissään asusti sekä mies- että naispuolisia ammattihaureuden harjoittajia.  Planeettajumalat. Patsailla ja rajakivillä on usein kuvattuna seitsemän seisovaa jumaluusolentoa, jotka luultavasti edustavat joko  seitsemän tähtistä  (plejedejä) tai aurinkoa, kuuta ja viittä kiertotähteä. Näistä epäilemättä johtuu  seitsenluvun pyhyys .  Uskonto ja tiede olivat babylonialaisille yhtä , ja uskonnolla oli kauttaaltaan astraalinen (=tähtiopillinen) perustus. Tähdet olivat jumalien ilmestyksiä. Ennen kaikkea ovat aurinko, kuu ja viisi (silloin tunnettua) kiertotähteä: Merkurius (Nebo), Venus (Ishtar), Mars(Niinib), Jupiter (Marduk), ja Saturnus (Nergal) taivaan ilmestysten välittäjiä. Kun ne taivaalla kulkevat (näennäisesti) samaa leveää vyöhykettä pitkin, katsottiin tätä sen tähden niiden radaksi, ja kun ihmisten mielikuvitus vyöhykkeen tähtisikermissä  näki enimmäkseen eläinkuvioita , nimitettiin tuota rataa eläinradaksi. Myöskin eläinradan kuvioilla katsottiin olevan suuri merkitys ja varsinkin päätettiin planeettain suhteesta eläinradan kuvioihin, minkälainen tulevaisuus oli oleva . Näin syntyi astrologia, joka taivaan merkeistä luuli voivansa lukea ihmiskohtaloja.  Meidän seitsenpäiväinen planeettaviikkomme on Babyloniasta kotoisin . Sunnuntai= auringon päivä, maanantai=kuun päivä, tiistai= Marsin päivä, keskiviikko = Merkuriuksen päivä, torstai = Jupiterin päivä, perjantai = Venuksen päivä, lauantai = Saturnuksen päivä.”

Tarina raamatussa Baabelin kieltensekoituksesta voidaan ymmärtää, kun ajatellaan etteivät ihmiset ymmärtäneet evoluutiota tuohon aikaan eivätkä he ymmärtäneet miksi ihmiset muualla puhuvat eri kieltä. Edellinen lainaus myös osoittaa, että kuun jumala Sin on vaoinut vaikuttaa Siinai -vuoren nimeen.

jumalien synty . Kun kaikkeuden isä Apsu ja ikiemo Tiamat vuodattivat vetensä yhteen, saivat alkunsa jumalat. Ennen pitkää alkuhirviöt Apsu ja Tiamat  kadehtivat  jumalien valtaa ja ryhtyivät heitä vastaan taisteluun. Johtajana on Tiamat, joka avuksensa luo 11  apulaista. Näistä tärkein on Kingu, jolle uskotaan  kohtalon taulut . – Jumalat valmistautuvat myöskin taisteluun. Johtajaksi valitaan rohkein, Marduk, jolle voiton palkaksi luvataan kohtalonmääräämisvalta, siis korkein hallitus. Marduk syöksyy hirviötä vastaan, voittaa heidät ja tempaa Kingulta kohtalon taulut. Sen jälkeen hän miekalla halkaisee Tiamatin  kahtia kuin kalan ja rakentaa sen osista maailman :

Hän jakoi hänet kuin kalan kahteen osaan,
Puolikkaan hän asetti ylös teki taivaankanneksi
Pani teljen eteen, asetti vartijat,
Käski heitä estämään vesi tulemasta alas

Viidennessä taulussa kuvataan taivaankappaleiden luomista mm. näin:

Hän valmisti asunnot suurille jumalille,
Tähdet, heidän kuvansa eläinradan hän toi esiin
Ilmoitti vuoden, jakoi vuodenajat jne .
Keskelle hän korotti taivaankorkeudet ,
Pani kuun loistamaan antoi hänelle yön ,
Määräsi, hänet, yön lapsen tekemään päivät tunnetuiksi.

Kuudennessa taulussa kuvataan ihmisen luomista.  Ihmisen tarkoitukseksi esitetään pyhäkköjen rakentaminen jumalille ja jumalanpalveluksen ylläpito . Laajin babylonialaisista — sankarirunoista on ns. Gilgamesh-runo.  Siihen sisältyy mm. kertomus vedenpaisumuksesta, joka suuresti muistuttaa raamatullista .  Täälläkin käsitetään vesitulva syntien rangaistukseksi.  Ainoastaan Hasisandra vaimoineen pelastuu . Vedenpaisumuskertomus on osa Gilgamesh-eepoksesta. G. saapuu pitkien vaellusten perästä babylonialaisen Nooan, Ut-napishtimin tykö (sama kuin Hasiandra), joka hänelle kertoo pelastuksensa vesitulvasta. Ohessa kappale tekstistä:

Ut-napishtim sanoi hänelle, Gilgameshille:

Tahdon kertoa sinulle, Gilgamesh, oudon asian,
jumalien salaisuuden ilmoitan sinulle.
Sjurippak, kaupunki, jonka hyvin tunnet,
Eufratin rannalla sijaitseva,
vanha kaupunki se oli, ja jumalat asuivat siinä.
Toimittaa vedenpaisumuksen päättivät suuret jumalat.

Silloin Eea varoittaa unessa suojattiansa:
”Ihminen Sjurippakissa, Ubor-Tutun poika,
veistä huone, pelasta henkesi,
anna rikkautesi mennä, rakenna laiva,
jätä tavarasi, säilytä elämä.”

Ut-napishtim ryhtyy toimeen ja rakentaa laivan:
kaiken, minkä omistin, lastasin minä siihen,
kaiken hopean, minkä omistin, lastasin minä siihen,
kaiken kullan, minkä omistin, lastasin minä siihen
kaikkea erilaista elämän siementä lastasin minä siihen.

Minä vein laivaan koko perheeni ja sukuni,
kedon eläimet ja pedot, kaikenlaisia käsityöläisiä minä vein siihen.

Merkin saatuaan hän menee laivaan ja sulkee oven. Kaikki luonnonvoimat lasketaan irti. Kuusi päivää ja kuusi yötä  raivoaa myrsky ja vesitulva. Kaikki elollinen hukkuu.  Seitsemäntenä  päivänä ilma asettuu, meri tyyntyy ja laiva pysähtyy Nisir -vuorelle. Kuusi päivää Ut-napishtim vielä vartoo, mutta  seitsemäntenä  päivänä hän ryhtyy toimeen:

Vein ulos kyyhkysen, päästin sen irti,
kyyhkynen lenteli sinne ja tänne,
mutta kun ei leposijaa löytänyt, palasi se takaisin.

Sitten vein ulos pääskysen, päästin sen irti,
pääskynen lenteli sinne ja tänne,
mutta kun ei leposijaa löytänyt, palasi se takaisin.

Sitten vein ulos kaarneen, päästin sen irti,
kaarne lensi, näki veden vähenevän,
söi, kahlasi, vaakkui, eikä palannut takaisin.

Nyt ymmärtää Ut-napishtim, että maa on kuiva. Hän lähtee laivasta ja toimeenpanee uhrin:

Jumalat haistoivat hajun,
jumalat haistoivat makean hajun,
jumalat kokoontuivat kärpästen tavoin uhraajan luo .

Mutta Bel, joka oli toimeenpannut tulvan, vihastuu siitä, että jotkut ihmiset ovat pelastuneet.

Silloin Eea avasi suunsa ja puhui,
hän sanoi sankari Belille:
”Sinä viisas jumalien joukossa, sinä sankari,
kuinka ajattelemattomasti menettelit, kun toimitit tulvan.

Syntisen päälle laske hänen syntinsä,
rienaajan päälle laske rienauksensa,
mutta katso, ettei hän huku, ole armollinen ettei hän menehdy.

Bel leppyy.

Hän teki päätöksen,

Bel astui laivaan,
tarttui käsiini ja vei minut ulos,
vei vaimoni ylös ja antoi polvistua viereeni,
kosketti olkapäitämme, astui väliimme ja siunasi meitä:
”Ennen oli Ut-napishtim vain ihminen,
nyt olkoot Ut-n-m ja vaimonsa jumalien vertaiset.
Asuva on Ut-n-m kaukana virtojen suulla.”

Ja he ottivat minut ja asettivat asumaan virtojen suulle.

(Söderblom: främmande religionsurkunder  III, s. 166 ss.)”

Edellisessä lainauksessa on alussa numerologiaa esim. maininnassa “seitsen tauluinen”. Kohtalon tauluilla voi olla tekemistä Mooses tarun kanssa jossa hän saa Jumalalta laintaulut. Edellisen lainauksen maailman luominen kuvastaa hyvin tuon ajan ihmisten maailmankuvaa: ei ymmärretä maapallon pyöreyttä. Edellisestä lainauksesta käy ilmi, että Gilgameshin vedenpaisumustaru on kirjoitettu ennen raamatun vastaavaa tarua, joten raamatun taru on kopio Gilgameshistä. Edellisestä lainauksesta voi huomata Jumalten hajuaistin, mikä kertoo jumalten ihmismäisistä ominaisuuksista.

14. Jotain uskontoja käsitellyttä kirjaa lainaten: ”Vuonna 1902 löydettiin Suusassa kaksi metriä korkea kivipatsas, johon on piirretty nuolenpääkirjoituksella kuningas Hammurabin laki. Hän hallitsi n. 2000 eKr. Patsaan huipussa on kuva, joka esittää Shamash jumalaa antamassa lakia Hammurabille. Laki sisältää Babylonian oikeus- ja siveellisyyskäsitteet. Otteita laista: Jos miehen laillinen puoliso on hedelmätön, on hänellä oikeus pitää jalkavaimoa tai orjatarta. Mutta jos tämä saatuaan lapsia osoittaa uppiniskaisuutta laillista puolisoa kohtaan, on hän karkotettava. Rangaistuksen ohjeena on ”koston laki” ——. Toisena sääntönä on, että se jäsen on tuhottava, jolla rikos tehtiin; esim. on pojalta, joka lyö isäänsä, kädet katkaistava. Seuraavana ote katumusvirrestä:

Oi herra, palvelijaasi älä hylkää!
Syvään veteen hän on heitetty, tartu hänen käteensä!
Paha, jonka olen tehnyt, käännä hyväksi!
Synnin, jonka olen tehnyt, vieköön tuuli!
Monet pahat tekoni, revi rikki kuin vaate!
Jumalani, jos syntejäni olisi  seitsemän kertaa seitsemän ,
niin päästä minut synneistä!

(Söderblom: Främmande religionsurkunder III, ss. 184-185)”???????

Rukoilijalle ei pääasiana ole päästä jumalan yhteyteen, vaan vapautuminen rangaistuksista.”

Edellisen lainauksen lopussa voi nähdä numerologiaa “seitsämän kertaa seitsämän” -kohdassa.

15. Kristinuson Käsikirja –kirjaa (s.56-) lainaten: ”Kaksoisvirtojen maan akkadialainen nuolenpääkirjoitus ja Egyptin hieroglyfikirjoitus ovat molemmat peräisin n. vuodelta 3000 eKr. Kumpikaan ei ollut äänteisiin perustuvaa kirjainkirjoitusta, van tavu- ja sanamerkkeihin perustuvaa kirjoitusta. Pohjois-Syyrian rannikolla sijainneessa Ugaritissä kehitettiin n. 1400 luvulla eKr. nuolenpääkirjoituksen pohjalta aakkoskirjoitus. Kanaanilaiset ja foinikkialaiset kehittivät sitä eteenpäin . Heprealasia piirtokirjoituksia tunnetaan n. 900-luvulta eKr. Alkukertomukset, patriarkkakertomukset ja ydinosa Mooseskertomuksista siirtyivät ensin suullisena perimätietona sukupolvelta toiselle.  Se ei olennaisesti muuttunut .  Näitä varhaisia perimätietoja ei kuitenkaan pidä lukea samoin perustein kuin nykyaikaisia asiakirjoja.  Niissä on vapaata kertomusta ja tosiasiatietoa vaikeasti erotettavalla tavalla yhteen punoutuneena. Israelaiset oppivat kirjoitustaidon n. 1200-luvulla eKr. ——-. Miltei samanaikaisesti osa kansasta vapautui Egyptin orjuudesta.  Exodus ja paluu Luvattuun maahan jäi Israelilaisten mieleen kuin kaikkien myöhempien Jumalan pelastustekojen alkumalliksi. Nyt siitä osattiin myös kirjoittaa, ei vain kertoa.  Perimätietoa alettiin määrätietoisesti kerätä muistiin Daavidin ja Salomon hallituskaudella . Israel oli kokenut lyhyen suurvaltavaiheen. Valtakunta oli kuitenkin jakaantunut ja heikentynyt. Nyt haluttiin palata juurille, tutkia ja tulkita kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut. Suunnilleen 800-700-lukujen taitteessa eKr. syntyivätkin ensimmäiset laitokset 1.-4. Mooseksen kirjasta, niin sanottu Jahvistinen historiateos, sekä hieman myöhemminvarhaismuodot Joosuan, Samuelin ja Tuomarien kirjoista. Ne olivat vielä paljon nykyistä suppeampia.”

16 . KR –kirjaa (s. 47) lainatne: ”Syyrialaiset, assyrialaiset ja babylonialaisetkin olivat kaikki seemiläisiä kansoja .  Heidän kielensä olivat heprean sukukieliä, ja heidän yhteinen sivistyksensä ja uskontonsa oli jättänyt paljon jälkiä Palestiinaan jo ammoisina aikoin a . Kun Palestiina n. 1400 eKr. oli Egyptin alusmaana, käyttivät maan virkamiehet Babylonian kieltä, niin kuin Egyptissä säilyneet nuolenpääkirjoitukset osoittavat .  Babylonialaiset olivat sekä sivistyksen että uskonnon alalla muille idän suurkansoille esikuvina .  Babylonialaisilla oli uskonnollisia kirjoituksia: rukouksia ja loitsulukuja, myyttejä eli pyhiä taruja ja lakeja .  H eidän kirjoituksistaan on löytynyt luomiskertomus ja vedenpaisumuskertomus, mutta paljon vanhanaikaisemmassa ja lapsellisemmassa muodossa, kuin millaisina ne ovat VT:ssa . Luojajumalan nimi oli Marduk, mutta hänellä oli luomistyössä monta muuta jumalaa apuna .  Samalla tavalla oli polyteistinen myös vedenpaisumuskertomus . Kun arkista pelastunut ihminen uhrasi kiitosuhrin, silloin – niin sanotaan:  jumalat haistoivat makean hajun, jumalat kokoontuivat kärpästen tavoin uhraajan luo .  Hammurabin lakikokoelmasta löytyy käskyjä, jotka muistuttavat Tooran vanhimpia osia. Oikeudesta ja siveellisyydestä puhutaan myöskin katumusvirsissä.  Pääosaltaan oli Babylonian uskonto kuitenkin luonnon-uskontoa .  Varsinkin palveltiin taivaankappaleita: aurinkoa, kuuta ja kiertotähtiä .  Papit harjoittivat tähtitiedettä, mutta myöskin taikauskoista astrologiaa eli tähdistä ennustamista .  Heidän oppinsa kolmesta maailmankerroksesta (taivas, maa, manala) levisi myös Israeliin .  Ja eräinä aikoina palveltiin Jerusalemissakin ”taivaan joukkoja” lain kiellosta huolimatta .”

Edellinen lainaus osoittaa  hyvin, että jumalilla oletetaan olevan samanlaisia kykyjä kuin ihmisellä; Jumalat kokoontuivat hajun haistettuaan kiitosuhrin luo..

17 . Jotain uskontoja käsitellyttä kirjaa lainaten: ”Vuonna 1887 kaivettiin Tell el Amarna nimisessä kylässä Egyptistä esiin suuri joukko tauluja, jotka sisältävät  Palestiinan ja Syyrian maaherrain  kirjeitä hallitsijallensa, Egyptin faaraolle Amenofis IV:lle. Näiden kirjeiden kirjoitusaikana, n.  1400 eKr ., vallitsi  Syyrian maissa yleisesti babylonialainen sivistys ja uskonto . Jumalan nimistä esiintyivät enimmin Ishtar, Shamash, Adad, ja Iilu. Seuraavaksi ote hymnistä Amarna-kirjeistä:

Abimilki Tyyrosta kirjoittaa faaraolle:

Minun herrani on  auringon  jumala,
joka päivittäin nousee maiden yli,
jonka ystävällisen sanan kautta minä omistan elämän,
mutta valitan, kun sitä ei tule,
jonka voimasta koko maa lepää rauhassa;
joka antaa  ukkosen kaikua  taivaalla kuten Aadad,
niin että koko maa hänen jyrinästään vapisee .
toisessa paikassa:

Sinä olet auringon jumala, joka nousee ylitseni,
ja vaskinen muuri, joka kohoaa korkealle;

Kuninkaani, herrani, valtavasta voimasta on minulle lepoa ja luottamusta.

Hymnit ovat uskonnollista laatua, mutta kirjoittaja on sovittanut ne faaraoon  .
(Böhl, Fr. Delitzschin mukaan. Theol. Litt.-blatt, 15-1914)

Mutta vuosisatojen vieriessä erikoistuu syyrialainen uskonto yhä enemmän ja vähitellen saavat varsinaiset syyrialaiset jumalat Baal ja Astarte keskeisen merkityksen. Tietoja Syyrian uskonnosta löytyy foinikkialaisista piirroksista ja kirjoituksista sekä vanhasta testamentista. Tietoja saamme myöskin Mesha-patsaasta, jonka Moabin kuningas mesha pystytti 9:nnellä vuosisadalla eKr. Israelista saamansa voiton muistoksi. Ohessa Ta`annekin kaivauksista löytynyt kirje kanaanilaiselta ajalta (todiste monoteistisistä virtauksista):

Ishtarvashurille Abi-Javi.

Jumalinen herra suojelkoon elämääsi, sillä sinä olet veli, ja rakkaus on sisuksissasi ja sydämessäsi . Kun olin väijyksissä Garrassa, lahjoitti minulle muuan seppä kaksi veistä, keihään ja kaksi nuijaa, jos keihäs on vioittunut, on hän sen korjaava ja lähettävä Butritpin kautta. Vieläkö jatkuu itkua kaupungeistasi, taikka oletko uudestaan ottanut ne valtaasi? Minun pääni yläpuolella on eräs, joka on kaupunkien päällä. Katso nyt, tahtooko hän sinulle osoittaa hyvää. Kun hän osoittaa kasvonsa, joutuvat he häpeään, ja voitto on oleva suuri.

(Jeremias: Das alte orient, s. 316.)

Jokaisella kaupungilla oli oma Baal niminen jumalansa, joka pääasiassa vastasi babylonialaista aadadia.  Häntä ajateltiin kaupungin herraksi ja suojelijaksi, hän antoi viljan- ja viinisadon ym. lahjoja .  Häntä kuvattiin tavallisesti häräksi tai sarvipäiseksi mieheksi . Tyyrossa olivat baal -päätteiset miehennimet tavallisia, esim. Hannibal. Vanhassa testamentissa mainitaan useita paikallisia Baaleja . Esim. Baal-berit (liiton-Baal), jolla oli Siikemissä pyhäkkö (Tuom. 8:33). Ja myöskin Bileamin ajoilta mainittu Baal-Peor, jota moabilaiset palvelivat (4. Moos.25). Filistealaisessa Ekron nimisessä kaupungissa oli Baal-Zebubin oraakkeli (2. Kun 1:2). Hän oli auringonjumala ja sai nimensä niistä kärpäsistä, joita aurinko tuottaa kesällä .  Baal-Zebubista on myöhemmin muodostunut juutalaisten paholaisen nimi, Beelsebuul.  Auringon jumalia olivat myös Baal-Shamem ja Karthagon Baal-Hamman, jota kuvattiin  oinaansarvilla   varustetuksi ruhtinaaksi . Auringon jumala esiintyy muillakin nimillä. Tavallisia ovat varsinkin sanasta  Melek (=kuningas) muodostetut nimet: ammonilaisten Milkom ja karthagolaisten Moolok, Moolek ja tyyrolaisten Melkart . Moolek on polttavan kuumaa aurinkoa vastaava hävittävä jumala . Melkartista kerrottiin sankaritaruja, joiden takia erään tarun mukaan  Melkart polttaa itsensä, mutta nousee tuhasta  (häntä katsottiin samaksi kuin kreikkalaisten Herakles)  uudistuneena jälleen , toisen tarun mukaan hän matkustaa  vieraille maille ja kuolee, mutta nousee kevään tullen haudastaan . Jokaisella Baalilla oli  rinnallansa jumalatar , jolla oli nimenä milloin Astarte, milloin Baalat. Samoin kuin Baal liittyi aurinkoon, liittyi Astarte kuuhun tai Venus tähteen. Astarte, joka ilmeisesti on muunnos babylonialaisesta Ishtarista, ajateltiin milloin suureksi emoksi ja elämän tuottajaksi, milloin taas neitseelliseksi ja sotaisaksi jumalattareksi . Karthagossa esiintyy Astarte taivaan jumalattarena nimellä Taanit. Kuvassa ympyröi hänen päätään eläinrata puoliympyrässä, ja helmassaan hän pitää aurinkoa ja kuuta (huomaa siivet selässä. kirj. huom.). Israelissa samaa jumalatarta nimitettiin ” taivaan kuningattareksi ”; naiset leipoivat hänelle kakkuja ja vuodattivat juomauhreja (Jer. 44: 17-19). Bybloksessa, Syyriassa, palvottiin Adonis nimistä jumalaa ( adoon=herra ). Ohessa ote Adonis tarusta, (de dea Syra) jonka on kirjoittanut Lukianos joka kuoli n. 180 jKr.: Virta, joka tulee Libanonin vuorilta, päättyy mereen; sen nimi on Adonis. Se tulee vuosittain punaiseksi ja värittää merenkin laajalti punaiseksi ja antaa Bybloksen asukkaille merkin murehtimiseen. He kertovat, että Adonis niinä päivinä tulee Libanonilla haavoitetuksi ja että hänen verensä muuttaa virran veden värin punaiseksi. Minä näin Bybloksessa suuren Afroditeen pyhäkön, jossa vietetään mysteerejä Adoniksen kunniaksi. He kertovat, että tuo juttu metsäsiasta on heidän seudullaan tapahtunut, ja tapauksen muistoksi pidetään kerta vuodessa suuri maansuru, jolloin he valittaen viettävät mysteerejä ja lyövät rintoihinsa. Kun he ovat tätä kylliksi tehneet, toimittavat he adoniksen ruumiille kuolinuhrit, mutta toisena päivänä he esittävät sen tarun, että hän elää, kohottaen hänet ilmaan ja hunnuttaen päänsä. —– Bybloksen asukkaissa on muutamia, jotka sanovat egyptiläisen Osiriksen olevan heidän luonaan haudatun ja että murhe ja mysteerit eivät muka tapahdu adoniksen kunniaksi, vaan Osiriksen .

(Jeremias: Das alte Orient, s. 116.)

Adonis oli olemukseltaan samaa laatua kuin Osiris ja Tammuz. Baal ja Astarte olivat luonnonjumalia. Niitä palveltiin sen tähden paljaan taivaan alla lehdoissa, joihin niille oli rakennettu alttareita. Alttarin vieressä oli kivipatsas Baalille tahi pystyssä oleva paalu Astartelle pyhitetty. Juhlatiloissa näitä öljyllä voideltiin.  Suuremmissa kaupungeissa oli temppeleitä. Suuremmissa pyhäköissä oli temppelinaisia, joiden ammattina oli haureuden harjoittaminen. —-. Mutta samat voimat, jotka tuottavat elämää, sen myöskin hävittävät. Aurinko synnyttää keväällä luonnossa ihanan kukoistuksen, mutta keskikesällä sen hehkuvat säteet paahtavat poroksi kaiken kasvillisuuden. Sen mukaan jumaliakin kuvattiin hävittäviksi olennoiksi, jotka helposti vihastuvat ja ankarasti rakastavat niitä, jotka heitä vastaan rikkovat. Jumalat ovat lepytettävät uhreilla, joiksi käytettiin sekä eläimiä, että ihmisiä. Karthagossa oli suuri vaskinen Moolokin patsas, joka lämmitettiin hehkuvan kuumaksi, jonka jälkeen sen suuhun syöstiin pieniä lapsia (ks. 2.9). Raamatussa kerrotaan, miten Moabin kuningas kerran, kun israelilaiset häntä ankarasti ahdistivat, uhrasi kaupungin muurilla oman poikansa (2 Kun. 3:26,27). Erityisesti uhrattiin jumalille sotavankeja . Mesha-patsaan kirjoituksessa kertoo Moabin kuningas valloittaneensa Israelilta Nebon kaupungin ja saaneensa sieltä  7000  sotavankia; nämä hän teurasti kaikki, sillä, hän sanoi, ”minä olen vihkinyt ne Astor-Kamosh`ille” (nais- ja miespuolisen jumalan yhtymä. Vrt. Nebon vuori.). ————-.  Läheistä sukua ihmisuhreille oli itsensä silpominen ja kuohitseminen, jota usein myöskin uskonnollisista syistä harjoitettiin .”

Edellisestä lainauksesta käy alussa ilmi, että ihminen luulee yliluonnollisen voiman aiheuttavan ukkosenilman; edellisestä lainauksesta voi vetää johtopäätöksen että ukkonen olisi myös aiheuttanut maanjäristykset. Edellisestä lainauksesta käy ilmi että jokaisella kaupungilla, jotka uskoivat erilaisiin Baal -jumaliin oli omanlaisensa Baal -jumala, jonka esim. luultiin huolehtivan viinisadon tulosta. Edellisestä lainauksesta voi huomata, kuinka Ekronin kaupungin Baal -jumala Baal-Zebubista tuli juutalaisten Beelsebuulia eli paholaista kuvaava sana. Edellisen lainauksen numeroon 7000 kannattaa suhtautua varauksella. Mutta vielä nykyäänkin tapahtuu puhdistuksia kun sotavankeja murhataan vain etnisin syin.

18 . KR –kirjaa (s. 34 Kanaanilaisen uskonnon houkutus. Baal ja Astarte.) lainaten: ”Kanaanilaiset olivat korkeammalla sivistysasteella kuin erämaasta tulleet israelilaiset. Tulokkaat ottivat heistä esimerkkiä, rakensivat kivitaloja, viljelivät maata ja istuttivat puutarhoja niin kuin kanaanilaisetkin. Vieläpä halusivat monet omaksua myöskin kanaanilaisten uskonnon . Kanaanilaisten tärkein jumala oli Baal, hyvin monimuotoinen olento. Kun hänestä ajateltiin mahdollisimman ylevästi, pidettiin häntä auringon jumalana. Hänen komeimmat kuvansa olivat härkävasikka ja mies, jolla oli oinaan sarvet . Oikeastaan palveltiin kullakin paikkakunnalla eri Baalia. Tämä sana näet on yleisnimi (ei erisnimi) ja merkitsee ” omistajaa” tai ”haltijaa ”.  Jokaisella lähteellä ja jokaisella kylällä ja kaupungilla oli oma ”Baal”, samoin monilla puilla ja pyhillä lehdoilla . Alttarien viereen oli pystytetty  pyhä kivi jonka vieressä kohosi pyhä puu. Kivi oli Baalin kuva ja puu hänen puolisonsa Astarten. Usein sanottiin Astartea myös kuun jumalattareksi tai ”taivaan kuningattareksi”.”

Kuten edellisestä lainauksesta voi huomata, sanotaan monen israelilaisen omaksuneen kanaanilaisten uskonnon; ajatus siihen voi olla seuraava: jos kanaanilaiset ovat parempia maanviljelijöitä, niin miksei heidän jumalansakin voi olla parempi.

19. U skontojen K ehityksen P ääpiirteet –kirjaa (s.52) lainaten: ”Tunnettua on, kuinka israelilaiset myöskin ottivat sotaretkelle mukaansa liitonarkin, jossa Jahven uskottiin asustavan (1. Sam. 4:5). Israelilaisten kansallisjumala Jahve seurasi innolla ja hartaudella kaikkea, mikä tarkoitti koko kansan vaurastumista. ——. Arabialaiset uskoivat jumalan asustavan kivissä ja puissa. Jaakobkin vaellusmatkallaan nähdessään unissaan jumalan asetti siihen kiven merkiksi. Tuskin on syytä epäillä, etteikö israelilaisilla ollut yhtäläinen käsitys jumalain asunnosta kuin arabialaisillakin. Raamatussa on selvään kerrottu israelilaisten epäjumalain palveluksesta. Joosuan kirjan 24:2,14:ssä sanotaan ”Abrahamin isän Taran palvelleen muita jumalia” sekä ”Peljätkää siis nyt Herraa ja palvelkaa hantä täydellisesti ja uskollisesti ja hyljätkää ne jumalat, joita teidän isänne palvelivat tuolla puolen virtaa ja Egyptissä.”  Tästä ei käy selville, tarkoitetaanko eri heimojen jumalia vaiko monijumalaisuutta saman heimon keskuudessa. Kun muut seemiläiset kansat olivat pääasissa heimouskonnon kannalla, niin todennäköisesti nekin seemiläiset heimot, joista myöhemmin kehittyi Israelin kansa, olivat kehittyneet samalle asteelle. On sellaisiakin uskonnon tutkijoita, jotka arvelevat, että ei ainostaan ennen Moosesta, vaan vielä kauan hänen jälkeensäkin Israelin kansan heimot uhrasivat heimojumalille vieläpä perhejumalillekkin. Heidän jumalanpalveluksenaan  silloin ovat olleet pääasiassa yhteiset ateriat, joissa jumalan uskottiin olevan palvelijainsa keskuudessa ja joissa annettiin vakuutus siitä, että hyvä suhde edelleenkin jatkui heimon jäsenten keskuudessa sekä jumalaan että heihin itseensä nähden. Jahve-uskonnon perustaja on Mooses, mutta jo ennen häntäkin oli ilmeisesti babylonialaisten vaikutuksesta esi-israelilaisilla heimoilla tietoa yksijumalaisuudesta. Aabraham jumala Elohim, (jumala, jumaluus) osoittaa, että Abrahamkin tunsi yleis–itämaisen, uskonnollisesti valistuneempien piirien edustavan katsantokannan, jonka mukaan eri jumalat ymmärrettiin yhden ainoan jumaluuden ilmestymismuodoiksi. Mooses kyllä perusti Jahve-uskonnon, mutta kansaa ei voitu käden käänteessä saada muuttamaan uskontoansa. Sillä asteella oleva kansa kyllä palveli Jahveakin kansallisena jumalana, mutta siitä huolimatta myös entisiä jumalia. Olemme nähneet, kuinka aikaisempina aikoina on luultu, ettei uusi jumala estä palvelemasta entisiä jumalia, vaikka valistuneemmat saattoivat olla toista mieltä. Suuri yleisö tarvitsee aina pitkät ajat, ennekuin sen katsomus perinpohjaisesti muuttuu. Kaikesta horjumisesta huolimatta Jahve-uskonto kuitenkin oli siksi voimakasta, että se kykeni luomaan heimosta kansan. Ilman kansaa yhdistävää uskontoa ei Israelin kansaa olisi ensinkään syntynyt, vaan heimot olisivat sulautuneet ympärillä oleviin kansoihin, jotka olivat sitä korkeammalla sivistysasteella.”

19. KR –kirja (s. 35) jatkaa: ”Israelilainen maamies oli pitkät ajat alttiina tämän uskonnon houkutuksille. Jos Baal oli hänen maansa varsinainen omistaja, kuinka hän saattoi toivoa viljelyksilleen menestystä, ellei hän uhrannut Baalille ja suorittanut kaikkia muita menoja, joita hänen palvelukseensa kuului. Näin ajatellen hän alkoi myös noudattaa kanaanilaisten uskonnollisia menoja. —-. Toisinaan uhrattiin pieniä lapsia eräälle Baalille, josta käytettiin nimeä Moolok (=kuningas), jotta hän ensimmäisen lapsen saatuaan antaisi perheen rauhassa lisääntyä. Jotka tähän menoon taipuivat, vieraantuivat vähitellen Israelin kansasta.”

20. Kristinuskon Käsikirja –kirja (s.90) jatkaa: ”Ensimmäisen Mooseksen kirjan alun (1. Moos. 1:1-2:3) luomiskertomuksesta piirtyvät esiin seuraavat yksinkertaiset havainnointiin perustuvat ”tosiasiat”: 1. Maan yllä kaareutuu valtaisa puolipallo, jonka reunat nojaavat horisonttiin. 2. maa on litteä tai hiukan kupera levy, jota horisonttiin rajoittuva valtameri ympäröi. 3. Aurinko, kuu ja tähdet ovat kiinni taivaankannessa, ja niiden nousu ja lasku johtuvat joko niiden omista liikkeistä tai taivaanpallon liikkeistä. 4. Maa on maailman keskipiste ja pysyy paikallaan. 5. Taivas näyttää olevan kiinteä holvi tai puolipallo, jonka päällä on vettä. Suurin piirtein tällaiseksi maailmankaikkeuden rakenne käsitettiin 2000-luvulta eKr. aina n. 600 eKr. asti. Tämän ns. Babylonialaisen mallin muunnelmat olivat levinneet laajalle siihen ympäristöön, jossa VT:n alkukertomukset syntyivät. Se oli oppineiden käsitys, joka näytti pitävän yhtä jokapäiväisten havaintojen kanssa.”

21 . Kristinuskon käsikirja -kirjaa (s. 64) lainaten: ”– suurin osa Mooseksen kirjojen lakiteksteistä ja terveydellisistä määräyksistä on kristittyjen kannalta  kehällisiä: ne heijastavat vuosituhansien takaisia historiallisia oloja. Kristittyjen enemmistö niin ikään pitää Raamatun luonnontieteellisiä lausumia vanhentuneina sikäli kun ne kuvaavat faktoja . —-. Nämä ja monet muut vastaavat käsitykset ovat sanoman kannalta kehällisiä .”

Kristinuskon käsikirja -kirja käyttää edellisessä lainauksessa sanaa “vanhentunut” kun oikea sana olisi “väärä”. Kristinuskon käsikirja -kirja toteaa edelleen, että vaikka luonnontieteellisiä vääräksi osoitettuja tietoja raamatusta löytyy, niin ne ovat raamatun sanoman kannalta kehällisiä. Kuitenkin on niin, että raamatusta löytyvät virheet ovat osoitus sen ihmislähtöisyydestä. “Kehällinen” sanan tilalla voisi käyttää sanaa “epäoleellinen”. Eli viimeisen lauseen tulisi kuulua: Nämä ja monet muut vastaavat epäkohdat ovat raamatun todenperäisyyden kannalta oleellisia, kun käsitellään sitä, onko raamattu ihmisen tuotosta pelkästään vai jotakin nk. ”yliluonnollista” niin kuin uskontoteoreettiset ryhmittymät vielä väittävät. Edellinen lainaus puhuu “sanomasta”, määrittelemättä mitä “sanoma” tarkoittaa. Se, että uskontoteoreettinen taho jättää määrityksen jossain asiayhteydessä tekemättä tapahtuu valitettavan usein, mikä toisaalta uskontoteorioiden alasajon kannalta voi olla hyväkin: taho joka ei osaa perustella toimintaansa asettaa itse toimintansa kyseenalaiseksi argumentointinsa puutteellisuudella.

22 . Kristinuskon Käsikirja -kirjaa (s. 51) lainaten: ”Raamattuun sisältyy kuusikymmentäkuusi eri ajoilta peräisin olevaa ja alun perin erillistä kirjaa,  jotka jälkikäteen on kerätty kokoelmaksi . —. Vanhimmat tunnetut kohdat ovat n.1200-luvulta eKr. (2mos 15:21, nuorimmat toiselta vuosisadalta jKr .. Aikaa kului siis  yli tuhat vuotta . ——. Raamattua on vaikea ymmärtää oikein, jos tämä pitkä historiallinen kehitys unohdetaan . Raamatun kirjat ovat aina syntyneet tiettyyn tilanteeseen ja tiettyä tarkoitusta varten. Ne ovat rohkaisseet , lohduttaneet ja varoittaneet historian mullistusten keskellä.——-. Kaikki tämä kuitenkin on tapahtuu Jumalan edessä ja Jumalaa kuunnellen .——-.  Raamatussa ei ole yhtään puhdasta historiankirjaa sanan nykyisessä merkityksessä . Aikamme historiantutkija pyrkii rakentamaan lähdetietojen avulla mahdollisimman tarkkaan tosiasioihin perustuvan, objektiivisen kuvan tapahtumist a. Hän yrittää pitää omat tulkintansa irrallaan tosiasioista. Tällainen ihanne on yleistynyt vasta 1800-luvulla. Raamatun kirjoittajat sen sijaan ovat olleet – kuten muutkin aikansa historioitsijat – sitoutuneita tapahtumien tulkitsijoita .  He ajoivat valtionsa, kuninkaansa tai jumaliensa asiaa.”

R aamatun kirjat olivat pitkää pelkästään juutalaisille tarkoitettuja kirjoituksia. Vielä Jeesuksen jälkeenkin juutalaisuus vaikutti alussa vahvasti. Loppu on kirjoitettua historiaa, mutta olemme nyt saapuneet pisteeseen historiallisen kehityksemme aikajanalla, että voimme siirtää perinteiset uskonnot ja niihin perustuvat uususkonnot historian kirjoihin. On monia ihmisiä jotka ovat eläneet vuosisatoja sitten ja ymmärtäneet perinteisten uskontojen ristiriitaisuudet, mutta vasta nyt voimme luoda ministeriöitä jotka alkavat murtaa perinteisten uskontojen ja niihin perustuvien uususkontojen rakenteita.

23. Kristinuskon käsikirja –kirjaa lainaten: ”Egyptiläisiä vaikutteita näkyy jonkun verran luomiskertomuksessa (1. Moos. 2) enemmän kuitenkin vanhan testamentin viisauskirjallisuudessa .”

24. Kristinuskon Käsikirja –kirjaa lainaten: ”Vanhan testamentin alkukertomuksia (1. Moos.1-11) on vaikea sijoittaa mihinkään tiettyyn tunnettuun historian aikaan. Abrahamin kertomukset (1 Moos. 12-25) sen sijaan kuvastavat hyvin keskipronssikauden oloja Lähi-idässä ja Palestiinassa n. 1800 eKr. tienoilla. Linnoitettujen kaupunkien tai pienten kaupunkivaltioiden  ulkopuolelle, erityisesti vuoriseuduilla, liikkui paimentolaiselämää viettäviä perheitä, klaaneja ja heimoja. Kauppa- ja kulttuuriyhteyksiä oli sekä Babyloniaan sekä Egyptiin. Väestö oli seemiläisperäistä, mutta siihen sekoittui koko ajan maahanmuuttajia. 1 Moos. kirjan kertomukset Israelin kansan kantaisistä (luvut 35-36) sijoittuvat samoin luontevasti keskipronssikauden oloihin. Mitään yhtenäistä israelilais-juutalaista kansakuntaa ei ollut, oli vain perheitä, sukuja ja klaaneja, jotka liikkuivat paikasta toiseen ja joilla oli löyhä yhteys keskenään.”

25 . Jotain uskontoja käsitellyttä kirjaa lainaten: ”Mooses kutsuttiin johtamaan Egyptissä olevat heprealaiset heimot pois sikäläisestä orjuudesta siihen maahan, jonka Jahve oli heille valinnut. Tällä vaellusmatkalla hän antoi johtamillensa heimoille yhteisen uskonnon. Mooseksen kirjoissa on kerrottu, että Jahve, jolle babylonialaisen Bel (Bal)-jumalan mukaan annettiin nimi ”herra”, ilmestyi Moosekselle palavassa pensaassa ja että Mooses kävi häntä puhuttelemassa Siinain vuorella. —–. Mooses oli nuoruutensa aikana tutustunut egyptiläisten uskonnollisiin katsomuksiin. Huolimatta alkeellisista muodoista olivat näet egyptiläiset kuitenkin pääsemäisillään yksijumaluuteen. Appensa Midianin papin Jethron luona Mooses oppi lainsäädäntöä ja oikeudenhoitoa (2. Moos. 18 luku). Midianilaiset ovat olleet etelä aramealaisen kulttuurin vaikutuksen alaisia. Näillä kansoilla on ollut samanlaisia puhtaussääntöjä, heiltä on kotoisin pappien nimitys ”leeviläinen”, samoin kuin pyhäkössä käytettyjen pesumaljojen, leipien ym. nimitykset.  Kun Mooses puhutteli Jahvea Siinain vuorella, niin voinee päätellä, että tällä nimellä on yhteyttä Sinin palveluksen kanssa. Mooses tunsi ainakin kolme korkealle kehittynyttä uskontoa . Hän ei yhteenkään tyytynyt sellaisenaan, vaan eläytyi omakohtaisesti ja itsenäisesti uskonnolliseen elämään ja teki sen niin syvällisesti, että hän saattoi luoda uskonnon, ——.”

Mooses ei luonut yhtä uskontoa koska alueen heimot palvelivat useita uskontoja ja olivat keskenään synkretistisiä. Myös mitä sanottiin Mooseksen luomaksi oli Vanhan testamentin kirjoitajien luomusta joka laitettiin Mooseksen nimiin.

26 . RSJS –kirja (s. 19) jatkaa: ”Koska Jumala  oli Moosekselle ilmoittanut olevansa hänen esi-isiensäJumala , nimeltä mainittujen muinaisajan heimopäälliköiden, Jumala, oli luonnollista, että aluksi kerrottiin koko Jaakobin suvun historia .”

Vielä kauan Mooseksen jälkeenkin (jos Mooses edes oli pelkästään ns. Israelin muistettu kantaisä) israelilaiset palvoivat naapurikansojenkin jumalia.

27. RSJS –kirjaa (s. 77) lainaten: ”Israelinprofetismilla on pitkä ja monihaarainen historia. Olemme sanoneet jo Moosesta profeetaksi, koska hän valitti kansalle Jumalan tahdon . Myös tuomarien, israelilaisen heimoliiton hengenmiesten, tärkein tehtävä oli Jumalan vastauksien eli oraakkelin ilmoittaminen ja koko heimoliiton innoittaminen Jumalan tahdon tekemiseen . ——-. VT:n profeettojen tärkein lähdesuoni johtaakinMoosekseen ja hänen perintönsä, lain, tallettajiin . Mutta toisena alkuvoimaisena lähteenä on ollut se hurmoksellisten hyppääjien ja näkijöiden raju liike , joka Israelissa samoin kuin monessa muussakin kansassa on edustanut yliluonnollisten kykyjen ja tajuttomuustilojen alkukantaista uskonnollisuutta ja joka myös on antanut nimen (naabii =hurmoksellinen huutaja) VT:n kaikille profeetoille . ——–. Kirjaprofeetat eivät suinkaan olleet ”kynämiehiä”, vaan puhuttu sana oli heidänkin varsinainen aseensa. Kreikkalaisperäinen sana profeetta merkitseekin julkipuhujaa, julistajaa! Uutta oli kuitenkin se, että heidän sanojaan välittömästi kirjoitettiin muistiin, useimmiten ostraka-savitauluille, ja että ne sittemmin julkaistiin runoa ja elämänkerrallista proosaa sisältävinä kokoomateoksina. Profeetan lauselmien kirjoittamisen edellytyksenä on siis ollut oppilaspiirin, profeettakoulun, syntyminen kuulijoiden keskuuteen. ——-.  Lopullisen muotonsa profeettakirjat saivat kuitenkin profeetan koulun myöhempien jäsenten toimesta.  Tämä ymmärrettävä tosiseikka selittää senkin, että tietyn profeettakoulun jäsenet ovat suuren opettajansa lauselmiin liittäneet myöhempää samassa profeetallisessa hengessä puhuttua ja talletettua julistusta .”

28 . Jotain uskontoja käsitellyttä kirjaa lainaten: ”Jahve on jumala, joka ei suvaitse rinnalleen muita jumalia. Hän ei kiellä muiden jumalien olemassaoloa, mutta vaatii, että hänen valitsemallaan kansalla ei ole lupaa palvella muita kuin häntä yksinään. —-. Jahve on vielä jumala, jolla ei ole sukupuolta. —-.  Myöskin oli Jahve ankara jumala, joka vaati ehdottomasti noudattamaan käskyjänsä, jotka sisälsivät siveellisen elämän määräyksiä. Hän uhkasi rangaista lakinsa rikkojia ja palkita niitä, jotka täyttivät hänen käskynsä. —–. Jahve oli vain yhden kansan jumala. Hän huolehti vain yhden kansan menestyksestä, toiset kansat olivat hänelle vieraita, jopa vihollisiakin, joita sai kohdella aivan yhtä julmasti kuin muutkin sen ajan kansat kohtelivat muita kansoja . Mooseksen jälkeiset israelilaisten johtajat esittivät Jahven tahdon olevan, että kaikki voitettujen kaupunkien asukkaat oli tuhottava (Joosua 6:2, 6:17, 6:21,27, 8:1-2,). —-. Mooseksen lain siveelliset säännökset ”älä tapa, älä varasta, älä himoitse lähimmäisesi huonetta” jne. tarkoittivat vain heimolaisia, israelilaisia, mutta ei vieraisiin kansoihin kuuluvia ihmisiä (1. Moos. 23:20). —–. Muutenkin pidettiin suhdetta jumalaan vain ulkonaisena, saman luontoisena kuin suhdetta toisiinkin ihmisiin; —.  Niinkin myöhään kuin Daavidin aikana Jahven apua katsottiin tarvittavan vain tätä elämää varten; yksilöllistä sielun kuolemattomuutta ei silloin vielä tunnettu  (2 Sam 12:19-23).”

29 . KR –kirjaa (s. 49) lainaten: ”Kuninkaana oli silloin Ahab, Omrin poika (875-853), —-. Hän solmi Foinikian ja Syyrian kuninkaiden kanssa puolustusliittoja Assyriaa vastaan ja otti puolisokseen fonikkialaisen prinsessan. Tämän valtioviisaan menettelyn varjopuolena oli,  että vieras jumalanpalvelus myös tuotiin maahan. Pääkaupunkiin Samariaan rakennettiin Baalin temmeli alttareineen, ja Astarten kuvan mukana tuli raaka jumalanpalvelus täyteen kukoistukseen .”

30. K ristinuskon K äsikirja –kirjaa (s.43) lainaten: ”Assyria alkoi 800-luvulla eKr. osoittautua alueen seuraavaksi suurvallaksi. Vuosisadan lopulla sen varjo ulottui jo Damaskokseen asti. Palestiinan valtiot eivät menettäneet heti itsenäisyyttään. ——. Assyria uhkasi sotilaallisella voimalla ja solmi sitten taloudellisesti tuottoisia liittosopimuksia. Vasta kun pikkuvaltiot saivat tarpeekseen ja ryhtyivät avoimeen kapinaan, ne kukistettiin yksi toisensa jälkeen. Vasalleista tehtiin provinsseja. Väestön koulutetuin ja varakkain osa niistä siirrettiin Assyrian ydinalueille ja tilalle tuotiin luotettavaa väkeä emämaasta. Näin kävi pohjoiselle Israelille v. 722 eKr. Siitä muodostettiin Samarian provinssi, väestöstä tuli myöhemmin  juutalaisten halveksima sekakansaa . Egypti oli tuolloin jo liian heikko mittaviin sotilaallisiin operaatioihin. Koska se ei enää voinut uhata Palestiinan pikkuvaltioita, se olikin nyt hyvä ystävä,  jolta pyydettiin apua ja kulttuuria arvostettiin .  Egyptiläinen viisaus oli muodissa . Kun Egypti oli huonolla menestyksellä tukenut Palestiinan vapautusliikettä, Assyria valloitti sen 600-luvun puolivälissä. Ainoa valtio joka tuolloin säilytti jonkinlaisen itsenäisyyden oli Juudean kuningaskunta. Assyrian valtakunta oli sisäisesti jännitteinen, monikansallinen ja moni uskontoinen yhteisö, jota piti koossa rautainen kuri ja vahva armeija. Tämä voima hajosi äkkiä 600-luvun loppupuolella vallanperimysriitoihin. Babylonian kaupungissa jo pitkään kytenyt kapinaliike leimahti täyteen liekkiin. Viimeisetkin rippeet hävisivät 605 eKr. Karkemin taistelussa. Silloin tuhoutui myös farao Neko joukkoineen.”

Edellisen lainauksen lopun maininta “egyptiläisestä viisaudesta” lienee vaikuttanut raamatun sisältöön.

3 1 . Jotain uskontoja käsitellyttä kirjaa (ehkäpä edellisen lainauksen lähdettä) (s.40) lainaten: ”Tammuz ja Ishtar ovat luonnonelämän edustajia.  Keskikesällä, kun etelän hehkuva aurinko hävittää kaiken kasvillisuuden, vietettiin valittaen ja itkien Tammuzin kuolemaa ( Tammuzin kuoleman valitus oli Israelissakin tunnettu, Hes. 8:14) , —-. Allatun puoliso ja manalan miespuolinen haltija on  sodan ja ruton  jumala Nergal, hehkuvan auringon jumala.  Heidän seurassaan ovat pahat henget . Heidän kotinsa on manala, heidän  temmellyspaikkansa aavikko , heidän  aikansa yö . Milloin he  viettelevät vaimon mieheltä ,  eksyttävät lapsia ja tuottavat tauteja eläimille ja ihmisille . ———. Kuolemattomuus-uskoa koskee adapa-taru. Ea loi Adapa nimisen  miehen , ” ihmiskunnan vesan ”, ja antoi hänelle suuren viisauden . Kun Adapa kerran oli kalastamassa merellä, kaasi etelätuuli hänen laivansa, jonka kostoksi Adapa  mursi tuulelta siivet . Tästä rikoksesta hän joutui vastaamaan Anun eteen, joka nuhdeltuaan Adapaa valmistaa hänelle pidot. Ea varoittaa silloin poikaansa nauttimasta Anun ruokia ja juomia, koska ne muka tuottavat kuoleman . Adapa sen vuoksi kieltäytyy niitä nauttimasta. Mutta Anu olikin tarjonnut ihmisille kuolemattomuuden, jonka Adapa epäuskonsa vuoksi ikipäiviksi menetti .”

E dellisen lainauksen maininta jumala Nergalista viittaa siihen, ettei ruton syntysyytä tiedetty.

32 . RSJS –kirja (s. 49) jatkaa: ”2. Kuningasten kirja, joka kertoo Israelin ja Juudean myöhäisemmät vaiheet valtakuntien häviöön saakka, jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäisenä  profeetta Elisan ihmeteot ovat kertomuksen varsinaisena kohteena , toisessa esitellään Israelin ja Juudean kuninkaiden rinnakkainen sarja Pohjoisen valtakunnan häviöön vuonna 722 asti ja kolmannessa kerrotaan Juudean viimeisten kuninkaiden historia. Koko tämä aika (n. vuodesta 850 vuoteen 586) oli Israelin ja Juudean pikkuvaltioille hyvin raskas naapurien ja suurvaltojen ahdistaessa niitä, lyhyttä taukoa lukuun ottamatta, jatkuvasti. Ensiksi käytiin pitkällinen sota Itä-Jordaninmaan rajakaupungeista Israelin ja Aramin, so. Damaskon, kuningasten välillä. Yleensä olivat israelilaiset heikommalla puolella, ja kerran aramilaiset piirittivät itse Samarian pääkaupunkia. Israelin heikkoudesta oli osoituksena se, että Mooab itsenäistyi ja jopa laajensi alueitaan Israelin kustannuksella; —-. Israelille koitti kuitenkin lyhyt suuruuden aika 700-luvun ensimmäisellä puoliskolla, kun Assyrian uusi valtakunta kukisti sen vihollisen Damaskon eikä heti voinut jatkaa etenemistään Israeliin. Jeehun hallitsijasukuun kuulunut Jerobeam II (kuninkaana 786-746 ) laajensi valtakuntaansa Salomon valtakunnan itäisille rajoille ja kohotti maan yleistä vaurautta. Toisin kuin suvun kantaisä, verinen Jeesu,  hän ei kuitenkaan ollut uskollinen Herran (Jahven) palvelija. Kohtalokas käänne tuli v. 745, kun Jerobeam II:n ja Juudan pitkäaikaisen kuninkaan Ussian kuoltua Tiglatpilaser nousi Assyrian valtaistuimelle. Tämän voimakkaan sotilaskuninkaan hyökkäystä – jota hän itse nimitti maailman rauhoittamiseksi – eivät Syyrian ja Palestiinan yhtyneetkään sotavoimat eivät voineet vastustaa. Niinpä ns. syyrialais-efraimilainen sota, jolla Israelin ja Damaskon kuninkaat koettivat taivuttaa Juudean kuningasta taisteluun Assyriaa vastaan, päättyi liittoutuneille onnettomasti. V. 732 hävitettiin Damasko ja muutaman vuoden piirityksen jälkeen v. 722 Samaria. Assyrian kuningas Salmanassar V liitti kaikki nämä alueet (Damaskon, Gileadin, Megiddon ja Samarian) provinsseina valtakuntaansa ja kuljetutti väestön pääosan,  ei kuitenkaan köyhintä kansaa, maahansa, josta se ei enää palannut .  Israelin kymmenen heimoa katosi näin historian näyttämöltä !  Samariaan tuotiin Kaksoisvirran maasta ja Pohjois-Syyriasta vierasta väestöä, jonka sulautumisesta israelilaisiin syntyi samarialaisten sekakansa sekauskontoineen . Tähän kuningasten historiaan punoutuu kaksi merkittävää profeettaliikettä. Israelin Jumalan (Jahven) peloton profeetta Elia sai seuraajakseen Elisan,  joka jyrkin, jopa häikäilemättömin keinoin taisteli Baalin profeettoja ja Baal-uskontoa vastaan . Niinpä ei myöhemmin Israelissa esiintynyt profeetta Hoosea voinut  hyväksyä sitä veristä tapaa,  jolla Jeehu Elisan yllytyksestä tuhosi (Elian ja puhtaan Jahve-uskonnon vastustajan) Ahabin jälkeläise t,  ja myös Jeesus sanoutui irti Elian koston hengestä, joka taivaasta tulevalla tulella tuhoaa vastustajat (2 Kun. 1, Luuk. 9:54). Elisan kiistanalaisesta persoonasta todistavat myös ne ihmeet, joita hänen kerrotaan tehneen: hän auttoi köyhiä, sorrettuja ja surevia, mutta ihmeteoillaan rankaisi pilkkaajiaan   (poikia, jotka olivat kutsuneet häntä kaljupääksi), ja eräitä hänen ihmeistään on pidettävä poliittisina harhauttamisliikkeinä . Aivan toista maata olivat ne profeetat, Aamos ja em. Hoosea, jotka astuivat julkisuuteen Israelin kuningaskunnan viimeisellä vuosisadalla.  Kun Elisa oli tukenut hallitsijahuonetta, julistivat nämä (ensimmäiset kirja)profeetat, että pakanalliset suurkuninkaat ovat Israelin Jumalan välikappaleita, kun hän tuomitsee uskottoman kansansa . Näiden profeettojen rintamaan —- liittyivät profeetat Jesaja ja Miika ja Juudean valtakunnan loppuvaiheessa Jeremia. Merkittävimmät niistä Juudean kuninkaista, joiden toimintaan profeetat puuttuivat, olivat Hiskia ja hänen pojanpoikansa Joosia,  jotka rohkeasti taistelivat maan itsenäisyyden puolesta ja toimivat myös uskon ja  jumalanpalvelusmenojen  puhdistajina. Lopettaessaan veronmaksun Assyrian kuninkaalle Hiskia oli puhdistanut Jerusalemin temppelin assyrialaisista alttareista . Vaikka hän saikin rohkeudestaan maksaa suuret lunnaat ja joksikin aikaa menetti osan alueestaan Assyrialle, oli Jerusalemin pelastuminen v. 701 Sanheribin luopuessa sen valloittamisesta Hiskian uskon riemuvoitto. ——-.  Hiskian pojan Manassen alistuessa jälleen Assyrian vasalliksi   ja – mikä pahinta –  assyrialais-babylonialaisen tähtiuskonnon suosijaksi hänen pojanpoikansa Joosia jatkoi Hiskian valtiollista ja uskonnollista politiikkaa . Jo v.621, ennen kuin Assyrian valta oli lopullisesti romahtanut – Niinivehän kukistui v. 612 – Joosia toimitti Jerusalemin temppelissä  löytyneen   lakikirjan mukaisen täydellisen puhdistuksen jumalanpalvelusmenoissa . Kun tämän 5 Mooseksen kirjaan sisältyvän lain vaatimuksesta  oli kaiken jumalanpalveluksen ja uhrimenojen keskittäminen yhteen paikkaan, Joosia otti rohkeasti hallintaansa myös entisen Israelin alueella assyrialaiset maakunnat ja lopetti leeviläisten pappien toiminnan kaikkialla Jerusalemin ulkopuolella.  Uhkarohkeasti hän asettui myös Egyptin farao Nekhoa vastaan, kun tämä v. 609 marssi Palestiinan läpi Syyriaan kukistuvan Assyrian avuksi; Megiddon edustalla Joosia sai surmansa. Maailmanherruuden peri kuitenkin uusbabylonialaisen valtakunnan kuningas Nebukadnessar, joka lopetti myös Juudean itsenäisyyden ja vv. 587  ja 586 tapahtuneella väestön pakkosiirrolla vei Juudean (ainakin vauraamman) kansan Babyloniaan . Jerusalemin kaupungin hävitys ja sen temppelin täydellinen ryöstäminen ja hajottaminen lopettavat 2 Kuningasten kirjan kertomukset.”

Edellisestä lainauksesta käy ilmi kuinka Samariaan muodostui väestön tuonnin kautta sekauskontoinen alue. Edellisestä lainauksesta käy myös ilmi, kuinka osa Elian “ihmeteoista” oli poliittisia harhauttamisliikkeitä. Muutamasta edellisen lainauksen lauseesta käy ilmi, että jumalanpalvelusmenojen puhdistaminen ajoittui selkeästi sellaiseen ajankohtaan, että oli mahdollista käyttää sitä keinona vahvistaa nationalismia ja valmistaa kansaa omaan itsenäisyyteen.   Edellisestä lainauksesta voi huomata, kuinka Manasse oli tähtiuskonnon suosija. Edellisen lainauksen alleviivattuun “löytynyt” -sanaan kannattaa suhtautua varauksella niin, että kyseessä voi olla ennemminkin löydyttäminen.

33 . KR –kirja (s. 58) jatkaa: ”Kun babylonialaiset olivat kuljettaneet Juudan valtakunnan varakkaimmat ja mahtavimmat asukkaat Mesopotamian kaupunkeihin, murtui kansa samalla tavalla kahtia kuin aikaisemmin Israelin valtakunnan väestö.  Kotiin jäänyt työkansa oli ilman johtajia ja menetti vähitellen sekä kansallisuutensa että uskontonsa . –.  Israelin kansan valtiollinen historia oli lopussa, ja kansa jatkoi elämäänsä vieraiden valtojen piirissä . Juudean siirtolaisiin liittyi ennen Israelin valtakunnasta karkotettujen jälkeläisiä.  Toisia siirtyi vapaaehtoisesti muihin maihin, varsinkin Egyptiin .  Suurin osa karkotetuista ja poismuuttaneista sekä heidän jälkeläisistään jäi pysyvästi näihin maihin . Näitä Israelin kansan jälkeläisiä sanomme diasporaksi eli hajaannukseksi, ja koko kansaa, Palestiinaan palanneet mukaan lukien, juutalaisiksi, koska kansan perusaineksena tulivat olemaan entisen Juudean valtakunnan perilliset. Pitkät ajat oli juutalaisten  henkinen johto Babylonian diasporassa .  Sieltä käsin vaikutti heihin itämainen sivistys .  He rupesivat käyttämään toista ajanlaskua, toisia mittoja, toisia kirjaimia kuin ennen .  He vaihtoivat heprean kielen aramean, joka oli siihen aikaan idässä yleinen maailmankieli . —-.  I hmeellistä oli, etteivät he diasporassa sulautuneet muihin kansoihin, vaan oppivat elämään kansallistietoisina muiden keskuudessa. Siihen syynä oli heidän uskontonsa .  Jerusalemista oli saapunut Babyloniaan myöskin pappeja .  He järjestivät jumalanpalveluksia, jotka oli kuitenkin pidettävä toisella tavalla kuin ennen Jerusalemissa . Ei voitu enää uhrata, koska vieraan maan antimet olivat lain mukaan saastaisia eivätkä kelvanneet uhriksi . Kokoukset pidettiin sapattina eli lauantaina jossakin syrjäisessä paikassa joen tai kanavan varrella, jossa voitiin peseytyä lain määräämällä tavalla ennen menojen alkamista. Luettiin profeettojen kirjoituksia, kumarruttiin maahan kasvot käännettyinä Jerusalemiin päin j a rukoiltiin ja laulettiin psalmeja. Vähitellen ruvettiin rakentamaan erityisiä rukoushuoneita, joista sitten tuli käytäntöön kreikankielinen nimi synagoga (=kokous). Ryhdyttiin huolellisesti kokoamaan ja jäljentämään lakikirjoja ja profeettojen kirjoituksia ja neuvottiin kansaa välttämään pakanallisia tapoja , jotka olivat lainvastaisia. Tässä työssä olivat johtajina sivistyneet miehet, ns. kirjanoppineet. Heidän onnistui aikanaan koota VT yhdeksi kirjaksi ja herättää juutalaisissa niin voimakas uskonnollinen ja kansallinen yhteistunto, ettei se ole heistä vieläkään kadonnut.”

34 . KR –kirja (s. 55) jatkaa: ”Jesajan ja Hiskian aikojen jälkeen tapahtui Juudan valtakunnassa lankeemus pakanalliseen monijumalaisuuteen . Siihen oli syynä Hiskian poika Manasse. Entisten vieraiden uskontomuotojen lisäksi hän toi Jerusalemin temppeliin assyrialaisen ”taivaallisen sotajoukon” auringon, kuun ja tähtien palveluksen . Niille rakennettiin alttarit esipihoihin —-. Tänä onnettomana aikana, niin kuin on arveltu, ryhtyivät Jerusalemin papit  uudistussuunnitelmiin, mutta salaa .  He kokosivat yhteen joukon vanhoja lakimääräyksiä, joita he pitivät tärkeinä, ja järjestivät ne kirjaksi. Kun he olivat varmat siitä, että he ajoivat samaa asiaa, mitä Mooses aikoinaan, antoivat he kirjalle kertomuksen muodon, jossa Mooses itse ensimmäisessä persoonassa kertoo ja jakaa käskyjä ja kehotuksia .”

35. KR -kirjaa (s. 27) lainaten: ”Eräs raamattukäsitys: Juutalaiset ovat pitäneet Tooraa (suom. opetus, laki) Mooseksen itsensä kirjoittamana, vaikka sen kertomus jatkuu Mooseksen hautaamiseen asti. Tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että se on kirjoitettu myöhemmin. Eräät osat eri kirjoissa kyllä lienevät Mooseksen ajoilta ja toiset vieläpä Mooseksen aikoja vanhemmat. Ne ovat nimittäin kulkeneet suullisena muistitietona monta sataa vuotta, —-.”

Kun kirjoitettukin teksti muuttuu esim. vanhaa tekstiä kopioitaessa, niin suullisen perinteen osalta muutos on varmasti vieläkin suurempaa.

36. Uskontojen kehityksen pääpiirteet -kirjaa (s. 144) lainaten: “Mooses ei ole kirjoittanut läheskään kaikkea, mikä hänen nimellään kulkee. Tätä todistaa sekin, että Mooseksen eri kirjoissa on samaa asiaa laajemmin ja monipuolisemmin kehitetty, vieläpä niissä on asioita, jotka ovat juutalaisille selvinneet vasta vankeuden jälkeisenä aikana. Historialliset kirjat ovat myöskin kirjoitettu uskonnollisten aatteiden innostamina.”

37. Uskontojen kehityksen pääpiirteet -kirja (s. 144) jatkaa: “Siis osa profeetallisista kirjoista on kirjoitettu ennen historiallisia kirjoja. Ennen vankeusaikaa ei ollut sellaista papillista järjestystä, joka esitetään Mooseksen kirjoissa. Papin toimi rajoittui liitonarkin vartioimiseen, jossa papilla oli muutamia harvoja apulaisia. Pappi palkkasi kymmenen  hopearahan vuosipalkalla nuoren papin hoitamaan epäjumalakokoelmaansa (Tuom. 17:10).”

38. Kristinuskon käsikirja -kirja (s. 56) jatkaa: ”N. 800-700 lukujen taite eKr. 1.-4. Mooseksen kirjojen ensimmäiset laitokset.”

39 . Kristinuskon käsikirja -kirjaa (s.79) lainaten: ” Ensimmäisen ja toisen Mooseksen kirjan väliin jää satojen vuosien katkos . Tarina jatkuu Mooses- ja exoduskertomuksilla (2. Moos. 1-19), joissa tapahtumia vie eteenpäin vievä osuus kuuluu samaan kirjallisuuden lajiin kuin pääosa Genesiksen teksteistä. —–. Kertomus jatkuu Joosuan kirjassa, jonka sisältönä on Kanaanin maan valloitus ja jako Israelin heimoille.  Se on tapahtunut hitaammin ja rauhanomaisemmin kuin kirja antaa ymmärtää .”

Kun Mooseksen kirjat eivät ole kokonaisuudessaan (jos ollenkaan) hänen kirjoittamiaan, niin niiden tapahtumat ovat varmasti saaneet ”värityksiä”. Itselleni tulee mieleen numerologia; esim. Mooseksen sanottiin monta asiaa aina 40 vuotta kerrallaan. Mooseksen elinikä tuskin pitää paikkaansa ja ihmeet joita Mooseksen sanottiin tehtiin on varmasti valehtelua.

40. KR -kirjaa (s. 28) lainaten: ”Nykyään luullaan Mooseksen kirjojen syntyneen seuraavassa järjestyksessä. N: 850 eKr. valmistui Juudean valtakunnassa yhtenäinen kertomuskirja ja n. 750 eKr. Israelin valtakunnassa toinen kertomuskirja. Näistä kummastakin on sitten sananmukaisesti lainattu pitkiä kappaleita, jotka voi vielä erottaa toisistaan siitä, että edellinen käyttää sanaa Jahve (Herra), missä toinen käyttää sanaa Elohim (Jumala). Joskus on sama kertomus lainattu kummastakin hiukan erilaisessa muodossa, niin että on syntynyt pieniä ristiriitoja. —-. Kaiken yhteenliittyminen on luultavasti tapahtunut eri aikoina vähitellen ja päätetty Esran aikoina 5. vuosisadan lopulla.”

41 . Kristinuskon käsikirja -kirjaa (s. 76) lainaten: “Kertomuksissa on monia  ikivanhoista myyteistä tunnettuja kuvia ja symboleja, arkkityyppejä,  jotka palvelevat ajatonta eli aina pätevää uskonnollista sanomaa .”

Uskonnollinen sanoma on vain tieteen teon esiaste josta perinteisten uskontojen ja niihin perustuvien uususkontojen kohdalla voi luopua ja käyttää tieteiden tietoa selittämään maailmaa; luomalla myös filosofisia teorioita Jumaluudesta jättäen kuitenkin myös ateismille mahdollisuuden. Myytit ja symbolit voidaan todistaa ihmisen luomiksi ja se että vanhoja symboleja on raamatussa on todiste siitä, että ehkä Mooses ja henkilöt Mooseksen nimissä kopioivat vanhoja taruja ja esittivät niitä ominaan.

42. Uskontojen kehityksen pääpiirteet -kirjaa (s.54-) lainaten: ”Vanhan testamentin kirjojen nykyinen järjestys ei anna oikeata kuvaa Israelin kansan uskonnon kehityksestä. Nykyisen järjestyksen arvellaan muodostuneen vasta Babylonian vankeuden jälkeen.”

43 . K ristinuskon K äsikirja -kirjaa lainaten: ”Egyptin poistuttua alueelta vahvaa keskusvaltaa ei ollut. Myös Eufratin ja Tigriksen alue oli poliittisesti heikko eikä kyennyt täyttämään tyhjiötä. Entiset kanaanilaiset vasallit saattoivat itsenäistyä joko kaupunkivaltioiksi tai hieman laajemmiksi yksiköiksi. Rannikkoalueen pohjoisosaan muodostui Foinikian kauppavaltio. Erityisesti Juudean ja Galilean vuoristoissa oli tilaa uudelle paimentolais- ja puolipaimentolaisasutukselle . Israelilaiset heimot alkoivat luoda omaa yhteisöään . Asutus muuttui vähitellen pysyväksi, entiset paimentolaiset alkoivat harjoittaa maanviljelystä .  Arkeologia on osoittanut, että koko alueen kulttuuri oli tuolloin varsin yhtenäinen .  Israelilaisten asuinsijoilta löytyy samanlaisia esineitä kuin kanaanilaistenkin rauniokummuista .  Temppelit ja alttarit ovat samankaltaisia . Kirjoitustaito oli juuri omaksuttu kanaanilaisilta ja foinikialaisilta . Pieniä kansoja suosiva välikausi kesti n. 300 v. Alueelle syntyikin useita valtioita, joilla kaikilla oli sama pyrkimys: sotilaallinen ja taloudellinen johtoasema . Vahvimmaksi osoittautui Israelin puolustusliitto, jonka Daavid yhdisti vuoden 1000 eKr. tienoilla kuningaskunnaksi .   Laajimmillaan uusi valtio oli 900-luvun puolivälissä eKr. Salomon aikana , mutta hajosi heti hänen jälkeensä kahtia . Enimmäkseen nämä sisarvaltiot – pohjoinen Israel ja eteläinen Juudea – toimivat läheisessä yhteistyössä. Kilpakumppaneita olivat Filistea, Foinikia, Edom, Moab, Ammon ja Aram (Damaskos). Kauempaa säteili heettiläisten ja assyrialaisten vaikutus. Vilkas ja menestyksellinen kauppa tuotti nopeasti vaurautta . Hallinnollisiin keskuksiin rakennettiin palatseja ja linnoituslaitteita . ——-. Israelin kulttuuri kaupungistui ja kansainvälistyi. Vuorovaikutus oli kiinteätä erityisesti Foinikian toisen keskuksen, Tyroksen kanssa. Armeijassa palveli heettiläisiä palkkasotureita. Naapurikansojen tavat ja jumalat kiinnostivat .”

Vahvan poliittisen johtajan ja uskonnollisen johtajan välillä vallitsee mielenkiintoinen yhteneväisyys; johtajan tai uskonnollisen johtajan kuoltua yleensä valta jakaantuu eri kannattajaryhmien välille.

44. KR –kirja (s. 43) jatkaa: ”Mutta n. v. 1000 saapuivat Israelin päämiehet Hebroniin, jota Daavid alussa piti pääkaupunkinaan, ja voitelivat hänet lopullisesti koko Israelin hallitsijaksi. —. Myöhemmin hän laajensi valtaansa pohjoiseen, itään ja etelään, niin että se ulottui Libanonin vuoristosta Punaiseen mereen asti ja Välimerestä kauas Jordanin ja Kuolleen meren taakse. ——. Tätä loistoaikaa ovat myöhemmän ajan juutalaiset aina uneksineet takaisin tulevaksi. Ja heistä on ollut itsestään selvää, että tulevan ajan suuri hallitsija kuuluu Daavidin sukuun.”

45 . RSJS –kirjaa (s. 41) lainaten: ”Daavid huudettiin Juudean heimoliiton kuninkaaksi. Filistealaiset sallivat tämän tapahtua , koska näin oli Saulin Israel jakautunut kahtia,  Juudean kuningaskuntaan , jota hallitsi heidän vasallinsa ,  ja Galileaan, Samarian ja Gileadin vuorimaihin rajoittuvaan tynkä-Israeliin, jonka kuninkaaksi tuli  – ilman profeetallista voitelua – Saulin poika Iisboset  (”Häpeän mies”, alun perin ”Baalin mies” Iisbaal ). Iisbosetin ja hänen sotapäällikkönsä Abnerin murhat, jotka tapahtuivat Daavidin  tietämättä, raivasivat hänelle tien vapaaksi siihen toiseen Hebronissa pidettyyn neuvotteluun, jossa myös Israelin kymmenen heimoa hyväksyivät hänet kuninkaakseen.”

Edellisestä lainauksesta näkee myös uskontojen synkretistisyyden tuolla alueella esim. henkilöiden nimien perusteella.

46 . Kristinuskon käsikirja -kirja (s. 50) jatkaa: ”922 eKr. valtakunta jakaantuu  Salomon kuoltua  kahtia pohjoiseen Israeliin ja eteläiseen Juudeaan.”

Edelliseen tukeutuen; monen johtohahmon kuoltua tapahtuu kahtiajakoa tai jako voi tapahtua useampaankin lahkoon.

47 . RSJS –kirja (s. 43) jatkaa: ”Salomo oli päättänyt rakennustyöt isänsä Daavidin kaupungissa. Kuninkaallisen palatsin rinnalle oli noussut setripuista, kalliista metalleista ja marmorista rakennettu temppeli, joka sopusuhtaisuudessaan oli itämaiden kauneimpia, vaikkakaan ei suurimpia rakennuksia.”

Edellisestä lainauksesta voinee huomata selvähkösti kirjoittajan ”oma lehmä ojassa” –ajattelun hänen kommentoidessaan: ”—, joka sopusuhtaisuudessaan oli itämaiden kauneimpia, vaikkakaan ei suurimpia rakennuksia.”.

48 . RSJS –kirja (s. 46) jatkaa: ”Salomon aseman heikkoudesta on todistuksena se, että hänen täytyi toisin kuin isänsä raivata tieltään vastustajansa valtaistuimelle nousun jälkeen. ——-. Daavidilainen kuningashuone oli menettänyt kansan suosion niiden pakkoverojen vuoksi, joita Salomon täytyi kantaa rahoittaakseen suurelliset rakennustyönsä: —–. Salomon hevostallit ovat amerikkalaiset arkeologit kaivaneet esiin Megiddossa ! Monien valtiollisten avioliittojen vaikutuksesta Salomo oli  Herran temppelin rinnalle pystyttänyt myös pakanallisia alttareita, ja samaan virheelliseen laskelmaan syyllistyi Rehabeamkin salliessaan vieraiden jumalten palvelusmenot . Salomon kuoltua Sikemiin kokoontuneet pohjoisten heimojen edustajat eivät hyväksyneet hallitsijakseen Juudean ja Jerusalemin kuninkaaksi jo kruunattua Rehabeamia, vaan profeetta Ahian neuvoa seuraten huusivat em. Jerobeamin Israelin kuninkaaksi, oli Daavidin rakentama suuravaltakunta lopullisesti jakautunut kahdeksi pikkuvaltioksi. Daavidin elämäntyön romahtaminen ilmeni siinä, että Israel menetti Damaskon aramilaisalueen ja Ammonin. Pohjoinen eli Israelin kuningaskunta oli eteläi stä eli Juudean valtakuntaa laajempi, ulottuihan se myös Jordanin itäpuolelle Mooabia myöten. Asemaltaan ja rakenteeltaan se oli kuitenkin heikompi kuin Juudea, joka saattoi suojautua Israelin selän taakse ja linnoittautua Palestiinan ainoaan suurkaupunkiin, Jerusalemiin. Kun jo v. 922 farao hyökkäsi ylivoimaisin joukoin maahan, täytyi Jerobeamin siirtää päämajansa Itä-Jordanin maahan, kun taas Rehabeam käännytti hyökkääjän Jerusalemin temppelin aarteilla. Israelin vaarallisimmaksi viholliseksi nousi ennen pitkää Damaskon aramilaisvaltakunta, jonka Benhadad-nimisiä kuninkaita vastaan useat Israelin kuninkaat taistelivat vaihtelevalla menestyksellä. Tämän vaaran torjumiseksi Israel nojautui yhä enemmän Tyyron ja Siidonin foinikialaisten valtakuntaan. Israelin valtion pahimpana heikkoutena oli se, ettei sillä ollut itseoikeutettua hallitsijasukua, vaan vallananastaja toisensa jälkeen surmautti edellisen kuninkaan ja usein tämän jälkeläiset, kunnes hänen poikansa tai viimeistään pojanpoikansa koki saman kohtalon. Israelin kuningasten sarja alkaa tällä tavoin: Jerobeam ja Naadad/ murha/ Baesa ja Eela/ murha/ Simri/ murha/ Omri, Ahab, jas Jooram/ joukkomurha/ Jeehu! Arabialaisperäisen Omrin suvun onnistui hallita Israelia  40  vuotta. Omri rakennutti myös uuden pääkaupungin, Samarian, jonka mukaan Palestiinan keskistä maakuntaa on siitä alkaen nimitetty. Se että historioitsija on laajimmin kertonut kuningas Ahabista, johtuu kokonaan siitä, että hänen mielenkiintonsa varsinaisena kohteena on Ahabin aikalainen ja vastustaja, tisbeläinen profeetta Elia. —–. Kuningasten kirjojen kirjoittaja on pannut erityisen painon ns. Jerobeamin syntiin, siihen että Pohjoisen valtakunnan ensimmäinen kuningas katsoi välttämättömäksi estää kansaansa käymästä Jerusalemin temppelissä ja sen vuoksi perusti maansa etelä- ja pohjoisrajoille, Beeteliin ja Daaniin, kansalliset pyhäköt, joissa Israelin Jumalaa palveltiin pakanalliseen tapaan kultaisen vasikan hahmossa . Vaikka osa leeviläistä papistoa asettui näihin pyhäkköihin, eivät Moosekselle uskolliset papit ja profeetat voineet hyväksyä tällaista sekauskontoa .  Kun sitten Ahab poliittisista syistä nai Tyyron prinsessan Iisebelin ja tämä pystytti Samariaan oman jumalansa (Baal-Melkartin) pyhäkön, syntyi leppymätön sota Iisebelin tukemien Baalin profeettojen ja Herran (Jahven) profeettojen kesken .”

Edellisestä lainauksesta näkyy uskontojen synkretistisyys.T ummennettuun lukuun 40 kannattaa numerologian vuoksi suhtautua varauksella.. Edelleen lainauksen viimeinen tummennus on esimerkki siitä, kuinka uskontoa käytetään valtapoliittisin vaikutuksin.

49 . Kristinuskon käsikirja -kirjaa (s.78) lainaten: ”VT:n historialliset kirjat sisältävät yhtenäisen kertomuksen, joka alkaa maailman luomisesta ja päättyy 400 eKr.. Kokonaan erillisiä tarinoita,—, ovat tuomarien aikaan sijoittuva Ruutin ja persialaisaikaan sijoittuva Esterin kirja. Aikakirjat kertaavat uudesta näkökulmasta Israelin ja Juudean vaiheet ensimmäisistä kuninkaista Jerusalemin kukistumiseen. —–. Daavidin aikoihin asti perusrunkona ovat  alun perin suullisena perimätietona  välittyneet ja  usein eri versioina esiintyneet tarinat .  Kysymys on kirjallisesta muodosta, ei siitä, että ne olisivat vain luovan mielikuvituksen tuotetta .”

Kaikki ihmeteot ovat luovan mielikuvituksen tuotetta. Edellisen lainauksen lähde oli 90 -luvun puolivälissä Suomen lukioissa käytettävä uskonnon opetuksen kirja.

50. RSJS –kirja (s. 44) jatkaa: ”Vain harva kuningas on saanut profeetallisen kirjoittajan täyden hyväksymisen, ei edes Salomo. —–. Arvaamattoman paljon merkitsi sekin, että Salomo teki Jerusalemista sellaisen sivistyskeskuksen, jossa myös kirjallisuus kukoisti. VT:n ensimmäiset varsinaiset historiankirjoittajat —– löytyvät juuri Salomon hovista.”

51. Kristinuskon Käsikirja -kirja (s. 57) jatkaa: ”Hieman yllä olevaa myöhemmin Joosuan, Samuelin, ja Tuomarien kirjojen ensimmäiset laitokset.”

52. Kristinuskon käsikirja -kirja (s.59) jatkaa: ”N. 750 eKr. Mooseksen kirjojen ensimmäinen laitos sekä Joosuan, Tuomarin ja Samuelin kirjojen ensimmäiset luonnokset.”

53. Kristinuskon käsikirja -kirja (s. 58) jatkaa: ”Ennen vuotta 722 eKr. Aamos ja Jesaja (luvut 1-39).”

54. Kristinuskon käsikirja -kirja (s. 50) jatkaa: ”722 eKr. Assyria hävittää Israelin. Kaksoisvirtojen maahan syntyy juutalaisia siirtokuntia. Samariaan tuodaan väkeä muualta.”

Kun Samariaan on tuotu väkeä muualta tulee myös uusia ajatuksia, tässä ajassa varsinkin uskonnollisia koska tiede ei ole vielä kehittynyttä.

55. Kristinuskon käsikirja -kirja (s. 57) jatkaa: ”600-luvulla eKr. 5.Mos ensimmäinen laitos, joka löytyi muurinkolosta. Jeremia, joka ennakoi Juudean kansan pakkosiirtolaisuutta.”

Löytyminen lienee temppu saada uutta aineistoa vanhan uskonnollisen merkkihenkilön nimiin.

56. Kristinuskon käsikirja -kirja (s. 59) jatkaa: ”650 eKr. Mooseksen kirjoja täydennetään ns. Elohistilähteellä, Aamos, Jesaja, Miika ja Hoosea.”

57. RSJS -kirjaa (s. 78) lainaten: ”Profeetta Jesajan julkinen toiminta keskittyi kolmeen historialliseen vaiheeseen, kriisiaikaan, jolloin kansa  ja erityisesti Juudean kuningas tarvitsivat sanoja Herralta. Näistä ensimmäinen oli syyrialais-efraimilaisen sodan aika vv. 735-734 , toinen Egyptin ja Assyrian pitkäaikaisen kilpailun huipentuma v:n 711 tienoilla ja kolmas Jerusalemin piirittämiseen v. 701  päättynyt vaihe, jolloin kuningas Hiskia oli uhkarohkeasti vapauttanut maansa Assyrian vaikutuspiiristä. Näyttää siltä kuin Jesajalla koko ajan olisi ollut sama poliittinen ohjelma: Juudean valtakunnan on pysyttävä puolueettomana eikä yhdyttävä mihinkään sotaliittoon. Nuorta kuningas Aahasta Jesaja neuvoi olemaan yhtymättä Israelin ja Syyrian sotaan Assyriaa vastaan ja luopumaan myös Assyrian kuninkaan avuksi kutsumisesta. Kuningas Hiskian hallitessa Jesaja varoitti turvautumasta Egyptin apuun, mutta kun kuningas (v. 705) luopui puolueettomuuden linjalta, profeetta kuitenkin rohkaisi toivottomassakin tilanteessa turvautumaan Herraan.”

Niin kuin yllä näkyy Jesajan kirjan ensimmäinen versio (Jesajan kirjalla useita kirjoittajia) valmistuu useita kymmeniä vuosia tapahtumien jälkeen.

58 . KR –kirja (s. 50) jatkaa: ”Profeettojen lausuntoja on paljon tullut muistiin kirjoitetuksi. Luultavasti profeetat ovat hurmostilassa puhuneet kirjoittajille ikään kuin Jumalan suuna: ”Näin sanoo Herra” jne .  Tai sitten he ovat näyn nähtyään sen perästä muistaneet ja kertoneet tai kirjoittaneet .  Joskus on profeetta saanut ilmestyksessä suoranaisen käskyn: ” Kirjoita nämä sanat ” jne .  Tällä tavalla ovat syntyneet VT:n profeetalliset kirja t. —-. Näyttää siltä, että kukin  profeetta on  esittänyt vain vähän kerrallaan pitkien väliaikojen perästä ja että  kirjoihin on myöhemmin tehty lisäyksiä. Ehkä kirjoittajia on ollut useita.  Jesajan kirjaan on tehty suuria  lisäyksiä n. 150 vuotta profeetan kuoltua  ja myöhemminkin .”

Uskonnolliset auktoriteetit esim. edellisen lainauksen aikoina vetosivat omaan pyhyyteensä saadakseen kansan toimimaan halutulla tavalla. He väittivät saaneensa viestin Jumalalta.

59 . KR –kirjaa (s. 65) lainaten: ”Jerusalemin uusi temppeli oli hävitettyyn Salomon temppeliin verrattuna varsin vaatimaton. Mutta jumalanpalvelus, joka temppelissä suoritettiin, kehittyi kuitenkin entisen veroiseksi ja siitä vielä eteenpäin. Maanpaosta tultua koottiin uskonnonharjoitusta koskevat lait, ns. Pappiskirja, ja liitettiin sinne tänne Mooseksen kirjoihin, kuitenkin pääasiassa Leviticukseen . Kun ei enää ollut maallista kuningasta, tuli  ylimmäinen pappi olemaan kansan johtajana. Papit alkoivat myöskin entistä enemmän verottaa kansaa. Esim. veroa jokaisesta ensimmäisestä poikalapsesta  — sillä perusteella, että   muuten hänen olisi jäätävä Herran omaksi temppelinpalvelustoimiin .”

Edellisestä lainauksesta näemme, kuinka ennen uskonnollinen ja maallinen valta olivat pitkälti sama asia. Poikalapsivero on lienee kastraation tai lapsen surman jäänne.

60 . RSJS -kirjaa (s. 100) lainaten: ”Herra otti minut laumojeni äärestä ja sanoi minulle: ”Mene ja ennusta kansaani Israelia vastaan ” (Aam. 7:15). Näin yksinkertaisesti selitti Juudean vuorimaasta, Tekoan kylästä, lähtenyt paimen ja metsäviikunoiden viljelijä Aamos kutsumuksensa profeetaksi Israelin valtakunnan ylipapille Beetelissä. Kun kuninkaallinen pappi syytti häntä siitä, että hänet oli palkattu puhumaan pahaa Israelin kuningaskunnalle, sanoutui Aamos irti  ”leipäprofeetoista”, jotka omaksi hyödykseen ennustivat .”

Leipäpapit ovat loisineet yhteiskuntien rahoja varmasti kymmeniä tuhansia miljardeja euroja ellei enenmmänkin jotka olisi voineet käyttää esim. nälänhädän poistoon. Vaakakupissa kuitenkin painaa oma tiilitalo ja hieno auto ja työ, joka ei ole raskas.

61. RSJS -kirjaa (s. 107) lainaten: “Sefanja vaikutti Juudeassa kuningas Joosian hallituksen alkuaikoina. Poliittisella taivaalla ei näkynyt myrskyn merkkejä. Juutalaisvaltio oli kuningas Manassen (696-642) ja tämän pojan Aamonin (642-640) aikana yhä lujemmin joutunut Assyrian talutusnuoraan. Taloudellisessa suhteessa tämä vuorovaikutus oli edullinen, mutta uskonnollinen ja sivistyksellinen kehitys oli huolestuttava.”

Edellisen lainauksen tummennus sisältää paradoksin. Kun kaksi ”kansaa” ovat vuorovaikutuksessa keskenään, myös uskonnolliset ajatukset kehittyvät; kuten myös sivistys.

62 . Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 57) lainaten: ”Kuningas Joosian aikana korjattiin rappeutunutta Jerusalemin temppeliä. Assyria uhkasi, pohjoinen sisarvaltio oli jo tuhoutunut. Uskottiin, että tämä kaikki johtui temppelipalveluksen laiminlyömisestä ja vieraiden jumalien suosimisesta .  Toivottiin, että paluu omille juurille saisi uhkan väistymään. Muurinkolosta  löydettiin  unohdettu lakikäärö: nykyisen 5. Mooseksen kirjan ydinosa .  Kirjan vaikutuksesta kuningas ryhtyi puhdistamaan Israelin uskontoa tämän ”toisen lain” (Deuteronomium) hengessä . J umalanpalvelukset keskitettiin Jerusalemiin, ja niistä  karsittiin maan kanaanilaisilta alkuperäisväestöltä saatuja pakanallisia vaikutteita . Kuninkaiden kirjat laadittiin kertomaan siitä, mitä oli tapahtunut Salomon ajan jälkeen . Uudistusliike keskeytyi, kun Babylonian kuningas Nebukadnessar valloitti Jerusalemin v. 587 eKr. ja vei kansan pakkosiirtolaisuuteen.  Uskonnollinen elämä oli maanpaon jälkeen pitkään lamassa, mutta elpyi 400-300-luvun vaihteessa eKr .   Kansan menneisyys koettiin jälleen jumalan pelastustekojen sarjaksi. Mooseksen kirjojen lopullinen laitos valmistui, samoin Joosuan, Tuomarien ja Samuelin kirjojen lopulliset laitokset . Aikakirjat sekä Esran ja Nehemian kirjat ajoittuvat 300- ja 200-lukujen taitteeseen.”

Edellisessä lainauksessa mainittuun “löydetty” -sanaan kannattaa suhtautua varauksella. Uskonnollinen elämä tuskin on ollut lamassa vaan juutalasiten nationalistiset piirteet uupuivat.

63. Kristinuskon käsikirja -kirja (s. 59) jatkaa: ”641-609 eKr. Joosia (Juudea).”

64. Kristinuskon käsikirja -kirja (s. 59) jatkaa: ”600 eKr. 5. Mooseksen kirja, kuningasten kirjat, Sefanja, Nahum, Habakuk ja Jeremia.”

65. RSJS –kirja (s. 45) jatkaa: ”Molemmat Kuningasten kirjat, jotka alun perin ovat muodostaneet yhden yhtenäisen teoksen ja vasta VT:n kreikan- ja latinankielisissä käännöksissä jaettu kahtia, lienee julkaistu lopullisessa muodossaan maanpaon aikana tai heti sen jälkeen . Niiden varsinainen kirjoittaja eli kuitenkin 600-luvulla ja on saman deuteronomistisen koulun jäsen, joka on kirjoittanut Joosuan, tuomarien sekä Samuelin kirjat. Kuningasten kirjojen tekijällä on ollut käytettävänään kuninkaallisen arkiston lähteitä, joihin hänen lukijansa ovat itsekin voineet Jerusalemissa tutustua.

66. KR- kirja (s. 40) jatkaa: ”Kuningasten kirjat ovat alkuaan olleet yhtenä teoksena, joka on sitten jaettu kreikkalaisessa ja myöhemmissä Raamatun käännöksissä jaettu kahteen osaan. —-. Kuningasten kirjan tuntematon tekijä on aloittanut työnsä pian vuoden 600 jälkeen ja päättänyt sen Baabelin maanpaossa. Sitä paitsi lienee kirjaan tehty jälkikäteen lisäyksiä. —-. Useita kertoja hän mainitsee lähteikseen, joista voi saada lisätietoja, ”Salomon historian”, ”Israelin kuningasten aikakirjan” ja ”Juudan kuningasten aikakirjan”. (Nimet esiintyvät esim. 1 Kun. 11:41; 14: 19,29). Nämä eivät ole samat kuin VT:n 1 ja 2 Aikakirja, vaan virallisia selostuksia , joita eri hallitsijat ovat hallitusvuosistaan laatineet.Kuningasten kirjoissa on kerrottu toiset tapahtumat jotenkin laajasti, toiset taas hyvin lyhyesti . Tämä johtuu kirjan uskonnollisesta tarkoituksesta. Mikä tekijästä on omiaan osoittamaan Jumalan vanhurskasta johdatusta Israelin kansan vaiheissa, se kerrotaan laajemmin ja muu selostetaan ohimennen.”

Edellisen lainauksen viimeinen tummennus osoittaa kuningasten kirjan kirjoittajien pitäneen teologiaa suuressa arvossa. Ihminen on pitkään miettinyt suhdettaan olemassaolonsa syihin joten kirjoitetun historian aika tähän päivään asti on ollut pitkälti ihmisen olemassaolon pohtimista.

67. KR –kirja (s. 42) jatkaa: ”Mutta hyvin usein on myöskin suurvaltojen muistokirjoituksissa suurisuista kehumista, joka ei pidä paikkansa –“

68. RSJS -kirjaa (s. 107) lainaten: “Aluksi sai valtakunnan virallinen jumalanpalvelus vain assyrialaisia muotoja, mutta sitten alettiin Herran rinnalla palvella myös epäjumalia, Assyrian tähtijumalia ja Kanaaninmaan vanhoja baaleja. Tämän — torjumiseksi Sefanja korotti äänensä. —-. Mahtavan Assyrian jumalat eivät ole minkään arvoisia , sillä Herra onpian tuhoava myös Assyrian maailmanvallan ja sen pääkaupungin Niiniven. Näin Sefanja raivasi omalla tahollaan tietä sille uskonpuhdistukselle, jonka kuningas Joosia toteutti v. 621 .”

69. KR –kirja (s. 39) jatkaa: ”Samuelin kirjan nimi ei tarkoita, että ne olisivat Samuelin tekemät. Nimi johtuu siitä, että Samuel on tämän teoksen uskonnollinen ja aluksi myöskin valtiollinen päähenkilö. —. Tarkkaavainen lukija huomaa, että Samuelin kirjoissakin on käytetty vanhempia lähteitä. Niinpä on muutamia asioita otettu eri lähteistä ja kerrottu kaksi eri kertaa jokseenkin samoilla sanoilla. Semmoinen kohta on esim. selitys sananlaskuun ”Onko Saulkin profeettain  joukossa” (1 Sam 10: 10-12 ja 19:18-24). Paikka paikoin koetetaan selittää, että Israelin kuninkuus on Jumalasta lähtöisin. Mutta toisissa paikoissa taas näyttäytyy epäilyksiä koko kuningasvaltaa kohtaan , vaikka kansa sitä tahtoo (1 Sam. 8:6-8) . Luultavasti ovat nämä toisistaan eroavat lähteet olleet hyvin vanhoja, mutta Samuelin kirjat lienevät olleet valmiina vasta n. v. 600 eKr.”

70 . Kristinuskon käsikirja -kirjaa (s. 69) jatkaa: “ Esran ja Nehemian toimesta olivat juutalaiset erottuneet ympärillä olevista pakanoista  ja jotkut heistä  olivat ruvenneet halveksimaan muita kansoja, että toivoivat niille vain perikatoa . Silloin ryhtyi eräs toisin ajatteleva juutalainen heitä vastustamaan. —-. Tätä ajatellen hän kirjoitti vertauskuvallisen kertomuksen ja valitsi sen päähenkilöksi Joonan, Amittain pojan, josta ei tiedetä muuta, kuin että hän ennusti Jerobeam II:lle, Israelin kuninkaalle, sotaonnea syyrialaisia vastaan 2 Kun. 14:25. Joona ei siis ole kirjan kirjoittaja, vaan sen sankari . Hänen kohtalossaan on monta  satumaista  vaihetta, joista merkillisin on se, kun hän mereen heitettynä joutui  suuren kalan nieltäväksi, joka oksensi hänet elävänä rannalle.”

Eli niin kuin edellinen lainaus toteaa, Joonan kirja sisältää legendaarista ainesta, joka ei voi pitää paikkaansa. Kirja on myös kirjoitettu määrätty tarkoitusta varten.

71. KR -kirjaa (s. 60) lainaten: ”Valitusvirsiä on luultu Jeremiaan tekemiksi, vaikkei niissä itsessään ole siihen mitään viittausta. Niillä on luultavasti ollut monta tekijää. Osa on kirjoitettu heti Jerusalemin hävityksen jälkeen, osa myöhemmin Babyloniassa. –. Tämän kääntyneen kansan johtajiksi ilmestyi paitsi kirjanoppineita ja pappeja myös eräitä profeettoja. Sellainen oli Hesekiel, pappi ja profeetta yhtäaikaa. Hänet vei vihollinen Babyloniaan jo 597 kuningas Joojakinin ja monen ylimyksen mukana. Merkillisiä näkyjä nähtyään hän alkoi viisi vuotta myöhemmin ennustaa suurta rangaistusta ja saarnata parannusta. Aluksi häntä ei uskottu, ja siitä tuskastunut profeetta sai pahoja halvauskohtauksia. Mutta Jerusalemin hävityksestä kuultuaan hän äkkiä parani, ja maanpakolaiset alkoivat kuunnella hänen saarnojaan. Siitä lähtien hän muutti saarnatapaansa ja koetti rohkaista kansalaisiaan. —. Lopulta hän ryhtyi laatimaan uusia lakeja kansalleen, –.”

72. RSJS -kirjaa (s. 103) lainaten: “Habakuk oli profeetta Jeremian aikalainen. Habakuk puolestaan julisti kaldealaisten eli babylonialaisten tuhoa vielä silloin, kun valtakunta näytti sortumattomalta. Juudean kärsimykset ovat seurausta sen synneistä, selitti profeetta, mutta Herra pitää tarkkaa lukua myös sen vihollisten, kaldealaisten, rikkomuksista.”

73. Kristinuskon käsikirja -kirja (s. 58) jatkaa: ”587 eKr. jälkeen Toinen Jesaja (luvut 40-55), Hesekiel, Kolmas Jesaja ja Sakarja.

74. Kristinuskon käsikirja -kirja (s. 59) jatkaa: ”500 eKr. Joosuan, Tuomarien ja Samuelin kirjojen lopullinen laitos + Ruutin kirja, Hesekiel, Deuterojesaja, Obadja, Haggai, Sakarja ja Malakia.”

75 . RSJS -kirja (s. 83) jatkaa: ”Jesajan kirjan loppuluvut sis. kaksi paljon pohdittua ongelmaa, joista toinen koskee lukujen kirjoittajaa ja toinen Herran kärsivää palvelijaa. Jos on ollut  aivan keinotekoista omistaa Jesajalle 150 vuotta myöhempiä, mm. Kyyrosta koskevia sanoja , —-. Vähän merkitsee sekin, onko luvuilla 56-66 oma tekijänsä, ns. Kolmas Jesaja —, vai ovatko ne saman profeetan käsialaa kuin luvut 40-55 . —-. Vanha käsitys oli, että kuninkaan oli käytävä kärsimyksiin tuodakseen siunauksen kansalleen. Oikeutetusti   Jeesus sovitti itseensä nämä profetiat,  ja alkukirkko niiden valossa selitti Jeesuksen tietä kärsimyksestä kirkkauteen .”

Edellinen lainaus myöntää Jesajan kirjan väärentämisen.

76. RSJS -kirja (s. 80) jatkaa: ”Jesajan 24-27 lukuja on nimitetty Jesajan apokalypsiksi. Tämä merkittävä lukusikermä, jossa ylösnousemususko ensimmäisen kerran selvästi esiintyy VT:ssä, on syntynyt Jesajan koulussa kirjan kokoamisen viime vaiheessa. Jesajan profetiat eivät kadonneet; hänen oppilaansa  tallettivat ne tarkasti ja kuljettivat ne mukanaan maanpakoonkin. —–. Eräs hänen koulukuntansa jäsen sai samanlaisen kutsumuksen Herran tekojen ilmoittajaksi kuin profeetta itse. —–. Se mies, joka lähti Herran sanojen kuuluttajaksi ja hänen uusien tekojensa ilmoittajaksi, on henkilöltään, jopa nimeltään tuntematon. Sen perusteella, että hänen profeetalliset lauselmansa on tallennettu hänen koulunsa —- perustajan Jesajan kirjaan, häntä on nimitetty Toiseksi Jesajaksi —-.”

Se, että joitakin kirjoituksia laitetaan jonkun kuuluisan henkilön nimiin lisää niiden painoarvoa .”

77 . Kristinuskon Käsikirja -kirjaa (s. 54) lainaten: ”Varsinaiset profeetankirjat (esim. Aamos ja Jesaja) sisältävät koko kansalle suunnattua julistusta. Profeetat arvostelevat jyrkästi  uskon ja elämän maallistumista sekä  yhteiskunnan vääryyttä , samoin kuin kansan ja sen johtajien taipumusta kanaanilaisten jumalien palvelukseen .

Profeetat ovat kirjoittaneet kirjansa yhteiskunnallisen ja tuohon aikaan myös uskonnollisuuden vuoksi. Edellisestä lainauksesta näkyy uskontojen synkretistisyys.

78 . KR -kirja (s. 61) jatkaa: ”Luultavasti hän ei saarnannut julkisesti, vaan kirjoitti suoraan kehotuksensa ja ennustuksensa ja lähetti ne nimettöminä lentolehtisinä Babylonian maanpakolaisille. Vielä merkillisempi kuin Hesekiel oli eräs profeetta,  jonka nimeä ei tunneta ja jonka kirjoitukset jostakin syystä liitettiin Jesajan kirjaan  (Jes. 40-55). Häntä on nykyään ruvettu sanomaan Deutero-Jesajaksi eli ”toiseksi Jesajaksi ”.”

79 . RSJS –kirja (s. 108) jatkaa: ”Ulkonainen osallistuminen jumalanpalvelusmenoihin on hyödytön, ellei Jumalan palveleminen jatku arkielämässä , yhteiskunnassa . Mutta oikea jumalanpalvelus vaatii myös muodot ja kokoontumispaikan, jossa jumalan kansa, seurakunta, saa yhteisesti Jumalaa lähestyä ja kuulla hänen sanaansa .  Kun Dareios Hystaspes oli palauttanut järjestyksen Kyyroksen pojan Kambyseen kuoleman jälkeen sekasortoiseen tilaan joutuneeseen Persian maailmanvaltakuntaan, sai Jerusalemissa  kaksikin miestä profeetalliseksi tehtäväkseen juutalaisten innoittamisen uuden temppelin rakentamiseen . Löytyi myös mies, joka saattoi toteuttaa profeettojen välittämän Herran käskyn,  daavidilainen  prinssi Serubbaabel Sealtielin poika, joka oli näihin aikoihin Persian Juudeaan asettama käskynhaltija. Profeetta Haggai nimitti häntä Juudean kuninkaiden vanhalla kunnianimellä Herran sinettisormukseksi  (2:23).”

Temppelit ovat Jumalan palveluspaikkoja, mutta niissä myös osoitetaan alamaisuutta johtajille; tuohon aikaan papeille. Myös tuohon aikaan hallinto ja Jumalan palvelus kytkeytyivät yhteen. Se, että oliko Serubbaabel daavidilainen voi olla väärä tieto. Johdettiinhan Jeesuskin aina Daavidiin asti.

80. RSJS –kirja (s. 110) jatkaa: ”Sakarjan näyt Israelin tulevaisuudesta ovat innoittaneet nimeltään tuntemattomaksi jäänyttä myöhemmän ajan profeettaa, ja niin on hänen ennustuksensa liitetty Sakarjan kirjaan. —-. Jos Sakarjan kirjan loppuluvut ovat VT:n profeettakirjoista lähimpänä UT:n aikaa, on myös niiden messiaskuvassa Jeesus Nasaretilaisen piirteet.”

81. RSJS –kirja (s. 109 Sakarja.) jatkaa: ”Sakarjan näkyjen keskeinen hahmo oli Serubbaabel, joka todella sai temppelin rakennustyöt käyntiin. Mutta kun Persian keskushallitus erotti Serubbaabelin siitä ymmärrettävästä syystä, että juutalaiset kiinnittivät häneen poliittisen toivonsa daavidilaisen kuninkuuden palauttamisesta, Sakarjan täytyi kohdistaa Herralta saamansa sanat ensi sijassa em. ylimmäiseen pappiin Joosuaan, joka ei kuitenkaan ollut kyllin voimakastahtoinen kansansa sekä valtiolliseksi että uskonnolliseksi johtajaksi. Sakarjan henkilökohtaista ansiota oli, että temppeli v. 515 voitiin vihkiä. Mutta samalla selveni profeetalle, että lopullinen käänne liiton kansan historiassa tapahtuu vasta, kun Jumala itse tulee, so. kun messiaaninen pelastuksen aika koittaa.”

Edellisen lainauksen loppu kertoo sen, että valta-asetelmat olivat Israelissa olivat sellaiset ettei se voinut olla suurvalta; ei edes kunnolla itsenäinen; joten Sakarjan kirja alkoi puhua messiaanisesta pelastuksen ajasta joka toisi suuruuden Israelille.

82. RSJS -kirjaa (s. 111) lainaten: ”Mies, joka ennusti temppeliin äkisti tulevasta Herrasta ja liiton enkelistä, on profeetta, jonka nimi ei ole säilynyt; nimi Malakia on hänen virkaansa koskeva nimitys, joka merkitsee ”Sanansaattajani”, ”Enkelini ”. Hänen toimintansa ajankohta on voitu tarkoin määrätä. Juutalainen seurakunta Jerusalemissa on saanut uuden temppelin. Persian ylivalta Palestiinassa on vielä horjumaton, vaikka kreikkalaiset ovat jo ensimmäiset voittonsa (v. 490 ja 480) saavuttaneet. Ulkonaiset edellytykset temppelissä toimitettavaan jumalanpalvelukseen olivat olemassa, mutta papisto ja seurakuntalaiset eivät täyttäneet heihin  kiinnitettyjä toiveita. Tarvittiin jälleen hereille ravistajaa, Haggain ja Sakarjan työn jatkajaa ja Esran ja Nehemian lähellä olevien uudistusten valmistajaa. —-. Malakian julistuksen keskeisenä aiheena on Herran päivä, tulisen ja polttavan, lähestyminen. Mutta ennen tuomiota tulee temppeliin sen ja papiston puhdistaja, Herra Voideltu, jota voisi sanoa pappismessiaaks i. Temppeliin ilmestyvällä Herralla on kuitenkin edeltäjänsä, Elia, ensimmäinen profeetta, josta myös tulee viimeinen. Hän on parannuksen saarnalla valmistava kansaa ottamaan vastaan kuninkaansa.”

83. KR –kirjaa (s. 93) lainaten: ”Tarkkoja lukuja Jeesuksen elämän pääkohdista emme tiedä —-. Myöskään ei voida sanoa milloin Jeesus aloitti julkisen toimintansa ja mikä on hänen kuolinvuotensa. Luukas sanoo hänen alkaneen opettaa julkisesti n. 30-vuotiaana keisari Tiberiuksen 15. hallitusvuotena (Luuk. 3: 1, 23). Mutta Tiberiuksen hallitusvuosien alku voi olla yhtä hyvin vuosi 12 kuin 14 jKr. Koska hän jo v. 12 tuli Augustuksen kanssahallitsijaksi.”

Se, että Jeesuksen toiminnasta on vaikea saada ajallisesti selkoa, herättää seuraavia ajatuksia: evankeliumien kirjoittajat eivät olleet Jeesuksen läheisiä, koska tuntuu oudolta, etteivät he missään Jeesuksesta kertovan tapauksen kohdassa viittaa johonkin historiallisesti tärkeään tapahtumaan. Todennäköisesti Jeesus on verrattavissa VT:n aikaisempiin profeettoihin sillä erolla, että Jeesus sai historiallisista syistä suuremman arvon kuin aikaisemmat profeetat tai kuninkaat. Se, että profeetat eivät paljoankaan viittaa poliittiseen tilanteeseen Palestiinan alueella viitannee heidän ”arvoonsa” niin, että he eivät ole toimineet tehtävissä missä he itsekkään olisivat tunteneet voivansa paljoakaan vaikuttaa historiallisiin olosuhteisiin.

84 . KR –kirjaa (s. 80) lainaten: ”Jeesuksen ja apostolien aikana puhuttiin Palestiinassa etupäässä kolmea kieltä:  arameaa, kreikkaa ja latinaa . Juutalaisten tavallisin puhekieli oli aramea.  Eräitä arameankielisiä sanoja on sekä evankeliumeissa että Paavalin kirjeissä , —-. Aramea oli näet Jeesuksen äidinkieli. Paavalin kirjeissä on arameaa sana  Abba= Isä  (Room. 8:15). Sitä oli Jeesuskin käyttänyt opettaessaan. Jeesus= vapahtaja ja Messias= voideltu ovat myös aramealaisia sanoja. Messias on kreikaksi Khristos, josta on tullut muoto Kristus. Hyvin paljon puhuttiin Jerusalemissa ja maaseudullakin kreikkaa. Kun se oli varsinkin Rooman valtakunnan itäisissä osissa laajimmalle levinnyt kieli, käytettiin sitä eniten myöskin nuorissa kristillisissä seurakunnissa. Niin se tuli olemaan myöskin Uuden Testamentin alkukieli. Siitä kielestä ovat kotoisin sanat: evankeliumi (euangelion)=ilosanoma, epistola= kirje, apostoli= lähettiläs, enkeli (angelos)=sanansaattaja, kirkko (kyriakos)=Herralle kuuluva, psalmi, psalttari, synagoga.”

85. RSJS -kirjaa (s. 111) lainaten:  Johannes Kastajan ja Jeesuksen esiintymistä on Malakian kirja ohjannut. Nyttemmin on saatu tietää, että myös kolmas juutalainen uskonnollinen yhteisö, essealaisten luostarijärjestö Qumranissa, oli Malakian kirjaan perustanut papismessiaansa odotuksen.”

Se mitä Johannes Kastaja oli Jeesukselle oli Jeesus joillekkin myöhemmille ns. apostolisille kirjoittajille. Tässä vaiheessa on hyvä huomioida, että pyhät tekstit sisiältävät valheita esim. yliluonnollisista tapahtumista. Vielä meidänkin aikana erilaiset uskonnolliset tahot väittävät osaavansa parantaa Jumalalta saamillaan lahjoilla ja myös ennustamista vieläkin harjoitetaan. Tämän kirjan tehtävä on olla mukana alasajamassa perinteisiä uskontoja ja niihin perustuvia uususkontoja.

86 . S – kirjaa (s. 56) lainaten: ”Ensimmäinen ja toinen Aikakirja sekä Esran ja Nehemian kirjat muodostavat VT:n kolmannen historiateoksen, joka kertaa edeltäjiensä, Mooseksen kirjojen ja viimeksi esitellyn deuteronomistisen historiateoksen, kertomat tapahtumat ja lopuksi jatkaa juutalaisten historian kuvausta persialaisaikaan saakka. Sen kirjoittaja, —-, on käyttänyt hyväkseen edeltäjiensä lisäksi muita lähdeteoksia, joista tärkein on koskenut israelilaisen jumalanpalveluksen historiaa . —-. Luultavasti historiateoksen kirjoittaja on joku leeviläinen  pappi . —–. Kronikoitsijan historiannäkemys on uskonnollisen palkitsemisopin määräämää: kaikki tapahtumat ovat rangaistusta synnistä tai hyvien tekojen tuomaa siunausta . Kirja julkaistiin persialaisaikana, todennäköisesti viidennellä vuosisadalla (400-luvulla) eKr.”

Synti ja siunaus on kehittynyt henkien palvonnan kautta. Luultiin myrskyssä esi-isien henkien suuttuneen. Hyvä sato puolestaan oli seurausta esi-isien henkien hyvästä palvonnasta ja huomioon otosta.

87. Kristinuskon käsikirja -kirja (s. 59) jatkaa: ”454 eKr. Esran laki Jerusalemissa (Juudea).”

88. Kristinuskon käsikirja -kirja (s. 50) jatkaa: ”N. 450 eKr. aikoihin uusi paluumuuttajien aalto. Esra, Nehemia.”

89. Uskontojen kehityksen pääpiirteet -kirja (s. 144) jatkaa: ”Vankeudesta palaamisen jälkeen (osa palasi s. 143) pyhät kirjat koottiin ja järjestettiin uudelleen. Niiden vaikutus tuli siitä lähtien varsin suureksi. Profeettain elävä sana jää syrjään ja kansa tottuu ajattelemaan, että Jahve on lain kautta antanut täyden selvityksen tahdostaan. Täten kirja astuu profeettain, osaksi myöskin omantunnon tilalle. —-. Laki myöskin sisälsi jumalanpalveluksen ulkonaisten menojen sääntöjä (rituaalia). Kansassa kehittyi olettamus, että laissa ovat luetellut kaikki ihmiselle kuuluvat velvollisuudet. Kun rituaali oli rinnastettu ihmisyksilölle kuuluvien velvollisuuksien kanssa, saattoi se ulkonaiset menot yhteenkuuluviksi henkielämän kanssa. Kun kirjauskonto johtaa uskonnollisen elämän liikkumattomuuteen, niin uskonnollista elämää koetettiin mukauttaa selityksillä ihmishengen kehitykseen soveltuvaksi . Kirjoissa esitetyistä käsityksistä tehtiin uusia johtopäätöksiä. ——–. Kirjauskonto myös kasvatti erityisen lakia selittävän ja sitä ihmiselämään soveltavan luokan, kirjanoppineet. Tämä luokka kehittyi hyvin vaikutusvaltaiseksi ja hallitsi kansan mielipiteitä.”

Edellisen lainauksen viimeinen tummennus ennakoi nykyaikaa niin, että meillä vieläkin on lainoppineet ja tuomarit (vähenevässä määrin) perustavat päätöksensä raamattuun. Tästä jäänne suomalaisessa oikeussalissa on vannominen raamatun kautta. Myös tuon ajan kirjanoppineet olivat yhteiskuntatieteilijöiden esiaste kuten myös vähäisessä määrin sosiologeja ja psykologeja.

90. Uskontojen kehityksen pääpiirteet -kirja (s. 144) jatkaa: “Kirjanoppineisuus lähti uskonnollisista vaikuttimista ja toimi hyvässä tarkoituksessa, mutta siitä huolimatta se yhdessä muodollisten uskonnollisten menojen kanssa vaikutti kansan elämään takaperoisesti. Kirjanoppineet eksyivät selityksissään ns. hiustenhalkomiseen, —-. —-. Kirjamääräysten seuraaminen toi uhrit uudelleen uskontoon kuuluviksi. Uhraajat tuskin itse tiesivät, mitä varten piti uhrata, mutta kun laki määräsi, oli uhrattava. Kun sitä voitiin toimittaa vain Jerusalemin temppelissä, oli suurimmalle osalle kansaa jumalanpalvelus suuri salaisuus.”

91. KR –kirja (s. 64) jatkaa: ”Kuitenkin uhkasi 400-luvulla Jerusalemin juutalaisia uusi vaara. Papit toimittivat virkaansa välinpitämättömästi, ja solmimalla avioliittoja vieraskansaisten kesken alkoivat harvalukuiset juutalaiset sulautua naapurikansoihin. Tämä asiantila murehdutti Babylonian juutalaisia, ja muuan pappi ja kirjanoppinut nimeltä Esra päätti lähteä järjestämään asioita. Parituhatta juutalaista mukanaan hän saapui v. 458 eKr. Jerusalemiin ja sai suuressa kokouksessa aikaan yhteisen päätöksen, että kaikki avioliitot muukalaisten kanssa oli purettava (Esra 9:1-10:44). Tämä pelasti juutalaisuuden, mutta pahensi kaikiksi ajoiksi juutalaisten ja naapurikansojen välit. Pahin oli suhteiden rikkoutuminen samarialaisten kanssa. Nämä olivat sekakansaa, joka oli syntynyt niistä Israelin kansan köyhistä, joita assyrialaiset eivät olleet vieneet maanpakoon, ja kaukaisista muukalaisista, joita oli kuljetettu maahan Israelin rikkaiden sijaan. He olivat ruvenneet pitämään itseään juutalaisten veroisina, kävivät mielellään Jerusalemin temppelissä ja noudattivat osaksi Mooseksen lakia. Hylkäys koski heihin kovasti, ja he alkoivat kaikin voimin vastustaa Jerusalemin vaurastumista. —-. Esra sai vaikeassa työssään apulaisekseen Nehemian, joka oli ollut persian hovissa Suusassa juomanlaskijana.  Yhdessä he rakennuttivat Jerusalemin muurit v. 445, ja saman vuoden lokakuussa luettiin temppelin edustalla kansalle laki, jonka noudattamiseen kansa sitoutui (Neh. 8-10). Ruvettiin panemaan hyvin suurta painoa lain ulkonaiselle määräyksille, jotka koskivat uskonnollista puhtautta ja puhdistusmenoja. Kaikkein tärkeintä oli pysyä erillään pakanoista, jotka olivat lain mukaan saastaisia. Myöhempi ahdasmielinen juutalaisuus oli näin saanut alkunsa.”

92. Esra ja Nehemia sijoitettu 300-luvun ja 200-luvun taitteeseen eKr.

93. Kristinuskon käsikirja -kirja (s. 58) jatkaa: ”400-300 lukujen taite eKr. Mooseksen, Joosuan, Tuomarien ja Samuelin kirjojen lopulliset laitokset.”

K uinka paljon Mooseksen nimiin laitetut ki rjat muuttu i vat n. 400 vuodessa. Ajattele omaa aikaasi kun teet vertailua. Mitä esim. minä tiedän Suomen kirjallisuudesta 1600-luvun alusta? Edelleen oli yleistä laittaa menneisyyden arvohenkilön nimiin tekstejä. Tämä siksi että niille saataisiin arvovaltaa.

94. Jokin uskontoja käsitelyt lähde (s. 58) jatkaa: “Kun tämä oli mahdollista vain perinteellisen lain pohjalta, Esran täytyi se ensin koota ja julkaista Mooseksen laki ja siten opettaa sitä kansalle ja soveltaa sitä uusiin oloihin. V. 444 Jerusalemin juutalaiset hyväksyivät Esran esittämän Mooseksen lain. Näin Esra puolestaan järjesti juutalaisen jumalanpalveluksen ja oikeuslaitoksen ja teki mahdolliseksi siirtymisen uuteen vaiheeseen Israelin historiassa. Israelilla ei enää ollut kuningasta, juutalaista valtiota ei enää ollut, mutta juutalaiset asuivat kuitenkin omassa maassaan ja vieraan vallan alaisuudessakin muodostivat oman lailla järjestetyn uskonnollisen yhdyskuntansa. Pappi Esraa on pidetty Mooseksen työn ehkä merkittävimpänä jatkajana ja ns. juutalaisuuden perustajana.”

Alemmassa lainauksessa Esraa sijoitetaan 300- ja 200 -luvun taitteeseen. Siinä on ristiriita ylempään lainaukseen. Ammattitaitonani ei ole pyhien kirjoitusten muotoutuminen, mutta olen tässä kirjassa pelkistäen lainannut lähteitä kansantajuisesti että voidaan helposti todistaa perinteiset uskonnot ja niistä muodostuneet uususkonot ihmislähtöisiksi.

95 . Kristinuskon käsikirja -kirja (s. 58) jatkaa: ”322 eKr. jälkeen Psalmit, Sananlaskut, Laulujen laulu, Ester, Ruut ja  Danielin kirja, joka on syntynyt uuden murroksen alkaessa .”

96 . Uskonteojen kehityksen pääpiirteet –kirjaa ( s.73-) lainaten: ”Sumerilais-babylonialaisessa rukouksissa ja kertomusvirsissä uhkuu toinen henki. Niissä jumalanpalvelus on muuttunut persoonalliseksi.  Niissä on raamatun psalmien kanssa paljon yhtäläisyyttä, pääasiallisin ero on monijumalaisuus . Katkelma eräästä kaksikielisestä,  jokaiselle jumalalle  omistetusta psalmista: ”Herra  sydämensä   vihassa  minuun katsoi. Jumala sydämensä vihassa minuun ryhtyi.  Jumalatar  minuun vihastui, teki minut  sairaan kaltaiseksi .  Jumala, jota en tunne , minua ahdisti;  jota en tunne tuotti minulle tuskaa . Etsin apua, kukaan ei tarttunut käteeni; itkin, kukaan ei lähestynyt. Huusin, kukaan ei minua kuullut; tuskastuneena vaivuin maahan en voi silmiäni nostaa.”

Kuten edellisestä lainauksesta tästä käy ilmi, oli  ”synti”  sumerilais-babylonialaisen käsityksen mukaan  jokin hänen ruumistaan kohdannut vika , johon  hän oli joutunut joko siveellisen tai jumalanpalveluksessa sattuneen erehdyksen johdosta .”

Edelliseen lainaukseen tukeutuen voi sanoa, että kun ei tiedetty lääketieteestä paljoa, niin vaivojen saatettiin luulla johtuneen jostain uskonnollisesta virheestä, vaikka kyseessä oli silkka tietämättömyys. Sumerilais-babylonialaiset rukoukset ja virret siirtyivät osaksi psalmeja.

97 . RSJS -kirja (s. 61) jatkaa: ” — Ruutin kirja kertoo tuomarien ajasta. Nälänhädän aikana Mooabin maahan siirtynyt israelilainen nainen palaa miehensä ja poikansa menettäneenä yhdessä mooabilaisen miniänsä Ruutin kanssa kotimaahansa.  Kun Ruut haluaa jakaa anoppinsa uskon ja kansalaisuuden, tulee hänestä uuden avioliittonsa kautta sen perheen kantaäiti, josta kuningas Daavid polveutuu. Ruut mainitaan myös Jeesuksen sukuluettelossa kolmen muun äidin joukossa. Ruutista kertova vanha kertomus julkaistiin Jerusalemissa juutalaisten palattua pakkosiirtolaisuudesta omaan maahansa .  Kun tuohon aikaan kysymys seka-avioliitoista oli polttava ,  Ruutin kirja puolustaa sellaisten vierasperäisten aviovaimojen asiaa ,  jotka ovat täysin omaksuneet juutalaisen uskon .  Ruut on juutalaisuuteen siirtyneen proselyytin ,  käännynnäisen, esikuva .”

98 . KR -kirja (s. 74) jatkaa: ”Kuuluisa psalmien tekijä oli Kuningas Daavid, jonka  tekemäksi moni Psalttarin psalmi on myöhemmin merkitty . Tuollaiset tekijännimet  (Daavis?, Aasaf, Koorah, jne.)  psalmien alussa ovat kuitenkin usein  epäluotettavia,  sillä ne on  merkitty vasta vuosisatoja sen jälkeen kun psalmi on syntynyt.  Eräät  psalmit voivat olla Daavidin aikoja vanhemmatkin , mutta viimeisimmät lienevät syntyneet vasta n. 200 eKr.  Pian  sen jälkeen makkabealaisaikana on psalmien kokoelma ollut valmis.”

99. Kristinuskon käsikirja -kirja (s. 84) jatkaa: ”Hellenistinen aika: Jobin kirja.”

100. Kristinuskon käsikirja -kirja (s. 58) jatkaa: ”300-200 lukujen taite eKr. Aikakirjat, Esra ja Nehemia.”

101. Kristinuskon käsikirja -kirja (s. 59) jatkaa: ”300 eKr. kuin yllä + Joona ja Joel.”

102. RSJS (s. 104) jatkaa: ”Aamoksen aikalaisen Joona Amittain poika oli se profeetta joka oli ennustanut Jerobeam II:lle menestyksellistä hallitusta (2 Kun. 14:25), piti lähteä itämaiden julmimman sotilaskansan pelättyyn pääkaupunkiin varoittamaan sitä uhkaavasta tuhosta. Joona ei ole itse kirjoittanut paostaan ja ihmeellisestä pelastumisestaan sekä saarnansa vaikutuksesta pakanuuden keskuksessa. Kirja kirjoitettiin paljon myöhemmin (300-luvulla), ajankohtana, jolloin juutalaisten oli uudestaan opittava profeettojen opetukset:”

10 3 . RSJS (s. 104) jatkaa: “Juuri silloin, kun juutalainen kansa alkoi  ahtaassa kansallistunnossaan  eristäytyä, Jumala antoi sille Joonan kirjan muodossa lähetystehtävän pakanain keskuudessa.”

Joonan kirjan kirjoittaja/kirjoittajat antoivat lähetystehtävän.

10 4 . RSJS (s. 98) jatkaa: ”Merkittävintä Jooelin sanomassa oli kuitenkin se, että  sydämen uudistumisen  tekee mahdolliseksi  Hengen vuodatus , jonka Jumala antaa tulla seurakunnan ylle ennen viimeistä tuomiota . —. Jooelin kirjan ajoittamiseen antavat viitteitä kirjan yksityiskohdat, sellaiset kuin maininnat temppelistä ja sen papeista, mutta ei kuninkaasta, jaavanilaisista eli kreikkalaisista. Eri arviot vaihtelevat vuoden 400 ympärillä eli persialaisajan loppuvaiheessa.”

Sydämmen ja hengen käsitteet ovat edellisessä lainauksessa samassa virkkeessä. Selitän niiden luontisyyt toisaalla tässä kirjassa todistaen että esim. hengen -käistteessä ei ole mitään yliluonnollista. Yliluonnollinen sanana muodostui aikana kun ihminen ei käsittänyt itseään eikä ympäristöä.

105. RSJS -kirjaa (s. 98) lainaten: ”Jooelin, Petuelin pojan esiintyminen saa selityksensä siitä, että heinäsirkat olivat tuhonneet satoa. Tämän kansallisonnettomuuden takia Jooel kehotti temppelin papistoa kutsumaan kokoon ylimääräisen juhlakokouksen, julistamaan yleisen rukous- ja katumuspäivän. —-. Ensiksi syynä kansaa kohdanneeseen onnettomuuteen oli sen luopumus Herrasta. Juhlakokouksen tarkoituksena oli saattaa kansa polvilleen Herran eteen rukoilemaan armoa. Mutta samalla oli hirvittävä luonnononnettomuus sen kauhistuttavan tuomion päivän enne, jota profeetat vanhastaan (Aamoksesta alkaen) olivat sanoneet Herran päiväksi.”

Heinäsirkat ovat maapallon eliöyhteisöä, niiden käytös ei johdu uskonnollisesta virheestä. Enää ei ihmisten tarvitse vastoinkäymisiä kohdatessaan luulla että he olisivat tehneet virheen suhteessa Jumaluuteen. Uskonnolliset johtajat saattavat mielellään ihmiset polvilleen eteensä; se on alamaisuuden osoitus.

106. Kristinuskon käsikirja -kirja (s. 59) jatkaa: ”250 eKr. Jobin kirja, Esterin kirja, Korkea Veisu. Saarnaajan kirja todennäköisesti 250-luvulla eKr.

76. KR –kirjaa (s. 70) lainaten: ”Juutalaiset opettivat, että Jumala aina johtaa hyveellisen ihmisen onneen ja tuottaa pahalle turmion. He olivat ruvenneet pitämään kaikkia onnettomuuksia, vaikeuksia ja sairauksia todistuksena siitä, että niitä kärsimään joutunut ihminen on jumalan rankaisema ja siis muita huonompi. Kun heidän olisi pitänyt kärsivää lohduttaa, osoittivat he usein hänelle sen sijaan halveksumista. Jobin kirja on kirjoitettu tällaista  sydämettömyyttä vastaan. —. Jobin kirjan tekijästä ei ole tietoa. Luultavasti hän on elänyt Palestiinassa n. 400 eKr. Hän on ollut epäilemättä laajalti maailmaa tuntenut, sivistynyt mies, nähnyt Egyptin ihmeet, —-. Myöskin on luultavaa, että kaikki 42 lukua eivät ole saman henkilön kirjoittamia.”

Alkukantaisissa kulttuureissa luultiin että sairaus johtui siitä että henkilö on toiminnallaan suututtanut esi-isien henget tai Jumalan/Jumalat. Jobin kirja osoittaa uskontoteorioiden kehitystä. Ihminen on huomannut että hyveellinenkin voi sairastua joten Jobin kirja muuttaa ajattelutapaa tässä asiassa.

10 7 . RSJS -kirjaa (s. 63) lainaten: ”Jobin kirja aiheena ei ole vain yleisesti viaton kärsimys; viime kädessä on kysymys uskosta vanhurskaaseen Jumalaan, joka jakaa ihmiskohtalot ja ylläpitää siveellistä maailmanjärjestystä. —-. Jobin elämäntarina on hyvin vanha; Job kuuluu Israelissa jo varhain tunnettuihin jumalan miehiin, eli isiin . Jobin kirja on syntynyt 400-luvulla eKr. Siinä ei ole tyydytty siihen  Israelissa vakiintuneeseen käsitykseen, että onnettomuus olisi jumalattomien ja onni hurskaiden osa .”

108. KR -kirja (s. 73) jatkaa: ”Saarnaajan (hebreaksi Koohelet, kreikaksi Ekkleesiastees) kirjaa luettiin juutalaisten hilpeimmässä kansanjuhlassa, lehtimajajuhlassa, Se on – kuten voi päätellä sen omistamisesta Salomolle – juutalaista viisauskirjallisuutta. Siinäkin on varsin vanhaa elämänviisautta; eräs assyrialainen isännän ja orjan vuoropuhelu 600-luvulta muistuttaa  Saarnaajan pessimistisiä mietelmiä. Valmiina runo- ja proosamuotoisena taideteoksena se ilmestyi vasta 200-luvulla ja on siten VT:n nuorimpia kirjoja. Sen kosketuksia yleisitämaiseen elämänviisauteen ja Kreikan filosofiaan ei voi kieltää, —–.”

10 9 . RSJS -kirja (s. 61) jatkaa: “Esterin kirja vie lukijansa Persian kuninkaan hoviin Suusaan ja osoittautuu persialaisten tapojen ja olojen hyväksi tuntijaksi. Värikkäällä,  kreikkalaisen romaanin  tapaan kirjoitetulla kertomuksella on kaksi päähenkilöä, juutalainen Mardokai, Persian kuninkaan Ahasveruksen (Kserkseen) korkea virkamies, ja kauniin juutalaisnainen Ester, Mardokain kasvatti ja kuninkaan  ensimmäinen  vaimo, kuningatar. Ester pelasti korkeassa asemassaan niin kasvattajansa kuin koko kansansa, kun Mardokain vihamiehet olivat saaneet aikaan kuninkaallisen käskyn juutalaisten tuhoamisesta . Kirjan hallitsevana ajatuksena on näin juutalaisviha ja sen torjuminen. Se tahtoo muistuttaa myös myöhempiä hallitsijoita Persian kuninkaan juutalaisille antamista oikeuksista ja heille kuuluvasta suojasta. Puurim oli todella uusi juutalainen juhla, jonka Persian kuningasten suosimat juutalaiset toivat mukanaan palatessaan pakkosiirtolaisuudesta ja jota sen jälkeen on vietetty suurena –  enemmän kansallisena kuin uskonnollisena  – ilojuhlana. Esterin kirja on kirjoitettu 300-200 eKr. Sen ottamisesta Raamatun kirjojen joukkoon ovat sekä  juutalaiset että kristityt olleet erimieltä . Siinähän ei mainita Jumalan nimeä, ja sen mielenkiinnon kohteena on pikemmin juutalainen rotu kuin liitonkansa .  Myös Luther kiinnitti vieroksuen huomiota kirjaa hallitsevaan koston ajatukseen .”

Se että Mardokai olisi ollut Ahasveruksen korkea virkamies jää kirjoitusten varaan. Se oliko Ester ensimmäinen vaimo on kirjoitusten varassa.

110 . RSJS -kirjaa (s. 60) lainaten: ”Vaikka Ruutin ja Esterin kirjat havainnollisesti valaisevat tiettyjä kohtia Israelin ja juutalaisten historiassa, on niiden  päätehtävä   jonkin uskonnollisen ajatuksen  korostaminen. Yhteistä niille on lisäksi, että niitä luettiin juutalaisten juhlien aikana. Ruutin kirja oli lehtimajajuhlan viettoon kuuluva lukukappale ja Esterin kirja ns. puurim-juhlan. Molemmat juhlat olivat iloisia kansanjuhlia; edellisen aiheena oli  sadonkorjuu  syksyisin ja jälkimmäisen juutalaisen kansan säilyminen muiden kansojen vihasta huolimatta.”.

Sadonkorjuu juhlat ovat vanhaa perua. Ihmisten ollessa riippuvaisia esim. viljelysten tuotosta eivätkä he ymmärtäneet viljelyly taidon kehitystä, he luulivat Jumalan opettaneen sen. Ihmiset uhrasivat hyvästä sadosta. Puolestaan jos oli katovuosi, kansa luuli että he olivat jotenkin suututtaneet aiemmin esi-isien henget myöhemmin Jumalan/Jumalat.

Kansat vähitellen esim. pakolaisuuden vuoksi sekoittuvat muihin kansoihin. Nykyisin ehkä enemmän.

111. Kristinuskon käsikirja -kirja (s. 59) jatkaa: ”175 eKr. Psalmien ja Sananlaskujen lopulliset kokoelmat ja Danielin kirja.”

112. Kristinuskon Käsikirja -kirjaa (s. 83) lainaten: ”Viisauskirjallisuuden perusmuoto on sananparsi tai sananlasku (Tuom. 8:21, 1. Sam 24:14, 1. Kun.20:11, Hes. 16:44), joskus myös arvoitus (Tuom. 10:14-18, Hes.17:2, 21:5). Sananparsia, sananlaskuja ja arvoituksia on siellä täällä VT:n teksteissä, mutta ennen kaikkea Sanalaskujen kirjassa. —–. Sisältö voikin olla osaksi varhaisten kuninkaiden ajoilta, sillä Israelissa alettiin tuolloin käyttää sananlaskuja egyptiläisten esikuvien mukaisesti hovin virkamiesten ja kirjureiden opetuksessa. Nykyisen muotonsa kokoelma on saanut hellenistisen ajan kynnyksellä vuosisatojen mittaan kertyneestä aineistosta. —–. Sananlaskut ovat monin osin yleisitämaista viisautta. Niinpä esim. jakso 22:17-23:11 on lähes sanatarkkaa käännöstä egyptiläisestä Amenenopen opista, joka on peräisin 1100-1000 eKr.”

113. KR -kirja (s. 76) jatkaa : ”Niin kuin Psalmien nimeksi on usein mainittu ”Daavidin psalmit”, niin kolme muuta kirjaa on saanut otsakkeeseensa kuningas Salomon nimen. Salomon sanalaskut nimi on jo heprealaisessa VT:ssä, ja eräissä se käännöksissä ovat olleet nimet Salomon saarnaaja ja Salomon korkea veisu. Viisaudestaan kuuluisaa Salomoa on pidetty näiden tekijänä. T odellisuudessa nämä kirjat ovat syntyneet varsin myöhään, vasta maanpaon jälkeen.”

114. KR -kirja (s. 70) jatkaa: ”Etevin kirjurioppilaista ja tulevista viisauden opettajista oli kuitenkin Salomo. Hän hankki halukkaasti itselleen kaiken mahdollisen babylonialaisen ja egyptiläisen viisauden ja sulatti sen Israelin pappien ja profeettojen opetuksiin. ——. Niin kuin koko laki omistettiin Moosekselle ja koko psalttari Daavidille, Salomon nimiin tuli Sananlaskujen kirja kokonaisuudessaan. Kuitenkin se itse ilmoittaa tekijöikseen monta muutakin viisauden opettajaa. ”Sananlaskut” ovat sananlaskujen kokoelmien kokoomateos. ———. Profeettojen ja pappien rinnalla olivat kirjoitustaitoiset ja kirjoittamista opettavat viisauden opettajat Israelin kolmas huomattava uskonnollinen henkilöryhmä.  Heidän opetuksensa sisisälsi paljon kansainvälistä viisautta, niinpä eräs sikermä sananlaskuja (22:17-23:14) tulee hyvin lähelle äskettäin löydettyä egyptiläistä Amen-em-open sananparsikokoelma. ”

115. RSJS -kirjaa (s. 91) lainaten: “Juutalaisten suhteellinen itsehallinto ja uskonvapaus loppuivat rutosti, kun kreikkalaista oikeastaan ns. hellenististä sekakulttuuria ja uskontoa kiihkeästi ajava ja julma Syyrian Seleukos-suku tuli toisella esikristillisellä vuosisadalla Palestiinan valtiaaksi. Juutalaiset jakautuivat kahteen ryhmään, kreikkalaista pakanuutta suosiviin uudistusjuutalaisiin ja isien uskolle ja tavoille uskollisiin hurskaisiin (ns. hasidiim) juutalaisiin.”

116. RSJS -kirjaa (s. 91) lainaten: “Kun Antiokhos IV Epifanes (eli jumalan Ilmestys) v. 170 eKr. oli valloittanut Jerusalemin, repinyt maahan sen muurit ja ryöstänyt temppelin, alkoi häikäilemätön käännytystyö:  juutalainen uskonto julistettiin laittomaksi ja sen harjoittaminen, jopa pyhien kirjoitusten omistaminen kiellettiin, pakanalliset uhrit tehtiin pakollisiksi. ”

117. RSJS -kirjaa (s. 91) lainaten: “ — ja vihdoin v. 167 (kislev- eli joulukuun 25 päivänä) Antiokhos häpäisi itse temppelin asettamalla Zeus-jumalan alttarin polttouhrialttarin paikalle ja pystyttämällä pyhään oman, Zeus-jumalan ruumiillistumaa esittävän kuvapatsaansa . Mitta oli nyt täysi. Juutalainen pappi Matias, jonka työtä hänen  poikansa, ennen muita Juudas Makkabilainen, jatkoivat, nostatti kansan kapinaan, ja tulokseksi tuli 100 v. kestänyt itsenäisyys. Mutta ennen kuin juutalaiset alkoivat saada vastustajistaan yliotetta, ennen Antiokhos IV:n kuolemaa v. 163, kun vainon aika oli vaikein, kirjoitettiin uskollisen  marttyyri seurakunnan rohkaisuksi Danielin kirja. Se kirjoitettiin peitekielellä, jonka jokainen aikalainen saattoi tulkita. —-. Danielin kirjaa eivät juutalaiset lukeneet profeettakirjoihin, joihin kuitenkin VT:n kreikankielinen Septuaginta-käännös sen jo sijoitti. Juutalaisessa kirjakokoelmassa se oli ”kirjoitusten” joukossa; —. Hengeltään Danielin kirja on kuitenkin aitoa profeetallista julistusta. Sen johtavat ajatukset:  Jumala vallitsee yksinvaltiaasti  historian kulkua, kansa on synneillään ansainnut kohtalonsa, —–.”

118. Kristinuskon Käsikirja -kirja (s. 54) jatkaa: “Monet apokalyptiset kirjoitukset  esitettiin tunnettujen VT:n henkilöiden nimissä,  jolloin heidän arvovaltansa saatiin tukemaan niitä. Kirjojen syntyajan tapahtumat historialliset tapahtumat heijastettiin aikaisempaan aikaan. Tällöin lukijat kokivat ne ennustuksiksi, jotka toteutuivat juuri heidän elinaikanaan.”

119. RSJS -kirjaa (s. 91) lainaten: “Danielin kirja edustaa VT:n kirjoista puhtaimmin sitä ilmestys- eli apokalyptistä kirjallisuutta, josta alkua tapasimme sekä Jesajan että Hesekielin kirjoissa ja johon myös Sakarjan kirjan loppuluvut kuuluvat. Erotukseksi profeettakirjallisuudesta, jonka pohjalta ilmestyskirjallisuus kuitenkin on syntynyt , ilmestyskirjojen kirjoittajat ovat pysyneet tuntemattomina ja esiintyvät jonkun varhaisemman ajan uskonnollisen suurmiehen nimissä, esim. Heenokin, Mooseksen, Elian, Baarukin ja Esran.  Danielkin on vanhastaan uskonsankari, jonka tuntee sekä Hesekiel (14:14, 20, 28:3)  että muinainen syyrialainen kirjallisuus (Ras Samra-tekstit). ”

12 0 . RSJS -kirjaa (s. 91) lainaten: “Apokalyptisen kirjallisuuden toisena tunnusmerkkinä on, että pääpaino pannaan  edessä  oleviin  viimeisiin  tapahtumiin, joiden etäisyys nykyhetkestä  ilmoitetaan määrävuosien ja -päivien luvuilla (samaa tapahtuu vielä nykyäänkin) . Niinpä Danielin näköala on lyhyt: ratkaisua odotetaan esim. 3 1/2 vuoden kuluttua. —–. Danielin kirjassa ovat hallitsevia  luku 4 , joka on  Jumalan tekojen täydellisyyden pyhä luku . Danielin kirjan kirjoittaja on neljällä maailmanvaltakunnalla tarkoittanut Babylonian, Meedian, Persian ja Kreikan valtakuntia.”

Numerologiasta tässä kirjassa toisaalla.

121. RSJS -kirjaa (s. 91) lainaten: “Danielin kirja merkitsi voimakasta rohkaisua sorretulle uskollisten seurakunnalle ja vaikutti ratkaisevasti sen uskonnollisen liikkeen syntyyn, joka vielä Jeesuksen aikana erimuotoisena eli ”maan hiljaisten” eli kaikkien niiden keskuudessa, jotka panivat toivonsa siihen, että Jumala välittömästi puuttuu historian kulkuun. Mm. essealaisten lahko, jonka kirjoitukset on äskettäin löydetty Kuolleen meren länsirannikon luolista, piti Danielin kirjaa aatteellisena lähtökohtanaan.  Jeesukselle Danielin kirja oli tärkeä sen ilmoittaman messiaanisen hahmon, Ihmisen Pojan, takia.”

12 2 . Kristinuskon Käsikirja -kirja (s. 54) jatkaa: “VT:n Danielin kirja ja UT:n Ilmestyskirja taas viljelevät värikkäitä ja vaikeaselkoisia vertauskuvia. Ne edustavat apokalyptiikkaa eli ilmestyskirjallisuutta,  jota harjoittivat pienet, usein muista eristäytyvät ryhmät . Sanoma on kätketty kuvakieleen.  Tämä kirjallisuuden laji kukoisti n. 200 eKr. – 200 jKr .  Ilmestyskirjoja syntyi erityisesti kausina, jolloin koettiin henkistä tai fyysistä vainoa .  VT:n ennustukset tulevasta pelastuksen ajasta tuntuivat kaukaisilta. Kaivattiin sanomaa, joka antaisi rohkeuden elää juuri siinä hetkessä ja valaisi toivon paremmasta tulevaisuudesta .  Apokalyptiset kirjoitukset palvelivat juuri tätä tarkoitusta .”

Edellisestä lainauksesta käy ilmi ilmestyskirjallisuuden syyt. Koska vanhan testamentin loppuosat valmistuivat tänä aikana ja Jeesuksesta, Pietarista ja Paavalista kerrottiin ihme tarinoita ei ole ihme kuinka ”koko” raamattu on muotoutunut. Myös vanha testamentti sai kaanoninsa tuona aikana ja ”koko” raamattu vuoden 300 jälkeen. Vanhaan ja uuteen testamenttiin olisi voinut tulla muitakin kirjoituksia. Nyt pari tuhatta vuotta myöhemmin nuo kirjoitukset vaikuttavat vieläkin elämäämme; suuria määriä erilaisia resursseja menee hukkaan. Tämän kirjan tehtävä on nopeuttaa perinteisten uskontojen ja niistä versoneiden uususkontojen alasajoa. Olen puhunut uskontoteoria -käsitteestä rinnan uskontojen kanssa koska uskonnot ovat teorioita, mutta viekä enemmän ne ovat määritelmää ihmisestä joka huijaa. Valehtelusta on hyötyä ihmiselle, mutta siihen ei enää ole tarvetta vaan se pitäisi lopettaa.

123. Kristinuskon käsikirja -kirja (s. 50) jatkaa: ”165-63 eKr. Makkabelaiskapina ja itsenäisyyden kausi. VT:n nuorimmat kirjat valmistuvat.”

124. Kristinuskon käsikirja -kirja (s. 50) jatkaa: ”63 eKr. alkaen Roomalaismiehitys.”

125 . KR –kirjaa (s. 112) lainaten: ”Selootit eivät olleet ainoat, jotka odottivat suurta muutosta ja uutta loistoaikaa Israelille. Koko kansaan oli tällainen toivo juurtunut, ja kullakin puolueella oli oma ohjelmansa , jolla tahdottiin uutta tulevaisuutta valmistaa. Kun Johannes Kastaja vähän ennen Jeesuksen julkista esiintymistä alkoi saarnata taivasten valtakunnasta, niin hän käytti sanaa, jonka kaikki hyvin tunsivat (Matt. 3:2). Taivasten valtakunta eli Jumalan valtakunta oli juuri tuo odotettu asia.  Siksi tervehdittiin Kastajaa suurena profeettana ja uuden ajan tienraivaajana, niin että kaikki kokoontuivat tai lähettivät asiamiehiään hänen luokseen . Sitten tuli Jeesuksen aika täyteen. Jeesus meni Johanneksen luo saamaan kasteen, ja tuon pyhän toimituksen yhteydessä sai sisäisen merkin: Nyt on aloitettava! Ja jonkin aikaa sen jälkeen kuultiin Jeesuksenkin julistavan: Aika on täyttynyt, ja jumalan valtakunta on tullut lähelle. Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi! (Mark. 1:15.). Jeesus on puhunut Jumalan valtakunnasta alituisesti myöhemminkin. Hän myönsi, että kansan yleisessä odotuksessa oli perää. Hänkin puhui siitä, miten Jumalan valtakunta tulee ja käski rukoilemaan: ”Tulkoon sinun valtakuntasi!”  Ennustipa hän tässä mielessä tulevia sotia ja luonnonmullistuksiakin .”

126. KR –kirja (s. 113) jatkaa: ”Kaikki juutalaiset myöskin odottivat taivaan valtakunnan tuojaksi Messiasta, jonka piti olla maallinen ruhtinas. Jeesus omaksui Messias-aatteenkin ja kasteen saatuaan hän tiesi, että hän oli itse Messias. Hän sanoi itseään ”Ihmisen pojaksi” Danielin kirjan mukaisesti. Mutta sisäisesti hän tunsi olevansa Jumalan poika, —.”

127 . KR –kirjaa (s. 122) lainaten: ”Jeesus joutui tekemisiin pakanoiden kanssa sekä Galileassa että Jerusalemissa ja joskus muuallakin. Luultavasti hän osasi keskustella heidän kansaan kreikaksi .  Hän ei hyväksynyt heidän uskontoaan  —- (Matt. 5:47; 6:7, 32).  Ja hän tahtoi toimia ennen kaikkea Israelin keskuudessa (Matt. 10: 5,6 ).”

Se, että Jeesus on tavannut muuta kieltä puhuvia ”pakanoita” ei tee Jeesuksesta ”pakanoiden” kieltä puhuvaa henkilöä. Edellisestä lainauksesta näkyy myös Jeesuksen “nurkkakuntaisuus” siten, että Jeesus on halunnut toimia ennen kaikkea Israelin keskuudessa.

128. U skontojen K ehityksen P ääpiirteet –kirjaa (s.148-) lainaten: ”Jeesuksen aikana juutalaisten henkisessä elämässä oli määräävästi vaikuttamassa kirjanoppineiden  katsantokanta, jota edustivat fariseukset. — oli myös saddukeuksien oppikunta, jotka erosivat edellisistä mm. siinä, että he antoivat arvoa myöskin muiden kansojen elämänkatsomuksille, erittäinkin kreikkalaista sivistystä he pitivät suuressa arvossa. Toisista juutalaislahkoista eristettyinä harjoittivat uskontoansa kuten esseenit (hurskaat). Nämä elivät jonkinlaista munkkielämää, mysteeriyhdistyksenä. Siihen kuului yksinomaan miehiä, jotka omissa taloissaan eläen muista ihmisistä erillään viettivät puhdasta ja pyhää elämää, johon kuului tarkka jokapäiväisten elämänsääntöjen noudattaminen. Ne velvoittivat hyvin usein peseytymään, kylpyihin, ja yhteisaterioihin. Heillä myöskin mainitaan olleen salaisia oppeja, vieläpä pyhiä kirjojakin. Esseenien luullaan saaneen vaikutuksia Kreikasta ja itämailta. ——— ?????? kreikkalaisten tutkittaessa on todettu, kuinka se heimokunnan aikana oli rakennettu yhteisaterioitten osanottoon. Vaikkakin esseeneillä oli vieraiden kansojen vaikutuksia uskonnollisessa elämässään, niin sittenkin he pääasiallisesti olivat juutalaisuuden pohjalla, mm. he olivat tarkkoja yksijumaluuden tunnustajia ja pitivät suuressa arvossa Mooseksen lakia. Jeesuksen aikana juutalaisten keskuudessa oli vielä piirejä, joissa vallitsi suurten profeettain kehittämä hurskaus, ilman että heissä olisi ilmennyt erityistä lahkon leimaa. ——–. Uhreilla ja muilla ulkonaisilla menoilla oli heidän keskuudessaan toisarvoinen merkitys. Tällaisen henkisen elämän piirissä luullaan Jeesuksen ja hänen oppinsa kannattajien kasvaneen, ainakin Jeesus itse eli suurten profeettain uskonnollista elämää (Matt. 5:17).”

129. Kristinuskon käsikirja -kirja (s. 50) jatkaa: ”30 jKr. alkaen kristinusko alkaa levitä Juudeasta ja Galileasta Syyriaan ja sitten Vähän-asian kautta Makedoniaan ja Kreikkaan, hyvin pian myös Italiaan.”

Edellinen lainaus puhuu kristinuskon leviämisestä; kristilliset seurakunnat poikkesivat paljon toisistaan ja olivat synkretistisä erilaisille uskonnollisille aatteille. Eräässä facebookin vapaa-ajattelijoiden sivuja kommentoineessa tekstissä sanottiin, ettei uskonnot ole pelkästään jakaantuneet lahkoihin vaan myös usko on omanlainen jokaisellle uskovalle.

130. Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s.124) lainaten: ”UT:n uskonnon voi ymmärtää vain VT:n taustalta. Jeesus oli juutalainen ja hänen sanomansa Jumalan valtakunnasta nojaa alusta loppuun asti juutalaiseen perintöön. —-. Jeesukseen kohdistui Messias odotuksia, mutta hänen kohtalonsa ei vastannut juutalaisten käsityksiä. Messias oli näet enemmistön mielestä Jumalan valtuuttama maallinen kuningas. Pieni osa oli tosin odottanut kärsivää herran palvelijaa (Jes. 53), mutta yleensä ei ajateltu, että se olisi messiaan osa. Eräiden apokalyptisten ryhmittymien odottama taivaallinen ihminen (Dan. 7:13-14), evankeliumien Ihmisen Poika (Mark. 2:28, 8:31,38, 9:9,12,31, 10:31 jne.), on toinen liittymäkohta sellaiseen pelastajan odotukseen, joka ei vastannut suuren yleisön poliittissävytteisiin toiveisiin.”

1 3 1 . U skontojen K ehityksen P ääpiirteet –kirja a (s. 152) lainaten : ”–  jälkimaailmalle ei ole säilynyt mitään Jeesuksen kirjoittamaa kirjallisuutta . Luullaan, ettei hän mitään kirjoittanutkaan .  Eri tietojen mukaan 70-100 vuotta Jeesuksen syntymän jälkeen koottiin kirjoiksi sitä ennen ainoastaan muistitietona säilyneet kertomukset hänen elämästään ja opistaan . Täten on saatu uuden testamentin kirjoista evankeliumit.  Ne ovat siis kirjoitetut kreikan kielellä, siis kreikkalaisen hengen vaikutuksen alaisina .”

Tieto siitä ettei Jeesus ole mitään kirjoittanut avaa milenekiintoisia pohdintoja. Eikö hän osannut kirjoittaa? Vai oliko niin, että Jeesus vasta paljon aikaa hänen kuoltuaan sai arvovaltaa. Ovatko Jeesuksesta kirjoittaneet vain olleet osa tuon ajan uskonto markkinoita niin, että kirjoittivat tekstejään vain saadakseen itselleen helppoa tekemistä. Toisaalta Jeesus voinee olla profeettojen kaltainen, mutta kun tiedetään että hänen nimiinsä laitettiin ihmetekoja ei häntä voi pitää kovinkaan tärkeänä henkilönä. Jeesuksesta kirjoittaneet tuskin itsekkään uskoivat miten paljon Jeesus tulee vaikuttamaan ihmisten historiaan kertoessaan hänestä legendoja. Tuohon aikaan oli yleistä legendat; tämä tutkimus todistanee ettei perinteisiin uskontoihin (mm. Kristinusko haaroineen, Islam haaroineen) liity mitää yliluonnollista.

13 4. U skontojen K ehityksen P ääpiirteet –kirja a (s.155-) lainaten : ”Kertomukset Jeesuksen ihmetöistä tuntuvat  yliluonnollisilta, mutta niitä voi käsittää ottamatta niitä liian sananmukaisesti .  Ne kuvaavat, kuinka suurenmoiseksi Jeesuksen ajan ihmiset käsittivät hänen persoonallisuutensa .  Kaikkien sankareiden ja muiden suurmiesten nimeen yhtyvät suurteot . —–.  Kreikkalainen katsantokanta on jättänyt leimansa Uudelle testamentille .  Ken on lukenut Kreikan sankarien elämästä säilyneitä kertomuksia, ymmärtää, ettei ollut ihme, jos niin syvällisesti ajan katsantokantoja mullistavan sankarin elämässä, kuten Jeesus oli, on ollut aihetta sankarikertomusten tekoon . Ei ainoastaan edellä esitetyissä ominaisuudessa, vaan muuten paljon syvällisemminkin kreikkalaisuus on vaikuttanut kristinuskoon. Se vapautti kristinuskon juutalaisesta ahdashenkisestä kansallisuskonnosta ——-. Kristinusko levitessään kreikkalaisen sivistyksen alueelle sai tästä apua, niin että se kerran kykeni nousemaan koko Rooman valtakunnan pääuskonnoksi.  Kreikkalainen kulttuuri ei tunnustanut Jeesuksen oppia omakseen läheskään sellaisena, jommoisena hän itse sitä opetti, vaan kreikkalaiset muodostivat sen oman henkensä mukaiseksi .”

Edellisestä lainauksesta ilmenee, ettei Jeesuksen ihmetöihin kannata suhtautua tosissaan. Edellisen lainauksen viimeinen tummennus viittaa uskontojen muuntautumiskykyyn niin, että uskonnot muuttuvat ympäristöoloja vastaaviksi. Nyt elämme aikaa, jolloin perinteisistä uskonnoista voidaan luopua.

135 . Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s.92) lainaten: ” Miltei kaikki tieto Jeesuksesta on saatu niiltä, jotka uskoivat häneen: UT:n kirjoittajilta . —-. UT:n ulkopuoliset tietolähteet ovat niukat. Tacitus kertoo Rooman paloa seuranneesta kristittyjen vainosta. Tämän ”hirvittävän taikauskon” nimi johtui Kristuksesta, jonka Pontius Pilatus oli tuominnut kuolemaan. Suetonius kirjoittaa keisari Cladiuksen elämänkerrassa: ” Juutalaiset, jotka aiheuttivat levottomuutta Chrestuksen heitä siihen yllyttäessä, hän karkotti Roomasta .”  Hieman enemmän kerrottavaa on juutalaisilla rabbiineilla, jotka 100- ja 200-luvuilla hyökkäsivät kristinuskoa vastaan: Jeesus oli roomalaisen sotilaan ja Miriamin avioton lapsi, harjoitti noituutta, johti Israelia harhaan ja pilkkasi viisasten sanoja .”

Edellisestä lainauksesta voi nähdä, että tiedot muilta kuin jääviltä henkilöiltä Jeesuksesta ovat niukat. Edellisen lainauksen mainitsemat juutalaisten lausumat ovat varmasti politikointia, vastustajan mustamaalausta. Myös säilyneet evankeliumit ovat kirkojoitettu paljon Jeesuksen aikaa myöhemmin; nekin todennäköisesti paljon muuttuneina. Edelleen evankeliumit erovat toisistaan ja tarinat Jeesuksen ihmeteoista on nykyihmiselle legendaa. Myös muuta Jeesuksesta kertovaa kirjallisuutta on, muttei näitä kirjoituksia otettu UT:n kaanoneihin. Siis erilaisia UT:n kaanoneitakin oli.

136. Kristinuskon Käsikirjaa -kirjaa (s.20) lainaten: ”Teologia keskittyy tutkimaan yhden  tietyn uskonnon piiriin kuuluvia katsomuksia ja ilmiöitä. Teologialla tarkoitetaan nimenomaan kristinuskon tutkimusta. ————. Samoin kuin uskontotieteellä on teologiallakin omat tutkimusalueensa, jotka ovat syntyneet historian kuluessa vastaamaan tieteen ja käytännön tarpeita. Teologia syntyi n. 100-200 jKr., koska kreikkalaiset filosofit uhkasivat vääristää kirkon oppia. Näin syntyi tarve torjua väärät opit ja lyödä lukkoon oikeat . Keskiajalla teologia nivoutui osaksi yliopistojen toimintaa. Uskonpuhdistuksen jälkeen papisto sai koulutuksensa yliopistoissa. Vähitellen teologian alat alkoivat eriytyä, ja tutkimuksessa siirryttiin historiallis-kriittiseen otteeseen. Nykyään teologia käyttää yleisiä tieteellisiä tutkimusmenetelmiä, ja sen luonteeseen kuuluu kriittisyys, avoimuus ja ennakkoluulottomuus. Esim. Suomessa yliopistoteologia ei ole kirkon määrättävissä, vaikka tutkimus palvelee kirkkoa ja yhteiskuntaa.”

Edellisessä lainauksessa puhutaan siitä, että teologian tutkimusalueet ovat syntyneet historian aikana palvelemaan tieteen ja käytännön tarpeita. Näin ei ole. Teologian tutkimusalueet saattavat ehkä nykyään lähestyä normaalia tieteen tekoa, mutta historiassa teologia on palvellut suuremmilta osin vain omaa uskontoteoriaansa. Teologit itse aikaisemmin antoivat käsityksen tai luulivat palvelevansa yhteiskuntaa, mutta todellisuudessa he olivat tieteelliselle tutkimukselle jarruina ja jopa vääristelivät tietoa saadakseen käsityksilleen kannatusta. Kun argumentoidaan, että jokin asia palvelee esim. käytännön tarpeita, niin esimerköinti olisi paikallaan. Myös ns. kirkon opin vääristämistä on ollut läpi historian. Kun puhutaan että olisi tapahtunut jotakin yliluonnollista ja tämä liitetään siihen että ihminen valehtelee; ei mitään kirkon oppia edes ikinä ole ollut. On vain lahkoja ja tulkitsijoita. Se, että teologia on ollut osa yliopistojen toimintaa, on ollut yksi syy siihen, että uskontoteoriat vielä nykyäänkin ovat osassa yhteiskuntaa valalla. Toisaalta, se että teologia on ollut osa tiedeyhteisöä, on voinut osittain edesauttaa uskontoteorioiden alasajoa, koska teologiaa opiskelleilla on ollut läheistä kanssakäymistä ja mielipiteidenvaihtoa muiden tieteentekijöiden kanssa nykyään tai lähinykyisyydessä. Sanottaessa, että teologinen tutkimus palvelee kirkkoa, tulisi asia käsittää kirkossa niin, että kun todistusaineisto koko ajan kasvattaa tietoa kirkon ”maallisuudesta” verrattuna sen omaan uskontoteoriaan kirkon olemisesta  ”yliluonnollisen” asian palveluksessa, niin se tekisi yhteiskuntaa hyödytettävän ratkaisun ja alkaisi pohtia missä juoksussa sen toimintaa aletaan alentamaan sille tasolle mikä on järkevää yhteiskunnan edun mukaisesti. Ei saa olla niin, että erittäin epätodennäköiset uskontoteoriat saavat historiallis-traditioniallisin syin jatkaa ihmisten harhauttamista yhteiskunnassa.

137. Kristinuskon Käsikirjaa -kirjaa (s.142) lainaten: ”VT:n tuntemus oli helpottanut evankeliumin julistamista juutalaisille, mutta nuori kirkko oli pian uuden ongelman edessä: miten selittää sanoma Kristuksesta niille, joilta puuttui yhtenäinen tausta. Kreikkalaiset filosofit, joita Paavali tapasi Ateenassa, eivät tienneet mitään juutalaisten Jumalasta  enempää kuin Messiaastakaan . Heille oli kristillinen usko selitettävä toisella tavalla. Paavalin puhe Areiopagilla (Apt. 17) oli poikkeus hänen juutalaiselta taustalta nousevasta julistuksestaan. Mutta pian poikkeuksesta tuli sääntö , sillä kirkon oli esitettävä sanomansa sellaisessa muodossa, että antiikin sivistyneistö saattoi sen ymmärtää. Näin syntyi kristillinen teologia eli jumaluusoppi, kristinuskoa tutkiva tiede. Se oli aluksi puolustusasemissa. Oli torjuttava pakanallisten filosofien arvostelu, joka osui kirkon julistuksen avainkohtiin, jumalan ihmiseksi tuloon sekä Jeesuksen ylösnousemukseen. Ensimmäiset teologit laativat puolustuspuheita eli apologioita.”

Edellinen lainaus puhuu “messiaasta”; juutalaisille oli jo n. 200 vuotta ennen Kristusta ominaista messias odotus, jonka sisältö oli se, että tulisi messiaskuningas, joka laskisi juutalaiset pois sorron alta. Moni muukin kuin Jeesus julistautui messiaaksi?

138 . KR –kirja (s. 95) jatkaa: ”Monista seikoista voimme päättää, että hänelle on opetettu  kotona rukouksia  ja psalmeja ja  synagogakoulussa laajemmin VT:tä . Mutta juutalaisten korkeinta koulusivistystä, jota varten oli erityinen opisto Jerusalemin temppelin yhteydessä, ei hän ole saavuttanut.  Ainakin hän osasi hepreaa ja herätti huomiota Raamatun tuntemuksellaan . Jeesuksen omaisista näkyy isä, Joosef, kuolleen ennen Jeesuksen julkista esiintymistä. Vanhimpana poikana Jeesus joutui perheen elättäjäksi. Ansionsa hän sai rakennustöistä ja niiden ohessa luultavasti viljeli maata. Mutta sitten hän tempautui irti arkielämästä ja jätti omaisensa. Veljet ja sisaret eivät häntä ymmärtäneet, eikä edes äitikään käsittänyt, että Jeesus oli häneen nähden enemmän kuin vain poika. —. Siitä lähtien hän oli alinomaa liikkeellä, opetti, saarnasi ja teki laupeudentöitä.  Evankeliumeissa kerrotaan Jeesuksen toiminnasta enimmäkseen pieniä erityistapauksia, ja niitäkin esittävät synoptikot toisessa järjestyksessä kuin Johanneksen evankeliumi . Siksi ei voi saada varmuutta siitä, miten kauan,  yhdenkö vai kolme vuotta , Jeesus sai toimia, ennen kuin hänet surmattiin. Synoptikoiden mukaan hän on ollut eniten Galileassa ja  esiintynyt Jerusalemissa vain suurena pääsiäisviikkona , josta myöskin tuli hänen kärsimysviikkonsa.  Johanneksen mukaan hän on toiminut Jerusalemissa monta kertaa, ehkä kolmena eri vuonna .”

Edellisestä lainauksesta voi huomata, että synoptikoiden ja Johanneksen evankeliumin välillä on eroja; tämä johtunee siitä, että Jeesuksesta kertoviin kertomuksiin on päässyt mukaan kirjoittajien omaa sepitettä.

139 . KR –kirjaa (s. 90) lainaten: ”Siitä syystä (?) on aivan korvaamaton asia, että evankeliumeissa on niin paljon ja niin monenlaisia Jeesuksen sanoja. On lyhyitä lauselmia, on pitempiä puheita, on vastauksia kysymyksiin, on hyökkääviä iskulauseita vastustajille, on opettavaisia neuvoja ja hartaita rukouksia. Näissä puheissaan  Jeesus toisinaan ikään kuin joku profeetta julistaa ankaraa tuomiota, mutta vielä useammin lausuu lohdullisia lupauksia . Toisinaan hän on kuin opettaja ja esittää elämänsääntöjä niin kuin kirjanoppineet.”

Evankeliumit ovat syntyneet niin pitkän ajan kuluessa, ettei ole varmaa mikä lausahdus on kenenkin. Jeesuksen nimissä esiintyneet lupaukset eivät ole toteutuneet, eikä ihme, tuohon aikaan oli yleistä valehdella jonkin edun tavoittelun vuoksi.

140 . KR –kirja (s. 98) jatkaa: ”Välistä Jeesus sattui kulkueeseen, johon kaikkien piti liittyä mukaan. Se oli toisinaan hautajaissaatto. Paareilla, ilman umpinaista arkkua, kannettiin vainajaa kohti leposijaa, jonka varakkaat ihmiset mielellään hakkauttivat kallioon.  Mukana kulki paljon itkijänaisia, jotka lauloivat parkuvalla äänellä valituslauluja, löivät rintaansa ja kynsivät kasvojaan verille asti . —-.  Arveltiin näet vainajan kostavan, ellei häntä kyllin murehdittu .”

Edellisen lainauksen tummennus on ositus varhaiskantaisten uskontojen jäänteestä vielä Jeesuksen ajan elämässä.

1 4 1 . Kristinuskon Käsikirja –kirja (s.93) jatkaa: ”Jeesus syntyi keisari Augustuksen aikana. Augustus hallitsi 27 ekr.-14 jKr.. toinen kiintopiste on Herodes Suuri. Hän hallitsi Palestiinaa roomalaisten vasallikuninkaana (v. 37-4 eKr.). Jeesus syntyi siis viim. v. 4 eKr., mutta mahdollisesti jo jonkin verran aikaisemmin.  Jeesuksen lapsuudesta ja nuoruudesta tiedetään vähän . Hän eli Galilean Nasaretissa  Daavidin sukuun  kuuluvan rakentajaperheen poikana ja  sai normaalin juutalaisen kasvatuksen . Äidinkielensä aramean lisäksi hän osasi hepreaa ja mahdollisesti myös kreikkaa. Julkisen toimintansa Jeesus aloitti n. kolmikymmenvuotiaana. (Luuk. 3:23), suunnilleen samaan aikaan kuin Johannes Kastaja. Tarkin kiintopiste on keisari Tiberiuksen 15. hallitusvuosi (27-28 jKr., Luuk. 3:1-2).  Synopsisten evankeliumien mukaan hän eli julkisuudessa hiukan toista vuotta, Johanneksen mukaan n. 3 vuotta . Jeesus kuoli ristillä Pontius Pilatuksen hallituskaudella (26-36 jKr..) sellaisena vuonna, jolloin pääsiäinen tai sen valmistus päivä osuivat perjantaihin.  Todennäköisimmät vaihtoehdot ovat vuodet 27 ja 30 . Jeesuksen julkinen toiminta alkoi Galileassa, hänen kotiseudullaan. Hän vaikutti ensin samaan Johannes Kastajan kanssa, mutta esiintyi täysin äänenpainoin vasta tämän kuoleman jälkeen (Joh. 1:1-42). Jeesus keräsi ympärilleen oppilasjoukon, julisti ilosanomaa, —-, että jumalan valtakunta oli tulossa, opetti ja  paransi sairaita . —.  Kotiseudun asukkaiden mielestä Jeesus esiintyi kuitenkin liian korkein valtuuksin . ”Rakentaja, Marian poika”, jonka veljet ja sisaret tunnettiin,  kulki kuin kuningas. Sitä pidettiin loukkaavana .  Jeesus joutui lähtemään kotikaupungistaan . (Mark. 6:1-6). Jeesus kierteli ja saarnasi nyt koko Palestiinan pohjoisosassa. Sanansaattajia kulki sielläkin, minne Jeesus itse ei ehtinyt. Ainakin kerran hän vieraili ulkomailla Tyyron ja Siidonin alueella. —— nyt tieto hänestä levisi Jerusalemin hallituspiireihin asti. Fariseuspuolue näyttää suhtautuneen aluksi myönteisesti Jeesukseen, mutta pian suhteet alkoivat kiristyä. Saddukeukset olivat alun alkaenkin Jeesusta vastaan. Tilanteen kärjistyttyä Jeesus vetäytyi oppilaineen yksinäisyyteen ja valmisti heitä tulevaan kohtaloonsa. Viimeinen matka kohti Jerusalemia alkoi pääsiäisen alla. Jeesus saapui kaupunkiin aasilla ratsastaen. Juhlille kokoontuva kansa kohteli häntä kuin Messiasta,  mutta uskonnolliset puolueet ja poliittinen johto pitivät häntä uhkana kansalliselle turvallisuudelle . —.

Jeesus päätettiin vangita ja surmata . Koska hänen kansan suosionsa oli suuri, oli turvauduttava salajuoneen. Suuri neuvosta, juutalaisten itsehallintoelin, tuomitsi hänet kuolemaan.  Syytteenä oli jumalanpilkka . Tuomion toteutti roomalainen maaherra Pontius Pilatus, jolle Jeesus  esiteltiin poliittisena kapinoitsijana, ”juutalaisten kuninkaana ”.  Oppilaat pakenivat ja hajaantuivat .”

E n tiedä onko historiallisesti varmaa, että Jeesus kuului Daavidin sukuun, ellei sitten kaikkia israelilaisia lasketa Daavidin sukuun kuuluviksi. Ainakin sukuluettelot raamatussa poikkeavat toisistaan ja olleevat kirjoitettu Jeesuksen sovittamiseksi Daavidin jälkeläiseksi. Se, että synopsisten evankeliumien mukaan Jeesus oli julkisessa toiminnassa mukana reilun vuoden ja Johanneksenevankeliumin mukaan 3 vuotta on osoitus ristiriidasta, mikä puolestaan viittaa siihen, että tarinat Jeesuksesta ovat legendaa. Paavi totesi muutama vuosi sitten ettei Jeesus kuollut ristillä vaan paalussa. Se ettei kirjoituksissa Jeesuksesta tiedetä hänen syntymävuotta eikä hänen kuolinvuotta on osoitus siitä, ettei hän ollut niin suuri profeetta kuin hänestä on historian saatossa muovautunut.

142. UJU –kirjaa (s. 72) lainaten: ”—–, voidaan myöhemmistä yhteyksistä päätellä hänen tutustuneen perusteellisesti kansansa uskonnolliseen perintöön. Hänen äidinkielenään on ollut aramean galilealainen murre. Hän on osannut myös lukea hepreankielistä Raamattua. Ilmeisesti Jeesus on myös puhunut myös kreikkaa ja todennäköisesti latinaakin.”

Jos Jeesus oli rakentajan poika, niin missä määrin hänellä on ollut mahdollista saada koulutusta kielten opinnoissa tuohon aikaan?

143 . RSJS –kirja (s. 123) jatkaa: ”Galilealaisen toimikauden huipuksi muodostui monituhantisen kansanjoukon  ruokkiminen autiomaassa . —-.  Parannus- ja ruokkimisihmeet vahvistivat Jeesuksen julistuksen Jumalan valtakunnasta ja todistivat  hänen jumalalisesta alkuperästään .”

Edelliseen lainaukseen tukeutuen: ruokkimisihmeitä on ollut aikaisemminkin myyttien historiassa; esim. Mooseksen “mannaa taivaasta” -tarina. Ihmeitä kerrottiin Jeesuksesta, että kuulija saataisiin muovautumaan puhujan kantaan tai rupeisi häntä kannattamaan. Se ettei Jeesuksen kuolinvuotta ei tiedetä antaa kuvan hänen ihmeidentekijä taidoistaan. Hän siis tuskin on tehnyt ihmeitä; niin kuin ei kukaan mukaan uskonnollinen henkilö.

1 44 . K ristinuskon K äsikirja -kirja a (s. 117) lainaten : ”Pääsiäisen jälkeen oppilaat oivalsivat, että  ristiinnaulitsemisen   katastrofiin  kätkeytyi  Jumalan   pelastusteko . Katseet kääntyivät heti ”kirjoituksiin” eli VT:seen: Israelin kansan historiasta täytyi löytyä merkkejä siihen, mitä nyt tapahtui. –. Tärkeimpinä tulkinta-avaimina alkukristityt pitivät psalmeja 22 ja 69 sekä Jesajan kirjan lukua 53.”

Lainaus sisältää paradoksin: ristiinnaulitseminen olikin voitto. Raamatusta vielä nykyäänkin etsitään ennustuksia ja enteitä. Tämä toiminta on ollut 2000 vuotta sitten vielä vahvempaa. Kun tietää kuinka VT: ja UT:n kirjoja on väärennetty ja kuinka ne ovat synkretistisiä esim. yleisitämaiseen viisaus kirjallisuuteen, voi siirtää Raamatun osaksi historian oppitunteja kertomaan ihmisen paikasta historian aikajanalla ennen ja nyt.

145. KR –kirjaa (s. 133) lainaten: ”Jeesus oli saanut kannatusta erityisessä määrin köyhien keskuudessa. Samoin apostolienkin saarna kokosi Jerusalemin seurakuntaan paljon köyhiä. Tämä antoi niille, joilla oli enemmän varoja, aihetta suuriin uhrauksiin, joissa heidän kristillinen rakkautensa  tuli ilmi. Myöskin odotettiin Jeesusta niin pian takaisin tulevaksi, ettei omaisuuden kokoamisella enää näyttänyt olevan mitään merkitystä. Elettiin kuin suuressa kodissa, jossa jokainen lahjoittaja sai varoja käyttääkseen sen mukaan kuin tarvitsi. —-. Aina ei kuitenkaan yhteisten varojen jakelu tyydyttänyt kaikkia. Seurakunnassa eli kaksi eri ryhmää: ”hellenistit” eli kreikkaa puhuvat, diasporasta Jerusalemiin muuttaneet ja ”heprealaiset” eli arameaa puhuvat, vanhastaan Jerusalemissa asuneet opetuslapset. Hellenistit, jotka tavallaan olivat muukalaisia, väittivät, että heidän köyhiään avustettiin vähemmän kuin toisten. Järjestyksen palauttivat apostolit siten, että he ehdottivat valittaviksi ”pöytäpalvelusta” eli avustustenjakoa varten seitsenhenkisen toimikunnan: Apt. 6:1-7. —. Myöhemmin sitoutui Paavali keräämään kääntyneiden pakanoiden keskuudesta avustusta Jerusalemin köyhille (Gal. 2:10). ”Jos pakanat ovat tulleet osallisiksi heidän hengellisistä aarteistaan”, Paavali selitti, ”niin he puolestaan ovat velvolliset auttamaan heitä maallisilla” (Room. 15:25-27). Paavali viittasi myöskin siihen, että ”Kristus, vaikka oli rikas, tuli teidän tähtenne köyhäksi, että te hänen köyhyydestään rikastuisitte” (2 Kor. 8:9).”

146 . KR –kirja (s. 101) jatkaa: ”Kun Jeesus oli vihamielisesti karkotettu Nasaretista, oleskeli hän enimmäkseen Kapernaumissa. Sitä sanottiin hänen ”omaksi kaupungikseen” (Matt. 9:1). Mutta täälläkään hän ei saanut yleistä kannatusta,  ja niin hänen täytyi lopulta valittaen ennustaa sen ja lähikaupunkien tuomiota : Matt. 11:20-24.”

1 47 . KR –kirja (s. 106) jatkaa: ”Jeesuksen askeleet ovat johtaneet myöskin Samariaan. Johannes kertoo hänen istuneen keskipäivän aikaan syvän kaivon ääressä ja keskustelleen naisen kanssa, joka oli tullut vettä ammentamaan.  Tämä kaivo, jota sanottiin  Jaakobin lähteeksi  ja jonka lähellä on Jaakobin hauta, on vielä olemassa . Se on 23 m syvä, joten ymmärrämme naisen ihmettelyn, kun Jeesus sanoi, että hänellä on ” elävää vettä ”, mikä merkitsi  raikasta lähdevettä ,  ei sadevettä .”

Edelliseen lainaukseen lähdevesi kohta on osoitus siitä, ettei Jeesuksen aikanakaan vielä ymmärretty luonnonmekanismien toimintaa. Lähteen vesi tuntuu taistelevan luonnonlakeja vastaan, kun se tulee alhaalta ylöspäin, eikä niin kuin suuri osa muun maapallon luonnonmekanismeista, jotka painovoimasta johtuen tulevat ylhäältä alas.

148. Geoffrey Parrinderin ”Elävät maailmanuskonnot” –kirjaa (s.197): ”Jeesus kieltäytyi aina johdonmukaisesti antamasta merkkejä tai tekemästä ihmeitä vain niiden itsensä vuoksi tai vain arvostelijoiden vakuuttamiseksi. Eräät niin sanotut ”luonnonihmeet” näyttävät kuuluvan tällaisiin ”merkkeihin”, mutta ne tapahtuvat yleensä opetuslasten eikä fariseusten läsnäollessa. Sitä paitsi Jeesuksen innokkaat seuraajat ovat saattanet näitä merkkejä suurennellakin.”

1 49 . K ristinuskon K äsikirja –kirjaa (s.119) lainaten: ”Messias odotus ennen Jeesusta oli erityisen voimakasta niissä pienissä ryhmissä, joissa luettiin ja levitettiin ilmestyskirjoja eli apokalypseja . —-. Apokalyptisen julistuksen keskipisteenä oli Jumalan valtakunta, joka aivan pian kohta murtuisi maailmaan. Juuri nyt elettiin viimeisiä eli eskatologisia aikoja: maallisten, ihmisiä sortavien valtakuntien aika oli päättymässä .  Jeesus ei kertonut täsmällisesti, miten pian odotus täyttyisi . Vaikka hän luettelikin apokalyptisen perinteen mukaisesti ” ajan merkkejä ”: väärät Messiaat eli Kristukset, sodat, nälänhädät, kosmiset muutokset ( Mark. 13:28-37, Matt. 24:3-44; Luuk. 21:5-38, 17:20-37),  hän vakuutti, ettei kukaan voinut ennalta laskea oikeaa hetkeä . Koska Jeesus oli noussut kuolleist a, uusi aikakausi oli alkanut. Uskottiin, että hän palaisi hyvin pian takaisin . Silloin kuolleet herätettäisiin ja jumalan valtakunta tulisi lopullisesti . Kiihkeä lähiodotus heijastui ilmapiiriin ja elämän käytäntöihin. —-.  Pian kuitenkin havaittiin ettei vanha ollut kadonnut. —–.  Kun aika alkoi pitenemistään pitenevän, jouduttiin miettimään mitä se merkitsi . —— alkoi hahmottua esiin teologisia näkökulmia . Työn aloitti jo Paavali. Paavalin opetuksen mukaan kristitty on kasteessa tullut Kristuksen omaksi. Hän elää jo nyt uutta elämää, mutta lopullisesti hän pelastuu vasta Kristuksen palatessa. Silloin kasteessa ennakoitu ylösnousemus toteutuu. (gal. 2:19-20; 2. Kor. 5:7, 17; Room. 8:24-25; 2. Kor. 4:14), Väliin jäävänä aikana evankeliumi on julistettava ”muille kansoille” eli ”pakanoille” . Kun ”muista kanoista koottava määrä on tullut täyteen”, myös juutalaiset kääntyvät ja Kristus tulee takaisin.  Kaikki tämä tapahtuu vielä Paavalin elinaikana  (Room. 11:25-26). Luukkaan evankeliumi ja sen jatko, apostolien teot, on kirjoitettu 80-luvulla jKr., viitisenkymmentä vuotta ylösnousemistapahtuman jälkeen . Luukas, joka oli tarkkaan lukenut VT:n pelastushistoriallisia tekstejä (Apt. 2:14-36, 3:11-24. 7:2-53), tulkitsi niiden valossa aikaperspektiivin pidemmäksi. Vanhan ja lopullisen pelastuksen ajan välissä oli seurakunnan, kirkon aika. Se alkoi Jeesuksen ylösnousemuksesta ja merkitsi maailmanlaajaa lähetystehtävää (Luuk. 24:44-49, Apt. 1:2-8).”

Paavalikin ilmoitti, että uusi aika tulisi hänen elinaikanaan, mutta niinhän ei tapahtunut. Ylösnousemus tapahtuma on tämän kirjan puitteissa tullut todistetuksi valehteluksi joka on ominaista ihmiselle.

1 50 . P ahan A jan K irjeitä –kirjaa (s. 14) lainaten: ”Apärä, taikuri, huijari, rosvo tai ainakin tärähtänyt maalaisprofeetta. Mutta miten niin kunnoton mies olisi saanut aikaan niin merkittävän liikkeen?  Maltilliset pakanat yrittävät analysoida lähteitä puolueettomasti ja syyttävät uskonnon keksijäksi vasta Paavalia . Jeesuksen toiminnan taustana oli kolonisoitu Palestiina.  Koti- ja ulkomaisten riistäjien paineessa kansa odotti apua taivaasta .  Messias murskaisi roomalaiset ja pystyttäisi ihannevaltakunnan .  Sissipäällikkö toisensa jälkeen häiritsi roomalaisia ja terrorisoi juutalaisia yhteistoimintamiehiä, kunnes päätyi ristille . Maa oli ajautumassa kaaokseen. Rooman armosta korkeinta valtaa käytti Suuri neuvosto. Se koostui kolmesta ryhmästä: ylipapeista, kirjanoppineista ja vanhimmista. Jälkimmäiset olivat niiden maalaisaristokraattisukujen johtajia, jotka eivät kuuluneet papistoon. He liittyivät kiinteästi ylipappeihin, saddukealaiseen ylimystöön. Roomaan tukeutuvat saddukeukset olivat maan todellisia hallitsijoita.  He pitivät pyhinä vain Mooseksen kirjoja eivätkä uskoneet sellaisiin persialaisilta lainattuihin uutuuksiin kuin enkeleihin, paholaisiin ja ylösnousemukseen . Fariseukset edustivat kaupunkien työteliästä keskiluokkaa, joka ei uskaltanut liittyä avoimesti kapinoiviin ”kiivailijoihin” eli selootteihin, mutta ei myöskään sietänyt nähdä verorahojensa kuluvan saddukeusten ylelliseen elämään. Kun juutalaissodassa ensin selootit tekivät selvää saddukeuksista ja sitten roomalaiset selooteista, juutalaisuuden johto jäi fariseuksille.  Monet ensimmäiset kristityt olivat fariseuksia ja lainkiivailijoita .  Melkein kaikkia Jeesuksen sanoja voi verrata rabbien opetuksiin .  Jopa kultaisen säännön esitti lempeä Hillel muodossa: ”Älä tee lähimmäisellesi, mitä et halua hänen tekevän sinulle .” Fariseusten nimi on joskus johdettu eristäytymistä merkitsevästä sanasta, mutta Hillel kielsi nimenomaan: ”Älä eroa yhteisöstä.” Samoin Jeesus toi oppinsa kaupunkien vilinään eikä vetäytynyt erämaahan kuin esseealaismunkit ja Johannes Kastaja . Esseealaiset olivat tyypillisiä lahkolaisia, jotka uskoivat vain heidän opillaan tultavan autuaiks i. Jumalalle uskollisena pysyneenä ”jäännöksenä” he osoittivat tuomion tuloa muille . Jerusalemin temppelissä hallitsi heidän mielestään laiton papisto, joka kaiken lisäksi toimitti uhrit väärinä päivinä, sillä saddukeukset olivat siirtyneet hellenistiseen kuukalenteriin . Lahkon oma aurinkokalenteri kuvasti uskoa muuttumattomaan jumalalliseen maailmanjärjestykseen, sillä siinä vuoden jokainen päivä toistui samana viikonpäivänä. Qumranin esseealaiset olivat uuden liiton eli testamentin kansa. Koska vain he oikealla tavalla noudattivat Jumalan käskyjä, tämä oli tehnyt heidän kanssaan uuden liiton hylättyään maallistuneen Israelin. Mutta lahkolaiset eivät pelastuneet tekojensa ansiosta vaan yksin armosta. Lahkon perustaja kulkee teksteissä Vanhurskauden Opettajana, jota vainoaa Paha Pappi, joku hasmonideista, ehkä Aleksanteri Jannaios, joka ristiinnaulautti 800 kapinoinutta fariseusta . Ehkä Vanhurskauden Opettaja sai marttyyrikuoleman, sillä lahko samaisti hänet Deutero-Jesajan kuvaamaan Herran kärsivään palvelijaan. Tuomiolla riippui kohtalo siitä, oliko uskonut Vanhurskauden Opettajaan, sillä ”pelastus oli hänen pyhässä nimessään ”. Lahko tunsi myös kasteen sekä leivän ja viinin sakramentin. Alkukirkon nopea organisointi oli luonnollista, kun esseealaisten järjestö tarjosi esikuvan. Jeesus itse erottautui siitä mielenosoituksellisesti, v aikka ensin otti kasteen esseealaisista lähteneeltä Johannekselta . Toimintansa hän aloitti vasta, kun Kastaja oli vangittu. Tällöin syntyi hajaannus Kastajan opetuslasten kesken, ja tämä kyseli vankilasta, mikä Jeesus oikein oli olevinaan .  Selvä todistus, ettei Kastaja ainakaan hänen tuloaan ennustanut . Kastajan tavoin Jeesus uskoi Jumalan valtakunnan pikaiseen tuloon, nimenomaan maan päälle. Edessä ei ollut maailman eli kosmoksen loppu vaan historian eli aikakauden täydellistyminen, kreikaksi synteleais tou aionos. Tulevaa sopi verrata juhliin tai häihin. Mutta ensin olisi tuomio, jossa ihmisen teot ratkaisevat hänen tuomionsa. Siitä voidaan kiistellä samaistiko Jeesus itsensä Ihmisen Poikaan, Danielin kirjan apokalyptiseen hahmoon, mutta ainakin tämä jakaisi tullessaan kansoille tuomion.

Ilojuhlaan pääsyn ainoana perusteluna on: ”Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minun syödä —- jne.” Sillä ”kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähemmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.” Palkitut olivat ihmeissään: he eivät ikinä kuvitelleet, että hyvillä töillä olisi merkitystä, ja ne laiminlyöneet ovat vielä ällistyneempiä. Heille sanotaan: ”Menkää pois minun tyköäni, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu  perkeleelle ja hänen enkeleillensä . ” Turhaan he kyselivät, milloin muka jättivät palvelematta tuomaria. Eivät he käsittäneet, että ratkaisevaa oli viiden kohdan sosiaalipoliittinen ohjelma: ruokaa nälkäisille, asuntoja asunnottomille, vaatteita paleleville, hoitoa sairaille, apua vangeille. Eivät saddukeukset voineet tällaista saarnaa sietää. Roomalaisille Jeesusta syytettiin kapinoitsijaksi. Yhdentekevää, missä määrin tämä oli totta, opetuslapset ainakin odottivat maailman pikaista muutosta.  Jeesuksen kuolema ristillä oli heille kauhea yllätys .  Jotenkin asia piti selittää .  Kertomukset ylösnousseen ilmestymisistä ovat harvinaisen sekavia ja ristiriitaisia .  Niissä ei ollut yhteistä traditiota kuten kärsimyshistoriassa .  Matteuksella opetuslapset näkevät Jeesuksen myöhemmin Galileassa, Luukkaalla jo ylösnousemuspäivän iltana Jerusalemissa. Paavalin mukaan ensimmäinen todistaja oli Pietari, Heprealaisevankeliumissa Jeesuksen veli Jaakob, seurakunnan tuleva johtaja, Johanneksella Maria Magdalena .  Kaikkien evankeliumien mukaan ensi metelin nostivat naiset, jotka löysivät tyhjän haudan, puolentoista vuorokauden kuluttua hautauksesta. Aikamäärä puhuu tapauksen todellisuuden puolesta, sillä täysin sepitetyssä jutussa jumalanpoika olisi viipynyt haudassa kaavanmukaiset kolme päivää ja kolme yötä .  Tätä vaikutelmaa tavoittelee kirkollinen ”nousi kolmantena päivänä kuolleista”, joka on vain muodollisesti oikein, kun hautauspäivä lasketaan ensimmäiseksi .  Psykologisesti on mahdotonta, että opetuslapset olisivat varastaneet ruumiin, kuten epäilet, Symmachus. Vanhin kirjattu ilmestysluettelo Paavalilla ei ymmärrettävästi puhu naisista mitään, sillä he eivät lain mukaan olleet päteviä todistajia .  Entisenä riivattuna eli mielisairaana Maria Magdalena oli kaikkein epäilyttävin . ” Kuka on sen nähnyt? Puolihullu nainen”, pilkkasi Kelsos .  Naisten hälystä herkistyneet opetuslapset alkavat joka tapauksessa saada ilmestyksiä . Ylösnousseen hahmo on arvoituksellinen.  Magdalenaa hän kieltää koskemasta itseään, Tuomasta käskee .  Ruumiillisuutensa todistukseksi hän syö, mutta toisaalta Clemens Aleksandrialainen tunsi tradition, että Johannes työnsi kätensä syvälle ylösnousseen kasvoihin tuntematta mitään .  Kaikkien evankeliumien mukaan jotkut eivät tunnista Jeesusta tai epäilevät näkemäänsä. Haamuteorian sovelsivat monet eläväänkin Jeesukseen: hän oli vain näennäisesti vaeltanut maan päällä. Tosi jumala ei voinut tulla lihaksi. Oppineet ystäväsi ovat jäljittäneet UT:sta  vaiheet, joilla Jeesus kohoaisi jumalaksi . Hänen seuraajiensa ensi julistus sisältyy Pietarin saarnaan. Jeesus Nasaretilainen oli mies, jonka Jumala oli valinnut ja herättänyt eloon ja tehnyt Messiaaksi. Jeesus on siis valinnut ja herättänyt eloon ja tehnyt Messiaaksi. .  Jeesus on siis korotettu arvoonsa kuoleman jälkeen, eikä häntä vielä kutsuta pojaksi vaan palvelijaksi : ” Jumala on antanut taivaallisen kunnian palvelijalleen  (-  mutta kristityt kääntävät mielellään väärin: pojalleen  -) Jeesukselle.”  Pietari vetosi Mooseksen sanoihin:” Herra, teidän Jumalanne, antaa teille omasta joukostanne profeetan, samanlaisen kuin minä. Totelkaa häntä kaikessa mitä hän sanoo .”  Seuraavaksi Jeesus yritetään todistaa Messiaaksi, Daavidin jälkeläiseksi. Tätä varten ovat Matteuksen ja Luukkaan sukuluettelot, jotka esittävät polveutumisen Joosefin kautta  –  neitsyt myytti on vielä tuntematon .  Eri asia, että sukuluettelot ovat täysin keinotekoisia, muodostaen esim. Matteuksella sarjan 14+14+14 Aabrahamista Daavidiin, tästä Baabelin vankeuteen, tästä Jeesukseen .”

Edellisessä lainauksessa mainitaan, että kristinuskon keksijä saattaisi olla vasta Paavali. . Edellinen lainaus mainitsee, ettei Kastaja olisi ollut ennustanut Jeesuksen “tuloa”. Edellinen lainaus mainitsee, että Jeesuksen kuolema olisi ollut opetuslapsille kauhea yllätys.

151. Pahan Ajan Kirja -kirjaa (s. 20) lainaten: ” — on tuomio Paavalista yksimielinen. Hän muka loi kristinuskon, teki juutalaislahkosta hellenistisen mysteeriuskonnon, muokkasi opin sellaiseksi, että siitä saattoi kehittyä maailmanuskonto. Unohdetaan, ettei Paavali aloittanut pakanalähetystä. Tärkein eli Rooman seurakuntakin syntyi ilman häntä. Mysteeri-uskoksi Jeesus-liike kehittyi jo 50-luvulla Korintossa ja paikoin muuallakin, ja kahta hullummaksi kuin Paavalin julistama, niin että hän joutui jatkuvasti taistelemaan intoilijoita vastaan.”

152 . RSJS (s. 152) jatkaa: ”Syyrian Antiokia ,  kristinuskon toinen pääkaupunki ,  oli koko 40-luvun Paavalin lähetysmatkojen tukikohta. —. Ns. apostolien kokouksessa Jerusalemissa v. 48 olivat Antiokian ja Jerusalemin kirkkojen johtohenkilöt, Paavali ja Barnabas sekä Jaakob ja Pietari, sopineet työnjaosta, jonka mukaan Pietarin tuli Jerusalemista käsin johtaa juutalaislähetystä Palestiinassa ja Syyriassa ja Paavalin jatkaa juutalaisen lain säännöksistä vapaan evankeliumin levittämistä pakanoiden keskuudessa (Gal. 2:9). Koska kaikkialla seurakuntiin liittyi sekä juutalaisia että pakanoita, ei tätä työnjakoa kuitenkaan voitu toteuttaa.  Paavali aloitti työnsä synagogista  ja siten sai uusien seurakuntien ytimeksi juutalaisia ja ns. jumalaapelkääviä eli niitä, jotka synagogien ulkojäseninä  jo tunsivat   VT:n pyhiä kirjoituksia . Entiset pakanat muodostivat kuitenkin enemmistön Paavalin seurakunnissa. Palestiinan ja Syyrian kristillisissä seurakunnissa oli taas j uutalaiskristillinen aines hallitsevana , mutta pakanakristittyjä oli niin paljon,  että niiden ja juutalaisten yhteiselämä oli uudella sopimuksella järjestettävä. Näin syntyi se pitkän aikaa jännitystä ja ristiriitoja yllä pitänyt tilanne,  että Paavalin ”kirkossa” juutalaiskristityt saivat mukautua pakanakristittyjen vapauteen, kun taas Jaakobin ja Pietarin ”kirkoissa” pakanakristittyjen oli alistuttava niihin ruoka- ja muihin määräyksiin, jotka Mooseksen laki sääsi juutalaisten keskuudessa elävien pakanoiden noudatettavaksi (Apt. 15:24-29 ).   Lähetysalojen keskinäisen kilpailun vaikutuksesta Paavali menetti asemansa Antiokiassa   ja tavallaan seurakuntansa kotimaakunnassaan Kilikiassa, mutta ankaran taistelun jälkeen — voitti Galatiassa . Joka tapauksessa Paavalin täytyi siirtää työkenttäänsä yhä lännemmäksi, —.”

Edellisestä lainauksesta näkee lahkojen välisen kilpailun.

153. KR (s. 153) jatkaa: ”Efesossa ollessaan Paavali sai Korinton seurakunnasta huolestuttavia tietoja. Sen keskuudessa oli syntynyt puolueita, jotka kiistelivät keskenään, niin että kristillinen rakkaus kokonaan unohtui. Toiset sanoivat kuuluvansa Paavalin puolelle, toiset Apolloksen, kolmannet Keefaan eli Pietarin, jonka jotkut olivat matkoillaan tavanneet, ja neljäs ryhmä sanoi olevansa Kristuksen puoluetta, ——. Sitä paitsi oli moni tämän riitaisuuden aikana hairahtunut muihin synteihin. Ja seurakunnan kokouksetkin olivat hyvin rauhattomia ja epäonnistuneita. Tätä — asiantilaa parantaakseen Paavali kirjoitti kirjeet Korinttolaisille , joita oli kolme, ehkä useampiakin. Säilynyt on vain kaksi, joita sanomme järjestyksen vuoksi ”ensimmäiseksi” ja ”toiseksi”. Molemmissa hän kirjoittaa hyvin ankarasti. Koska häntä oli Korintossa —- parjattu, puolustautuu hän kiivaasti ja itsevarmasti.”

154 . P ahan A jan K irjeitä -kirjaa(s. 20) lainaten : “ Paavalin arvovalta lujittui vasta vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeen . Toisaalta uusi oppi tarvitsi juuri hänen kaltaistaan teoreetikon ja käytännön miehen yhdistelmää.”

Edelliseen lainaukseen tukeutuen: Paavali on kuin Jeesus siinä mielessä, että Paavalin kuoltua hän sai arvovaltaa.

155 . KR –kirja (s. 156) jatkaa: ”Luukas kertoo, että Paavalin ollessa viimeistä kertaa Jerusalemissa avusti muutamia nasiirilupauksen tekijöitä lain määräämässä puhdistuksessa. Paavalin tarkoitus oli osoittaa, ettei hän halunnut kehottaa juutalaisia eikä juutalaiskristittyjä hylkäämään Mooseksen lakia. Mutta ollessaan juuri noissa toimituksissa temppelissä, panivat hänen vihamiehensä toimeen mellakan. Häntä syytettiin siitä, että hän oli tuonut pakanoita kielletylle alueelle ja häväissyt siten pyhäkköä. Siitä alkoi Paavalille pitkä oikeusjuttu ja monivuotinen vankeudenaika: Apt. 21:18-30. Tässä jutussa olivat juutalaiset jälleen valmiit sekä vääriin todistuksiin että väkivaltaan. Heti kiinni otettaessa Paavalia pahoinpideltiin temppelissä (21:32). Stefanuksen kohtalo uhkasi, mutta roomalainen poliisivalta tuli väliin ja piti järjestystä jutun loppuun asti. Siinä oli kahden puolen toisaalta uskonkiihkoiset juutalaiset: Neuvosta ja ylipapit, fariseukset ja saddukeukset sekä Paavalin murhaamiseksi tehty salaliitto ,  johon kuului yli  40  miestä, ja toisaalta roomalaiset: sotilaat, sadanpäälliköt ym. —-. On masentavaa huomata, että roomalainen sotilasvalta noudatti suurempaa oikeudenmukaisuutta kuin juutalaiset viranomaiset ja intoilijat, jotka kuitenkin olivat toimivinaan vanhurskaan Jumalan asioissa.”

Edellisen lainauksen lukuun “40” kannattaa suhtautua taas numerologian vuoksi varoen; numerologiasta lisää tietoa kappaleesta 3.3.5.

1 56 . KR -kirja (s. 157) jatkaa: ”Mutta Paavalin  henki  oli palava niin kuin ennenkin, hän todisti

ylhäisille niin kuin alhaisillekin ja toivoi, että sama usko heräsi heissä kaikissa (Apt. 26:29).  Mutta hän sai surukseen kokea, että johtavia henkilöitä ja ylimyksiä oli kaikkein vaikein taivuttaa nöyrään itsetutkiskeluun ja viedä Kristuksen ristin juurelle.  Sellaisesta hän oli jo aikaisemmin kirjoittanut: 1 Kor. 18-31.”

Edellisestä lainauksesta huomaamme, ylhäisiä henkilöitä oli vaikein taivuttaa Paavalin uskontoteorialle suotuisiksi. Tähän lienee syynä heidän oppineisuuutensa verrattuna niihin, joita Paavali normaalisti yritti saada kannattajikseen, ja toisaalta varmaankin ylhäisön oma mukavuudenhalu. Jatko esimerkiksi voi ottaa nykyaikaisen mormoonilähetyksen; se saa kannattajia maissa jotka ovat nk. kehitysmaita, mutta mormoonilähetys on vaikeuksissa nk. sivistysmaissa.

157. Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s.134) lainaten: ”Rooman valtakunnassa vallitsi rauha ja järjestys. Kaikkialla ymmärrettiin kreikkaa, UT:n ja ensimmäisten kristittyjen kieltä. Erinomaiset sotilastiet veivät kaikista provinsseista Roomaan. Näitä käyttivät myös monet muut uskontokunnat ja erilaisten elämänkatsomusten lähettiläät. Kun vanhan roomalaisuuden rappiota  valitteleva historioitsija Tacitus mainitsee kristinuskon, hän sijoittaa sen samaan ryhmään itämaisten uskontojen kanssa, joita virtasivat pääkaupunkiin . Rooman Capitoleumilla uhrattiin säännöllisesti Jupiterille, ja valtio piti yllä temppeleitä ja papistoa . Tacituksella oli kuitenkin syytä huoleen, sillä vanhoihin jumaliin ei juuri uskottu, eikä valtionuskonto monista elvytysyrityksistä huolimatta elpynyt kansan uskonnoksi. Valtio oli tosin suvaitsevainen eikä kieltänyt palvelemasta muita jumalia virallisten ohella. Laajempien kansankerrosten pelastusten kaipuun täyttivät idän uskonnot: Vähästä-Aasiasta tuli Kybele ja Egyptistä Isis, molemmat hedelmällisyyden jumalattaria, joita palvottiin riehakkain menoin. Persialaisesta Mitrasta, joka oli varsinkin sotilaiden suosima, tuli kristinuskon vaarallisin kilpailija. Uudet uskonnot vetosivat tunteeseen – toisin kuin mielikuvitukseton valtion uskonto. Niissä kaikissa on saman tapainen pelastusoppi: uskovat pääsevät salaperäisten menojen avulla osallisiksi jumalan kuolemasta ja ylösnousemuksesta . Itämaisten uskontojen yhteiset piirteet johtivat niiden osittaiseen sekoittumiseen, synkretismiin. Jerusalemin hävityksen jälkeen juutalaisuus oli muuttunut entistä oikeaoppisemmaksi, vetäytynyt kuoreensa ja luopunut lähetystyöstä. Sen paikalle astui kristinusko, joka oli perinyt juutalaisuudelta monoteismin ja korkean moraalin, mutta vapautunut sen pikkutarkoista perinnäissäännöistä . Kristinuskon menestykseen oli useita syitä. Tärkeimpiin kuului keskinäinen huolenpito. –. Esitellessään uskoaan kristityt korostivat olevansa esimerkillisiä yhteiskunnan jäseniä .”

158. KR –kirja (s. 158) jatkaa: ”Paavalin Roomassa olosta on säilynyt valitettavan vähän tietoja, kun Luukkaankin kertomus katkeaa ikään kuin kesken. —–. Sen sijaan mainitaan, että hän jälleen pyrki kosketuksiin juutalaisten kanssa, kutsui heitä kaksi eri kertaa asuntoonsa ja koetti saada heidät uskomaan Jeesuksen. Tämä yritys epäonnistui, ja Paavali näki juutalaisten epäuskossa uuden merkin siitä, että hänen tuli toimia pakanain käännyttämiseksi: Apt. 28:17-28.”

1 59 . KR -kirjaa (s. 138) lainaten: ”Apt. 7:58 mainitaan ensi kerran nuori mies, josta seuraavissa luvuissa kerrotaan lisää, kunnes hän 13 luvusta alkaen joutuu koko kirjan päähenkilöksi. Hänen nimensä on Saul (latinalaiseksi väännettynä: Saulus ). Mutta hänellä on myöskin toinen nimi Paulus eli suomeksi Paavali. —-. Tämä kaksinimisyys oli tavallista diasporajuutalaisten keskuudessa. Toinen nimi oli juutalainen ja toinen latinalainen. Jälkimmäistä käytettiin yhteiselämässä vieraiden kansojen kanssa. Paavalin koti Tarson kaupungissa Vähän-Asian Kilikiassa Kydnos-joen rannalla. Sen kautta kulki vuoriylänköä myöten  tärkeä kauppa- ja sotilastie , joka kohotti Tarson kuuluisaksi suurkaupungiksi. Nuori Paavali sai siellä  kreikkalais-roomalaiseen sivistyselämään , katsella urheilukilpailuja ja sotilaitten harjoituksia ja seurata tuomarien lainkäyttöä , orjien raadantaa, rakennustöitä, kauppaa ja laivaliikettä. Hän kasvoi näin mieheksi, jonka oli verraten helppo liikkua suuressa maailmassa. Hän oppi kreikkaa sekä  puhumaan että kirjoittamaan , vaikka jäikin vaille varsinaista kreikkalaista koulusivistyst ä. Sitä paitsi hänellä oli isältä peritty etuoikeus, jota hän saattoi hädän hetkenä käyttää hyväkseen: hän oli ”roomalainen”, ts. ”civis romanus” eli Rooman kansalainen. Tämä arvo, jota voi verrata aatelisarvoon, oikeutti hänet vetoamaan rikosasioissa korkeimpaan keisarin tuomioistuimeen; myöskään ei kukaan tuomari saanut rangaista häntä, ennen kuin häntä oli tarkoin tutkittu. Paavali oli hyvin kiintynyt omaan kansaansa ja sen uskontoon. Hän kuului fariseusten puolueeseen, kävi juhlamatkoilla Jerusalemissa ja oleskeli siellä muutenkin opiskellen lakia kuuluisan rabbi Gamaelin ”jalkain juuressa”.  Hänestä kehittyi kirjanoppinut ja ”ylen innokas perinnäissääntöjen harrastaja” . Tästä hän on itse kertonut kirjeissään (Fil. 3:5;Gal.1:14).”

160 . KR -kirja (s. 140) jatkaa: ”Mutta matkalla tapahtui  merkillinen ilmestys, josta kertoo Apt. 9:3-9. Sama kohtaus on kerrottu hiukan toisin Apt. 22:3 ss.; 26:9 ss. Jeesuksen ilmestys mursi Paavalin kokonaan .”

Edelliseen lainaukseen tukeutuen: se, että “ilmestys” on kerrottu hiukan toisin johtuu siitä, että “ilmestys” on keksitty.

161 . K ristinuskon K äsikirja -kirj a a (s.100 kuvateksti) lainaten : ”Efesossa kristinuskon menestys herätti lopulta ankaraa vastustusta,  koska se uhkasi erityisesti Artemin palvontaan liittyviä elinkeinoja . —–. Paavali oli Rooman kansalainen.”

“ Uskontomarkkinat” olivat rahallinen ja vallinen tosiasia.

162 . KR –kirja (s. 157) jatkaa: ”Mutta Paavalin henki oli palava niin kuin ennenkin, hän todisti ylhäisille niin kuin alhaisillekin ja toivoi, että sama usko heräsi heissä kaikissa (Apt. 26:29).  Mutta hän sai surukseen kokea, että johtavia henkilöitä ja ylimyksiä oli kaikkein vaikein taivuttaa nöyrään itsetutkiskeluun  ja viedä Kristuksen ristin juurelle. Sellaisesta hän oli jo aikaisemmin kirjoittanut: 1 Kor. 18-31.”

Voisiko olla, että johtavat henkilöt ovat perillä (tuonakin aikana) paremmin lahkolaisuuden syistä ja täten heitä on vaikeampi saada uskomaan mihinkään uskonnolliseen asiaan.

163. KR –kirja (s. 158) jatkaa: ”Paavalin Roomassa olosta on säilynyt valitettavan vähän tietoja, kun Luukkaankin kertomus katkeaa ikään kuin kesken. —–. Sen sijaan mainitaan, että hän jälleen pyrki kosketuksiin juutalaisten kanssa, kutsui heitä kaksi eri kertaa asuntoonsa ja koetti saada heidät uskomaan Jeesuksen. Tämä yritys epäonnistui, ja Paavali näki juutalaisten epäuskossa uuden merkin siitä, että hänen tuli toimia pakanain käännyttämiseksi: Apt. 28:17-28.”

164 . K R –kirja (s. 161) jatkaa: ” Monet paimenkirjeissä mainitut asiat eivät sovellu mihinkään Apostolin tekojen kertomukseen . Siitä syystä luullaan, että Paavali on Roomassa saanut vapauttavan tuomion ja sekä matkustanut Espanjaan että vielä käynyt Vähässä-Aasiassa ka Kreikassa jopa Kreetassakin. —-.  Paavalin viimeiset vaiheet ja paimenkirjeiden synty on hämärän peitossa .  Vanhoissa kirkkoisien  kirjoituksissa on  säilynyt jokseenkin varma tieto siitä, että Paavali on kärsinyt marttyyrikuoleman Roomassa .”

Se että Paavali olisi kuollut marttyyrikuoleman Roomassa ei ole varmaa. Kirkkoisien kirjoiutkset tuohon aikaan ovat yhtä luotettavat kuin muutkin tuon ajan legendat; eli tarinat olivat sepitteellisiä. Kun tiedetään ”profeettojen” valehtelu, niin myös ”kirkkoisien” maininta Paavalin marttyyrikuolemasta ollee legenda.

165. Kristinsukon Käsikirja –kirja (s. 164) jatkaa: ”Kun Palestiina Herodes Agrippan I:n kuoltua tuli tavalliseksi roomalaiseksi provinssiksi, saivat juutalaiset entistä enemmän kärsiä prokuraattorien sortoa. Siitä huolimatta he tekivät lähetystyötä ja voittivat proselyyttejä ylhäisistäkin piireistä. Esiintyi myöskin rohkeita kansankiihottajia, jotka ennustivat Messiaan tuloa. Eräs Egyptin juutalainen kokosi kansaa Öljymäelle katsomaan, kuinka Jerusalemin muurit sortuvat ja uusi Messiaan aika alkaa (hänet mainitaan Apt. 21:38). Maaherra kukisti asevoimin hänen joukkonsa, mutta itse hän pääsi pakenemaan. —–. Seloottien kiihottamina Palestiinan juutalaiset ryhtyivät ilmikapinaan v. 66. Keisari Nero lähetti silloin kokeneen sotapäällikön Flavius Vespasianuksen ja hänen poikansa Tiituksen kapinaa kukistamaan. Ensimmäiseksi valloitettiin Galilea, ja polttaen ja surmaten edettiin etelään Jerusalemia kohti, mutta sen lopulliseen  valloittamiseen meni neljä vuotta sodan alkamisesta. Sillä välin oli Vespasianus tullut keisariksi ja Tiitus jäänyt johtamaan sotaa. Roomalaiset vitkastelivat tahallaan, sillä he huomasivat, että juutalaiset riitelivät keskenään ja tulivat yhä vastuskyvyttömämmiksi. Tiituksen lähestyessä kaupunkia v. 70 oli kaupungissa kolme eri puoluetta, jotka sokeassa puoluekiihkossaan panivat toimeen salamurhia ja hävittivät ja polttivat toistensa ruokavarastoja. Tämä valmisti kaupungille pikaista nälänhätää.”

166. Kristinuskon Käsikirja –kirja (s. 166) jatkaa: ”Pala palalta joutui kaupunki vihollisen valtaan. Viimeiseksi valloittivat roomalaiset Antonia-linnan ja sen yhteydessä temppelin. Loput juutalaiset olivat hädissään paenneet ja pitivät sitkeästi puoliaan, jopa odottaen Messiaan ilmestymistä. Tiituksen oli pakko hävittää tulella esipihoja saadakseen heidät antautumaan. Vastoin hänen tahtoaan joutui silloin tuhon omaksi upea temppelirakennuskin ja sen raunioihin paloi tuhansia ihmisiä. —-. Tarkan kertomuksen koko sodasta kirjoitti Galilean kapinallisten johtaja Josefus. Kun muut surmattiin, säästettiin hänet, koska hän oli ennustanut Vespaniuksen ja Tiituksen tulevan keisareiksi.”

167 . RSJS -kirjaa (s. 139) lainaten: ”Efeso, Roomalaisen Aasia-provinssin pääkaupunki ja koko Vähän Aasian kaupallinen, sivistyksellinen ja uskonnollinen keskus, oli jo apostoli Paavalin aikana muodostunut yhdeksi kristillisen uskon tärkeimmistä tukikohdista. —-. Kreikkalais-vähäaasialaista kirkkoa uhkasivat kuitenkin 80- ja 90-luvuilla mitä pelottavimmat vastustajat ja vaarat, joista saa käsityksen jo Apostolien tekojen 19. ja 20. luvun kertomuksista. Juutalaissodan päätyttyä v. 70 oli Palestiinan juutalaisten suuri enemmistö joutunut jättämään kotimaansa, ja tällöin oli Efeson kauppakeskukseen tulvinut suuret määrät juutalaisia pakolaisia . Näin vahvistunut juutalaisuus tahtoi tukahduttaa kaikki sen keskuudessa syntyneet lahkot ja harhasuunnat , ja siksi se ahdisti ankarasti myös kristillistä kirkkoa .”

Jos ajatellaan ihmisiä, jotka ovat joutuneet jättämään kotimaansa, niin missä määrin heillä on aikaa kiistellä “uskon” asioista.

168 . Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s.122) lainaten: ”Varhainen kristikunta siis tulkitsi muuttuvissa olosuhteissa uudelleen Jeesuksen elämässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa avautuvia näköaloja.  Ajan piteneminen ei kuitenkaan kokonaan sammuttanut lähiodotusta .  Se elpyi suurina murrosaikoina .  Sellaisia olivat esim. Jerusalemin piiritys ja hävitys vuosina 69-70 jKr .,  sekä keisari Domitianuksen vuonna 95 jKr. kristittyjen vaino .  Edellinen on vaikuttanut synoptisissa evankeliumeissa olevaan apokalyptiseen jaksoon. Jälkimmäisen hehkussa syntyi taas Johanneksen ilmestys .  Ilmestyskirjan tekijästä ei tiedetä juuri muuta kuin mitä käy ilmi teoksesta itsestään . Hän on toiminut Vähän-Aasian Efesoksessa ja joutunut vainon aikana karkotetuksi Patmoksen saarelle. —-.  Ilmestyskirjan Johannes ei ole sama henkilö kuin evankeliumin kirjoittaja . Johanneksen ilmestys on osoitettu seitsemälle Vähän-Aasian seurakunnalle, Efesokselle, Smyrnalle, Pergamonille, Tyatiralle, Sardekselle, Filadelfialle ja Laodikealle, jotka kärsivät ankarasta vainosta. Tämän johdantojakson jälkeen alkaa lopun ajan kamppailujen ja katastrofien värikäs kuvaus, joka päättyy viimeiseen tuomioon ja ikuiseen elämään ”uudessa Jerusalemissa ” .  ” Karitsa”, Kristus, ja pahan henkilöitymät ”lohikäärme”, ”peto” tai ”antikristus” käyvät historian lopputaistelua, joka päättyy hyvän lopulliseen voittoon, pelastuksen ajan täyttymykseen  .  Kirjoittaja on syvällisesti perehtynyt apokalyptiseen perinteeseen .  Kirja on täynnä aineistoa, joka on peräisin Danielilta, Hesekieliltä ja Jesajan loppuluvuista .  Hän soveltaa apokalyptistä maailmankäsitystä ja kuvamaailmaa omaan aikaansa, tulkitsee sillä sen tapahtumia . Peitekielen takana on nyt Roomana maailmanvalta, joka tahtoo pakottaa kansalaisensa keisarinpalvontaan, ”kumartamaan petoa”.  Kirjoittajan päätarkoitus on rohkaista vainottuja kestämään loppuun asti  (2:7, 10-11, 26, 3:5, 11-12, 21, 19:1-9, luvut 21 ja 22). Ilmestyskirja on monikerroksisen kuvakielensä vuoksi vaikeimmin selitettävä UT:n kirja. –.  Erityisesti suurina kriisi- ja muutosaikoina se on ruokkinut ja elvyttänyt apokalyptistä lähiodotusta .  Viime aikoina monet ovat pitäneet sen ekologisia kauhukuvia ajankohtaisina .”

Edellisestä lainauksesta voi alusta huomata, että kriisiajat ovat olleet otollista maaperää Jeesuksen toisen tulemisen odotukselle. Edelleen kriisiajat ovat vaikuttaneet apokalytiseen kirjallisuuteen. Edellisestä lainauksesta voi nähdä, että Ilmestyskirjan kirjoittaja on saanut vaikutteita muilta apokalyptikoilta.

169. KR –kirjaa (s. 154) lainaten: ”Luukkaan matkakertomuksesta ja Paavalin kirjeistä näemme, millaista oli seurakuntaelämä Paavalin perustamissa seurakunnissa. Jumalanpalveluksen esikuvana oli osittain juutalainen synagoogapalvelus. Mutta pääkokous ei ollut sapattina, vaan ”viikon ensimmäisenä päivänä” eli sunnuntaina. —–. Rukoiltaessa polvistuttiin usein (Apt. 20:36; 21:5). Kokouksissa sai puhua kuka tahansa, naisetkin, jos henki heitä kehotti profetoimaan. Esim. Kesareassa asuvalla Stefanus-marttyyrin työtoverilla Filippuksella, joka itse oli evankelista eli saarnaaja, oli neljä tytärtä, joilla oli profetoimisen lahja (Apt. 21:9). Profetoimiseen sisältyi lukuisia ennustuksia. —-. Seurakuntatoimet täytettiin henkilahjojen mukaan. ”Jumala asetti”, Paavali kirjoittaa, ”seurakuntaan ensiksi muutamia apostoleiksi, toiseksi profeetoiksi, kolmanneksi opettajiksi jne.” (1 Kor. 12:28 ss.). Kun tultiin yhteen, kaikki saivat vuorostaan esiintyä, mikä veisaten virren, mikä lausuen opetuksen sanoja, mikä kertoen saamansa ilmestyksen aina sen mukaan, miten kukin tunsi hengen kehottavan. Tämä saattoi johtaa epäjärjestykseenkin. —-. Paavali oli myöskin asettanut vakinaisia esimiehiä seurakuntiin. Jo ensimmäisellä lähetysmatkalla hän valitsi Barnabaan kanssa kaikille Kilikian seurakunnille vanhimmat (presbyteerit, papit Apt. 14:23). Kirjeissä hän puhuu seurakunnan kaitsijoista (piispoista) ja seurakunnan palvelijoista (diakoneista ja diakonissoista, Fil. 1:1; Room. 16:1).  —. Heidän toimensa perustui vaaliin, mutta vaalia ei toimitettu rukoilematta ohjausta Jumalalta. —-. Tällaiset vakinaiset virat tulivat sittemmin tärkeämmiksi kuin henkilahjasta tulleet toimet, jotka vähitellen lakkasivat.”

1 70 . Kristinuskon Käsikirja –kirja (s.131) jatkaa: ”Jerusalemin alkuseurakunta oli v ähitellen ottanut yksittäisiä pakanoita yhteyteensä . Varsinainen läpimurto tapahtui Antiokiassa, jonne muodostui sekaseurakunta , jossa kreikkalaiset pakanat olivat peräti enemmistö. Täällä alettiin ”ensimmäiseksi käyttää opetuslapsista nimitystä kristitty” (Apt. 11.26). Ulkopuolisten antama nimi osoittaa, ettei enää ollut kyse juutalaisten lahkosta vaan uudesta yhteisöstä. Antiokiassa tilanne kärjistyi kysymykseen, oliko seurakuntaan liittyvän pakanan tultava samalla myös juutalaiseksi, alistuttava ympärileikkaukseen ja Mooseksen lain noudattamiseen. Näin vaati Jerusalemin seurakunnan vanhoillisin, juutalaista lakia tarkoin noudattanut siipi, jonka johdossa oli Jeesuksen veli Jaakob. Vastakkaista kantaa ajoi Antiokian seurakunnan johtoon noussut apostoli Paavali. Hänen mukaansa Mooseksen laki ei enää koske kristittyjä, sillä sen täyttäminen, ihmisen suorituksiin perustuva tie Jumalan luo on mahdoton kulkea. Se ei enää ole tarpeenkaan. Koska Kristus on kuolemallaan  sovittanut maailman synnit, Jumala hyväksyy luokseen jokaisen  Kristukseen uskovan. Paavali ei väsy korostamasta, että kristinusko ei ole lakiuskonto, etteivät jumalan edessä auta suoritukset eivätkä ansiot.  Paavalin radikaali ja Jaakobin vanhoillinen linja olivat vastakkain apostolien kokouksessa v.46 Jerusalemissa . Kokous tunnusti Paavalin kannan oikeaksi. Se vahvisti myös työnjaon: Jaakob jäi juutalaiskristillisen Jerusalemin seurakunnan johtoon, Pietarille uskottiin lähetystyö juutalaisessa diasporassa ja Paavali valtuutettiin pakanain apostoliksi. —. Juutalaisten kapina Rooman miehitysvaltaa vastaan päättyi Jerusalemin hävitykseen v.70. Silloin laskeutui pimeys Palestiinan juutalaiskristillisyyden ylle. Siitä säilyi pieniä ryhmiä, jotka myöhemmin sulautuivat islamin tunnustajien joukkoon.

Kirkon tulevaisuus oli juutalaisen diasporan ja pakanoitten keskuuteen syntyneiden seurakuntien varassa.”

Edellisestä lainauksesta voi huomata, että Jaakobin linja ja Paavalin linja olivat vastakkain vuoden 46 jKr. apostolien kokouksessa; usein uskonnollisen (ja muunkin) johtajan jälkeen lahko jakaantuu kahtia tai useampaan osaan.

171 . RSJS -kirjaa (s. 124) lainaten: ”Antiokiasta, Syyrian suuresta  hallinto-  ja kauppakaupungista,  oli jo varhain tullut nuoren kristinuskon toinen keskus. Tämän suurkaupungin kristillinen seurakunta suoritti  laajaa  lähetystyötä sen lähettyvillä asuvien kansojen keskuudessa;  olihan  se ensimmäinen seurakunta, joka oli ottanut yhteyteensä myös pakanuudesta kääntyneitä (Apt. 11:19-21). —. Kun pakanoiden käännyttäminen tapahtui nopeasti ja  evankeliumin saarnaa seurasi välittömästi kaste , oli välttämätöntä, että seurakunta ryhtyi  kastetuille opettamaan , mistä kristinuskossa on kysymys ja mitä kaikkea Herra Jeesus on käskenyt .”

172 . K ristinuskon K äsikirjaa -kirja (s.103) lainaten: ”Aitojen kirjeiden lisäksi antiikin aikana olivat suuressa suosiossa kirjeen muotoon laaditut opilliset tai eettiset tutkielmat ja kehotuspuheet.  Ne oli usein kirjoitettu jonkun tunnetun auktoriteetin toimeksiannosta tai nimissä . Suurin osa UT:n kirjeistä kuuluu tähän lajiin.”

1 73 . P ahan A jan K irjeitä –kirjaa (s. 17) lainaten: ”Matteuksella sarjan 14+14+14 Aabrahamista Daavidiin, tästä Baabelin vankeuteen, tästä Jeesukseen. Lisäksi Jeesuksen ja Aabrahamin välillä on Luukkaalla 56 sukupolvea, Matteuksella 42 – eroa n. 400 v.. Tässä vaiheessa Paavali yksiselitteisesti toteaa Jeesuksen syntyneen Daavidin siemenestä, vaikka ei ole tästä puolesta kiinnostunut.  Kolmannessa vaiheessa Jeesuksen jumaluus laskettiin hänen kasteestaan .  Näin Markuksen evankeliumissa. Kuten aikaisemminkin, Jeesusta saatettiin kutsua jumalan pojaksi kuvaannollisesti, kuten Messiasta ja Israelia kokonaisuutena tai sen yksityistä kansalaistakin.  Viimeisessä vaiheessa syntyy kilpailevien jumalhahmojen vaikutuksesta oppi neitseellisestä syntymästä. Jo kauan ennen juutalaisheimojen kerääntymistä Palestiinaan julistettiin Ras Samran rituaaliteksteissä: ”Katso, nuori nainen synnyttää pojan.” Kuningataräidille, joka samaistettiin hedelmällisyyden jumalattareen, luvattiin jälkeläisiä . Samalla kaavalla Jesaja lohdutti kuningas Aahasta, joka saikin pojan, Hiskian. Jotenkin rabbi Hillel tajusi asian, sillä häneltä on säilynyt lause: ”Ei tule Israelille enää Messiasta, sillä kansalla oli hänet jo Hiskian päivinä.” ”Äitini oli neitsyt, isäni tuntematon”, julisti Sargon Suuri yli kaksituhatta vuotta ennen Jeesusta. Kukapa olisi ottanut todesta jumalihmistä tai hallitsijaa tai edes epätavallista viisasta, joka ei olisi syntynyt neitsyestä? Tarujen nopeaa syntymistä osoittaa se, että Platonin neitseestäsyntymisen tunsi jo hänen sisarenpoikansa Skeusippos. Toisille juutalaisille ajatus oli kuitenkin mahdoton. Vuosisatoja oli juutalaiskristittyjä, ebioneja eli ”köyhiä”, joiden Jeesus-käsityksestä Eusebios kertoo: ”He pitivät häntä yksinkertaisena ja tavallisena ihmisenä, joka vain korkean saavuttamansa siveellisyyden vuoksi oli julistettu vanhurskaaksi, ja sanoivat että hän oli syntynyt miehen ja Marian yhtymisestä.”

174. Pahan Ajan Kirjeitä -kirjaa (s. 78 kirja on kirjoitettu erilaisella tyylillä kuin normaali tutkimus) lainaten: ”Kristityt alkavat pitää eräitä varhaisia kirjoituksiaan yhtä pyhinä  ja inspiroituina kuin sinä pidät Vergiliusta ja Homerosta. Sinustahan niistä ei voi muuttaa kirjaintakaan. Kun 100-luvulla vielä piti puolustella evankeliumeja, koska  kirjoitettua sanaa katsottiin vähempiarvoisemmaksi kuin suullista,  nousee nyt jokainen säilynyt  Paavalin pahantuulenpurkauskin Jumalan sanaksi.”

175. Kristinuskon Käsikirja -kirjaa (s. 104) lainaten: Ensimmäiset Jeesuksen puheiden kokoelmat ovat syntyneet kymmenisen vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen –. Pian niitä alettiin kääntää arameasta kreikaksi: ”Matteus yhdisteli arameankielisiä Jeesuksen lauselmia ja kukin sai kääntää ne kykynsä mukaan”, kertoi piispa Papias 130-luvulla.”

Se että Jeesuksen ”puheet” alkoivat yleistyä vasta 10 vuotta hänen kuolemansa jälkeen saa meidät arvioimaan Jeesusta ettei hän ollut niin tärkeä historiallinen persoona kuin monesti ajatellaan. Jos Jeesus huijasi väitteillä ihmeteoista, niin hänen ”työnsä” jatkajat tekivät sitä myös. Kristinusko on syntynyt valehtelun kautta ja sen pitäisi pysäyttää ajattelemaan millaisia eläimiä olemme tällä hetkisellä kehityksemme aikajanalla. 2000 vuotta sitten elettiin aikaa jolloin ympäristön muotoutumis syitä eikä humanistisia tieteitä vielä paljoankaan ymmärretty. Kuitenkin ihminen osasi kirjoittaa. Tämä tarkoitti sitä, että moni hankki leipänsä uskonnollisista töistä ja kirjoitustaitoinen ihminen pärjäsi tässä työssä hyvin kun ajattelee sen ajan yhteiskuntakehityksen tilaa.

176. Kristinuskon käsikirja -kirjaa (s. 59) jatkaa: ”50 jKr. 1.-2. Tessalonikalaiskirje, Galatalaiskirje, 1. Korinttolaiskirje, Filippiläiskirje, Filemonin kirje, Kolossalaiskirje, 2. Korinttolaiskirje ja Roomalaiskirje.”

1 77 . RSJS (s. 154) jatkaa: ”Tärkein niistä kysymyksistä, joita Paavali Tessalonik i a la iskirjeissä valaisi, koski Kristuksen toista tulemusta ja poisnukkuneitten kristittyjen osaa. —. Toinen kirje Tessalonikialaisille käsittää vain kolme lukua, jotka sisältävät —- opetuksia vainojen kestämisestä, Kristuksen tulemisen  enteistä  ja oikeasta kristillisestä elämänjärjestyksestä.”

Ennen Jeesusta odotettiin messiaskuningasta, ja Jeesuksen kuoleman jälkeen Jeesusta. Ihmiselle on tärkeää mitä kuoleman jälkeen tapahtuu/jos tapahtuu, täten uskonnollisten auktoriteettien ”teoriat” kuoleman jälkeisestä elämästä saavat kuulijoita. Se että ihmistä käsketään kestämään vainoja jopa marttyyrikuolemaan asti on väärin. Jos ihminen esim. Valtion osalta saa kuoleman rangaistuksen uhalla kiellon tehdä jotain, niin kannattaa tehdä; se uskontoteoreettiset johtajat saavat ihmiset menettämään henkensä on rikollista vaikka he itse luulisivatkin tekevänsä oikein.

178 . RSJS (s. 164) jatkaa: ”Neljä näistä vankeuskirjeistä on säilynyt. UT:ssa kirjeet ovat  pituusjärjestyksessä . Efesolaiskirje, Filippiläiskirje, Kolossalaiskirje ja yksityinen kirje Filemonille. Kolme viimeksi mainittua lienee kirjoitettu samoihin aikoihin,  ensiksi mainittu on saanut lopullisen muotonsa myöhempänä ajankohtana . —-. Tärkein syy kirjeen  kirjoittamiseen Kolossan pakanakristilliselle (ks. 1:27) seurakunnalle oli siihen  tunkeutunut  vaarallinen harhaoppi, joka   yhdisti juutalaisten menojen ja tapojen noudattamisen pakanallisiin kuvitelmiin maailmaa kannattavista alkeisvoimista .”

Edellisestä lainauksesta näkyy tuonajan uskontoteorioiden synkretistisyys.

179. KR –kirja (s. 160) jatkaa: ”Efosolais- ja Kolossalaiskirjeessä on annettu ohjeita kristillistä elämää varten: Kol. 1:1-29. Myös niissä on varoituksia eräitä juutalaiskristittyjä kiihottajia vastaan, jotka vaativat ympärileikkausta, juutalaisten juhlien viettoa, enkelien palvelusta ja itsekidutusta (Kol. 2 luku).”

180 . KR -kirjaa (s. 153) lainaten: ”Kuinka kristinusko oli tullut valtakunnan suureen pääkaupunkiin, Roomaan? On kummallista, ettemme tiedä siitä mitään. Apostolien aikana oli paljon hartaita kristittyjä, joiden nimet ovat painuneet unhoon, mutta jotka tavallisilla matkoillaan ovat tehneet suurtekoja kristillisen lähetyksen hyväksi. —-. He ajattelivat, niin kuin Paavali sanoo: ” Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima , itse kullekin uskovalle pelastukseksi,  juutalaisille ensin , sitten myös  ”kreikkalaiselle”  (Room. 1:16). Sana ”kreikkalainen” merkitsee tässä niin kuin useimmiten muulloinkin UT:ssa ei-juutalaista eli pakanaa.”

Jos ajatellaan kahden vuosituhannen takaisia oloja, niin ihmiset varmasti vaihtoivat uskonnollisia mielipiteitä paljon keskenään. Jos ajatellaan, että jokin uusi uskonnollinen liike saa mainetta, niin voidaan olettaa, että aluksi moni ottaa selvää edellä mainitusta liikkeestä. Edellisestä lainauksesta voimme huomata, että juutalaiset olivat Roomalaiskirjeessä etusijalla; se on luonnollista, koska piirrettiinhän esim. Jerusalem johonkin aikaan maailman navaksi kartoissa.

181. RSJS (s. 162) jatkaa: ”Roomalaiskirje on osoitettu ”Roomassa oleville Jumalan rakkaille , kutsutuille pyhille ”. Rooman seurakunta oli aluksi voimakkaasti juutalaiskristillinen, mutta kun keisari Claudius v. 49 juuri Kristusta koskevan kuohunnan vuoksi ulosajoi pääkaupungista kaikki juutalaiset, —–, seurakunta muuttui pakanakristilliseksi. Ei-juutalaiset olivat seurakunnan enemmistönä senkin jälkeen kun juutalaisia koskeva karkotusmääräys oli kumottu. Siihen ei kuitenkaan kuulunut montakaan aitoperäistä roomalaista, vaan sen jäsenet olivat isän kansojen edustajia, joiden yhteisenä kielenä oli kreikka.  —; alkulukujen tarkoituksena on joka tapauksessa osoittaa, että myös pakanoilla on laki, joka todistaa heidät syyllisiksi, nimittäin omatunto, ja että toisaalta myös juutalaiset ovat syntisiä ja lainrikkojia, vaikka heillä onkin parempi tieto Jumalan tahdosta.”

182. RSJS (s. 153) jatkaa: ”Paavalin kaksi kirjettä Tessalonikian seurakunnalle ovat koko UT:n eivätkä vain Paavalin kirjakokoelman vanhimmat tuotteet. —. Paavalin tultua Ateenaan, hän oli tässä tieteiden ja taiteiden maineikkaassa kaupungissa todistanut Kristuksesta, mutta saanut vain vähän vastakaikua ja siirtynyt Akaian maakunnan pääkaupunkiin Korinttoon, jonka kirjava ja yksinkertainen väestö otti hänet paremmin vastaan kuin Ateenan filosofit olivat häntä kuunnelleet.”

Edellisen lainauksen lopusta näemme, kuinka sivistys vaikutti siihen oliko henkilö altis uskontoteorialle vai ei. Sivistyneessä Ateenassa Paavalin menestys oli huonompaa kuin yksinkertaisessa Korintossa. Näin on vielä nykyäänkin esim. mormonilähtetyksen osalta yhden mainitakseni, se saa kannatajia maissa joissa korkeakouluihin on harvoilla mahdollisuus päästä ja sitä kannattaa länsimaissa yleensä alempien yhteiskuntaluokkien jäsenet. Jehovan todistajilla puolestaan korkean sivistyksen valtioissa kannattajamäärät vähenevät, mutta esim. Afrikassa Jehovan todistajiin kääntyy paljon ihmisiä tosin jo Afrikassakin on maita, joissa kiitos älypuhelimien Jehovan todistajien kannattajamäärät ovat lähteneet laskuun.

183. Kristinuskon Käsikirja -kirjaa (s. 100) lainaten: ¨Tessalonikalaiskirjeen pääaiheena on Kristuksen toinen tuleminen ja sen viipyminen.—-. Roomalaiskirjeen lopussa Paavali kertoo suunnitelmistaan tulla Roomaan, jotta siellä oleva seurakunta voisi varustaa hänet lähetysmatkalle Espanjaan. Koko kirje on todennäköisesti laadittu tätä tarkoitusta varten.”

184. Pahan Ajan Kirjeitä -kirja (s. 73) jatkaa: ”Eikö jo Paavali tunnustanut Galatalaiskirjeessään, ettei ollut sanomaansa ihmisiltä saanut vaan suorana ilmestyksenä? Eikö hän riidellyt kiivaasti Pietarin kanssa ? Eikö alkuun Jeesuksen veljen Jaakobin johtama juutalainen alkuseurakunta kuihtunut, lahkoutunut, unohtunut? Vain rippeitä sen Paavalia vastaan suunnatusta polemiikista on säilynyt. Pseudoklementiineissä Paavali armo-oppeineen käy Simon Noidan peitenimellä ja hänen voitokas vastustajansa on Pietari.”

185. RSJS (s. 157) jatkaa: ”Toinen Korinttolaiskirje jakautuu vain kolmeen pääosaan, joista I ja III koskee samaa asiaa, joista ensimmäisessä Apostoli torjuu häneen kohdistetut syytökset ja osoittaa apostolinviran suuruuden. —-. On arveltu, että toinen Korinttolaiskirje olisi kokoonpantu useammasta eri kirjeestä, koska apostolin esitystapa ja sävy siinä muuttuvat ankaruudesta lempeyteen ja siitä taas jyrkkyyteen.”

186. Kristinuskon käsikirja -kirja (s. 59) jatkaa: ”70 jKr. Markuksen evankeliumi”

187. KR -kirja (s. 86) jatkaa: “Jeesukseen sovitetaan kymmeniä kertoja jonkun profeetan ennustus tai jokin VT:n historiasta saatu esikuva. Sanat kuuluvat alituisesti: ”Tämä tapahtui, jotta toteutuisi, mitä on puhuttu” jne. —-. Koska Matteuksen ja Markuksenkin evankeliumissa heprealaisia ja aramealaisia sanoja selitetään kreikaksi, on ajateltu sen syntyneen Palestiinan ulkopuolella jossakin juutalais-diasporassa. Ja koska eräät sanat viittaavat Jerusalemin hävitykseen, on arveltu, että se on kirjoitettu Jerusalemin hävityksen jälkeen, mutta joka tapauksessa ennen vuotta 100.”

188. Kristinuskon käsikirja -kirja (s. 59) jatkaa: ”80 jKr. Matteuksen evankeliumi, Luukkaan evankeliumi, Hebrealaiskirje, Jaakobin kirje ja Apostolien teot.”

1 89 . Kristinuskon Käsikirja –kirja (s.130) jatkaa: ”Kymmenen päivää sen jälkeen, kun  ylösnoussut  Jeesus oli  viimeisen kerran ilmestynyt opetuslapsille , nämä kokivat helluntain ihmeen,  Pyhän Hengen  vuodattamisen.  Se oli heille merkki siitä, ettei Jeesus ollut jättänyt seuraajiaan, vaan vaikutti heidän keskellään henkensä kautta . He olivat ensimmäinen seurakunta, kirkko, joka julisti, että Jeesus on jumalan poika.  Kielilläpuhuminen, parantamisihmeet , ja ennen muuta Pietarin ja muiden apostolien rohkea esiintyminen herättivät nopeasti huomiota. Kertyi niitä, jotka ottamalla ”kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen  syntien  anteeksisaamiseksi” (Apt. 2:38) liittyivät seurakuntaan.”

Ihmisen luonteeseen on näihin päiviin asti kuulunut valehteleminen jonkun tarkoituksen vuoksi. Kun ihmisille opetetaan että ihminen voi lasketella ”valkoisia valheita”, valehteleminen tulee varmasti vähenemään. Edellisestä lainauksesta voi huomata ”hengen” -käsitteen; tämä kirja osoittaa sen ihmislähtöiseksi.

190 . U skontojen K ehityksen P ääpiirteet –kirja a (s.157) lainaten : ”Kreikkalaiset tarvitsivat ulkonaisia toimituksia, he tarvitsivat sakramentteja, he tarvitsivat pelastajan. Heidän uskonnollinen entisyytensä oli ollut sellainen, etteivät he tulleet ilman niitä toimeen. Ajan henkiset virtaukset tätä samoin myöskin kannattivat .  Hyvin useat Kreikan sankarit taru oli sovittanut jonkun jumalan pojaksi, ja alemmat jumalat välittivät ihmisten asioita Zeus-jumalan luona.  Samoin katoliset vielä meidän päivinämme tarvitsevat pyhimyksiä välittäjiksi lähestyessään jumalaa.”

Kristinuskoon on vaikuttanut se, että taru oli sovittanut Kreikan sankarit jonkun jumalan pojaksi.

1 91 . KR –kirja (s. 166) jatkaa: ”Kun suuri  juutalaissota alkoi,  muistivat  maassa asuvat kristityt Jeesuksen ennustaneen, että heidän  ei pitäisi jäädä  Jerusalemiin, vaan paeta vuoristoon: Mark. 13:14-16. Tälle käskylle kuuliaisina he vetäytyivät Pereaan Pella-nimiseen vuorikaupunkiin ja säästyivät nälänhädästä ja kaikista valloituksen kauhuista.  Yksinäisyydessä vieraantuivat Palestiinan juutalaiskristityt muista seurakunnis t a  ja elivät kituvaa elämää alttiina monenlaisille harhaopeille tai vaipuivat takaisin juutalaiseen lainorjuuteen . —–. Myös pakanakristityissä oli yhä olemassa niitä, jotka pelkäsivät, että  VT:n laista luopuminen oli vaarallista . Tätä kysymystä käsitellään valaisevalla tavalla Heprealaiskirjeessä, jota  on joskus pidetty Paavalin tekemänä . Paavali oli sanonut lakia ”kasvattajaksi”, jonka vallasta ne ovat vapaat, jotka uskovat Kristukseen (Gal. 3:24 s.). Aivan samassa mielessä osoitetaan Heprealaiskirjeessä, että laki on ollut Jumalan valmistama  ilmoitus , joka saa väistyä Kristuksen tulon jälkeen.  Pappiskirjan jumalanpalveluslait (3 Moos. kirjassa) ovat vain olleet vain suuri ennustus, joka toteutui Kristuksessa . Kristus vasta on oikea ylimmäinen pappi : Hepr. 4:14-16; 7:26-28 ja Hepr. 10:1-10. Siitä syystä ei saa kansaa kieltää lähestymästä Jumalaa, niin kuin Jerusalemin temppelissä oli kielletty, vaan kaikkien on lupa mennä ”Kaikkeinpyhimpään”, sillä Jeesuksen  veri   on heidät täydellisesti puhdistanut : Hepr. 10:19-25. Nyt ei ole arvokasta oma vanhurskaus, vaan usko. Vieläpä osoitetaan, kuinka usko jo VT:n aikana oli tärkeä (Hepr. 11 luku).

Heprealaiskirje selittää Mooseksen lakia allegorisesti. Tällaista raamatunselitystä harjoittivat Aleksandriassa sekä juutalaiset oppineet että sittemmin kristilliset kirkkoisät. Siitä syystä on päätelty, että Heprealaiskirjeen kirjoittaja on opiskellut Aleksandriassa. Kun kirjeessä on jokseenkin selvä viittaus Neron vainoon ja kun kirjeen lopussa kerrotaan, että Timoteus on ollut vankina, mutta päässyt vapaaksi, sekä lähetetään terveisiä.”

1 92 . RSJS -kirjaa (s. 124) lainaten: “Antiokian seurakunnan kirkollisesta koulusta  on peräisin se teos, joka aloittaa UT:n kirjakokoelman ja jota voi vanhastaan on nimitetty Matteuksen evankeliumiksi . Kirjaa voi sanoa ensimmäiseksi katekismukseksi ja kristinopin oppikirjaksi, jonka tarkoituksena on julistaa hyvää sanomaa Jeesuksesta — ja opettaa pitämään kaikki, minkä hän on käskenyt (Matt. 28:18-20). —-. Edellä mainittu Hieropolin piispa Papias on Eusebiuksen kirkkohistorian mukaan kirjoittanut: ” Matteus asetteli yhteen Jeesuksen lausunnot heprean kielellä, ja kukin käänsi ne, niin hyvin kuin osasi ”. Tämä tiedonanto tarkoittaa publikaani Leeviä , jonka Jeesus kutsui seuraajakseen Kapernaumin tulliasemalla (Mark. 2:13-17 = Matt. 9:9-13). Tullitavaroiden luettelointiin ja laskutukseen tottunut virkamies oli ensimmäinen Jeesuksen opetuslapsista, joka alkoi koota ja muistiin kirjoittaa Jeesuksen sanoja ja puheita. Koska tämä Jeesuksen puheiden kokoelma oli vanhin niistä lähteistä, joita Matteuksen evankeliumin kirjoittaja käytti, sai koko evankeliumi nimensä apostoli Leevi Matteuksen mukaan .  Evankeliumi kirjoitettiin alun perin kreikaksi .  Ainoa viittaus sen lopulliseen kirjoittajaan  on Matt. 13:52:ss. Sen mukaan evankelista on juutalainen kirjanoppinut , josta oli tullut Jumalan valtakunnan ja Jeesuksen opetuslapsi.”

Matteuksen kirjeen lopullista kirjoittajaa ei ole tiedossa. Se että Matteuksen evankeliummi on kirjoitettu 50 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen tarkoittaa sitä että uskonnolliset markkinat kiinnostivat ihmisiä. Jos Jeesus olisi todella herättänyt kuolleita hänestä olisi hänen seuraajiensa avulla tullut nopeati mahtitekijä. Mutta kyllä hänestä tuli muutenkin; tällä hetkellä maailmassa on pari miljardia kristittyä kymmenissä tuhansissa lahkoissa ja saa vielä hetken odottaa että ihminen pääsee seuraavalle kehitysvaiheelleen…..osaa olla valehtelematta ja uskomatta valehteleviin auktoriteetteihin.

193. KR -kirjaa (s. 85) lainaten : ”Tärkeän lisätiedon antaa ennen mainittu Papias, joka kirjoittaa:” Matteus kirjoitti hepreaksi muistiin puheet, ja niitä on kukin kääntänyt niin hyvin kuin on osannut.”

1 94 . KR -kirja (s. 86) jatkaa: ”Luultavaa on, että Matteuksen muistiinpanoja ei tässä evankeliumissa ole muuta kuin nuo puheet ja että sekä Markus, että Luukas ovat myöskin käyttäneet Matteuksen puhekokoelmaa , kun he kirjoittivat evankeliuminsa.  Emme  niin ollen tiedä, kuka on kirjoittanut varsinaisen  Matteuksen  evankeliumin , vaikka sitä sopiikin nimittää hänen nimellään . Tekijä on tuntenut Markuksen evankeliumin ja käyttää hänen kertomuksiaan hiukan lyhennellen . –. Matteuksen evankeliumissa  osoitetaan sukuluettelolla, että Jeesus on sekä Aabrahamin että Daavidin jälkeläinen .”

Matteuksen evankeliumin kirjoittaja ei ole tiedossa. “Sukuluettelo” ei pidä paikkaansa. 2000 vuotta sitten kulttuuri ei ollut niin kehittynyt nykyisen Israelin alueella, että Matteuksen evankeliumin kaltaisen sukuluettelon laatiminen olisi ollut mahdollista. Se, että Matteuksen evankeliumissa osoitetaan sukuluettelolla Jeesuksen polveutuneen sekä Aabrahamista että Daavidista on selkeä osoitus väärän tiedon jakamisesta. Edelleen sukuluettelon luontisyyt ovat uskontopoliittisia, koska Jeesukseen piti saada sovitettua vanhoja profetioita, että Jeesuksen uskottavuus uskonnollisesti olisi parempi.

1 9 5 . KR –kirja (s. 127) jatkaa: ”Kerrotaan Jeesuksen usein puhuneen niin suurille joukoille, että harvoin meillä missään nähdään niin paljon ihmisiä koolla. Arveltiin olleen yksin miehiäkin  4000  jopa  5000  silloinkin, kun kokouspaikkana oli asumaton erämaa  ( Mark. 6:44; 8:9 ).  Tämä suuri innostus Jeesusta kohtaan ei kuitenkaan kestänyt kauan. Ehkäpä siihen oli syynä, ettei Jeesuksen hengellistä oppia Jumalan valtakunnasta jaksettu ymmärtää. Monet halusivat maallista vallankumousta ja luopuivat Jeesuksesta, kun hän heitä siitä nuhtel i  (Joh. 6:15, 60-71).”

Edellisen lainauksen lukuihin kannattaa suhtautua varauksella. Jos jonkun henkilön väitetään kävelevän vetten päällä, niin on varmasti helppoa uskotella että hänellä on ollut enemmän kuulijoita kuin hänellä oli. Jos noin isot väkijoukot olisivat olleet kuulemassa Jeesuksen puheita, olisi UT:n kirjoissa maininta Jeesuksen syntymä- ja kuolin vuosista.

196 . KR -kirja (s. 156) jatkaa: ”Luukas kertoo, että Paavali ollessaan viimeistä kertaa Jerusalemissa avusti muutamia nasiirilupauksen tekijöitä lain määräämässä puhdistuksessa. Paavalin tarkoitus oli osoittaa, ettei hän halunnut kehottaa juutalaisia eikä juutalaiskristittyjä hylkäämään Mooseksen lakia.”

16. KR –kirja (s. 154) jatkaa: ”Luukkaan matkakertomuksesta ja Paavalin kirjeistä näemme, millaista oli seurakuntaelämä Paavalin perustamissa seurakunnissa. Jumalanpalveluksen  esikuvana oli osittain juutalainen synagoogapalvelus . Mutta pääkokous ei ollut sapattina, vaan ”viikon ensimmäisenä päivänä” eli sunnuntaina . —–. Rukoiltaessa  polvistuttiin  usein (Apt. 20:36; 21:5). Kokouksissa sai puhua kuka tahansa, naisetkin, jos  henki  heitä kehotti  profetoimaan . Esim. Kesareassa asuvalla Stefanus-marttyyrin työtoverilla Filippuksella, j oka itse oli evankelista eli saarnaaja, oli neljä tytärtä, joilla oli profetoimisen lahja (Apt. 21:9).  Profetoimiseen sisältyi lukuisia ennustuksia . —-.  Seurakuntatoimet täytettiin henkilahjojen mukaan . ” Jumala   asetti ”, Paavali kirjoittaa, ”seurakuntaan ensiksi muutamia apostoleiksi, toiseksi profeetoiksi, kolmanneksi opettajiksi jne.” (1 Kor. 12:28 ss.). Kun tultiin yhteen, kaikki saivat vuorostaan esiintyä, mikä veisaten virren, mikä lausuen opetuksen sanoja, mikä kertoen saamansa ilmestyksen aina sen mukaan, miten kukin tunsi hengen kehottavan .  Tämä saattoi johtaa epäjärjestykseenkin . —-. Paavali oli myöskin asettanut vakinaisia esimiehiä seurakuntiin. Jo ensimmäisellä lähetysmatkalla hän valitsi  Barnabaan kanssa kaikille Kilikian seurakunnille vanhimmat (presbyteerit, papit Apt. 14:23). Kirjeissä hän puhuu seurakunnan kaitsijoista (piispoista) ja seurakunnan palvelijoista (diakoneista ja diakonissoista, Fil. 1:1; Room. 16:1). —. Heidän toimensa perustui vaaliin, mutta vaalia ei toimitettu rukoilematta ohjausta Jumalalta. —-.  Tällaiset vakinaiset virat tulivat sittemmin tärkeämmiksi kuin henkilahjasta tulleet toimet, jotka vähitellen lakkasivat .”

Edellisestä lainauksesta voi nähdä, että kristillinen jumalanpalvelus oli saanut vaikutteensa juutalaisten vastaavilta toimituksilta. Edellisen lainauksen mainitsema “polvistuminen” on käyttäytymistä, jolla osoitetaan alistuvaisuutta auktoriteettia kohtaan; auktoriteetti voi olla oletettu Jumala tai hänen maallinen “viransijaisensa”.

197. KR -kirja (s. 158) jatkaa: ”Paavalin Roomassa olosta on säilynyt valitettavan vähän tietoja, kun Luukkaankin kertomus katkeaa ikään kuin kesken. —–. Sen sijaan mainitaan, että hän jälleen pyrki kosketuksiin juutalaisten kanssa, kutsui heitä kaksi eri kertaa asuntoonsa ja koetti saada heidät uskomaan Jeesuksen. Tämä yritys epäonnistui, ja Paavali näki juutalaisten epäuskossa uuden merkin siitä, että hänentuli toimia pakanain käännyttämiseksi: Apt. 28:17-28.”

1 98 . KR –kirja (s. 156) jatkaa: ”Luukas kertoo, että Paavalin ollessa viimeistä kertaa Jerusalemissa avusti hän muutamia nasiirilupauksen tekijöitä lain määräämässä puhdistuksessa.  Paavalin tarkoitus oli osoittaa, ettei hän halunnut kehottaa juutalaisia eikä juutalaiskristittyjä hylkäämään Mooseksen lakia . Mutta ollessaan juuri noissa toimituksissa temppelissä, panivat hänen vihamiehensä toimeen mellakan. Häntä syytettiin siitä, että hän oli tuonut  pakanoita kielletylle alueelle ja häväissyt siten pyhäkköä . Siitä alkoi Paavalille pitkä oikeusjuttu ja monivuotinen vankeudenaika: Apt. 21:18-30. Tässä jutussa olivat  juutalaiset jälleen valmiit sekä vääriin todistuksiin että väkivaltaan . Heti kiinni otettaessa Paavalia pahoinpideltiin temppelissä (21:32). Stefanuksen kohtalo uhkasi, mutta roomalainen poliisivalta tuli väliin ja piti järjestystä jutun loppuun asti. Siinä oli kahden puolen toisaalta uskonkiihkoiset juutalaiset: Neuvosta ja ylipapit, fariseukset ja saddukeukset sekä Paavalin murhaamiseksi tehty salaliitto , johon kuului yli  40  miestä, ja toisaalta roomalaiset: sotilaat, sadanpäälliköt ym. —-. On masentavaa huomata, että roomalainen sotilasvalta noudatti suurempaa oikeudenmukaisuutta kuin juutalaiset viranomaiset ja intoilijat, jotka kuitenkin olivat toimivinaan vanhurskaan Jumalan asioissa .”

Edellisen lainauksen lukuun 40 kannattaa suhtatua numerologian vuoksi varauksella.

1 99 . Kristinuskon Käsikirja -kirjaa (s. 111) lainaten: ”—, Matteuksen evankeliumia käytettiin varhaisista ajoista asti eniten. Toisen vuosisadan lopulla Johanneksen evankeliumi alkoi kilpailla sen kanssa suosiosta. Matteus on kuitenkin läpi aikojen tulkittu kristikunnan pääevankeliumiksi. —–. Matteuksen mukaan on kuljettava Jeesuksen jalanjäljissä, seurattava häntä. Oppilaat kyllä – toisin kuin Markuksella – ymmärtävät Jeesusta, mutta heiltä puuttuu uskoa . —. Matteuksen Jeesus ei salaa olemustaan, vaan on avoimesti  Messias , Israelin kuningas, jossa  VT:n ennustukset täyttyvät . Koska juutalaiset eivät ottaneet häntä vastaan ,  sanoma oli vietävä muille kansoille . Matteus on lähetyksen evankeliumi (28:18-20) . Syntypaikka todennäköisesti Antiokia . Matteuksen evankeliumi on käytännöllinen: Matteus näyttää konkreettisesti, mitä kristittynä eläminen on, Jeesuksen seuraaminen on. Matteuksen syntymäkertomuksissa on mukana  legendanomaista ainesta. Sukuluettelon  on määrä osoittaa  Jeesus Daavidin jälkeläiseksi,  sellainen oli  Messiaan  oltava. Monet Jeesuksen toimintaa kuvaavista katkelmista ovat  ihmekertomuksia  ( varsinkin luvuissa 8-9, 14, 15, 17).  Sellaiset eivät olleet hellenistisenä aikana harvinaisia .  Ruokkimisihmeet  (14:13-21, 15:32-39).”

VT:n ennustukset ovat puolestaan eri henkilöiden nimiin kirjoitettuja, ja niissä on paljon väärennettyä ainesta; niihin ei voi luottaa. Niinkuin edellinen lainaus toteaa, on Jeesus -myyttiin liitetty legendanomaista aineista esim. syntymäkertomuksiin, joka ei voi pitää paikkaansa, eli siis aines ei ole legendanomaista vaan legendaa. Raamatusta löytyy kaksi sukuluetteloa, joissa Jeesus johdetaan Daavidiin, ne eroavat toisistaan monta sukupolvea. Niinkuin edellinen lainaus toteaa, monet kertomukset Jeesuksesta tai hänen teoistaan olivat legendaa, näin pyrittiin antamaan arvoa enemmän kohteelle tai asialle jossa kohdetta käytettiin. Kun 2000 vuotta sitten puhuttiin jostakin ihmeteosta ja joku epäili sen todenperäisyyttä, hänelle sanottiin että hänellä ei ole uskoa. Kuitenkin ympäristön ymmärtäminen oli vielä vajavaista joten esim. maanjäristystä pidettiin Jumalan vihan ilmentymänä. Tämä helpottaa meitä ymmärtämään omaa aikaamme koska vieläkin Raamatulla on arvovaltaa monissa maissa. Tästä on päästävä globaalin yhteiskunnan kehittymisen vuoksi eroon.

199 . RSJS (s. 179) jatkaa: ” Jaakobin kirjeen jäsennystä on vaikea suorittaa, siksi irrallisia ovat sen lauselmat .  Ei ole mahdotonta, että kirjeen lopullinen kirjoittaja olisi asettanut Jaakobin esittämät opetukset järjestykseen , joka noudattaa juutalaisten patriarkkojen testamentiksi nimitettyjen kirjojen esitystapaa .  Johtihan Jaakobin nimi myös Israelin kantaisään ja hänen poikiinsa ! Jaakobin kirjeen sisältö on kuitenkin alun perin ollut kristillistä .”.

200 . RSJS -kirjaa (s. 176 Jaakobin kirje.) lainaten: ”Kun vertaa Jaakobin kirjettä puheeseen, jonka Jaakob Herran veli Luukkaan mukaan piti Jerusalemin kokouksessa, voi hyvin ajatella samaa henkilö molempien tekijäksi.  —. Jaakobin nimissä on voitu kirjoittaa hänen poismenonsa jälkeenkin .”

Edellisessä lainauksessa myönnetään, että jonkin “uskonnollisen auktoriteetin” nimiin voidaan kirjoittaa asioita; lienee syy se, että saataisiin kirjoituksille lisää arvovaltaa.

201 . Samaa lähdettä (s. 164) lainaten: Hän oli jyrkkä juutalaiskristitty , joka noudatti tarkkaan lain määräyksiä. —-. Tämän Jaakobin, Jeesuksen veljen, tekemänä on pidetty vakavahenkistä Jaakobin kirjettä. Se on osoitettu ylimalkaisesti ” kahdelletoista  hajallaan asuvalle sukukunnalle” eli siis oikealle  Israelille ,  juutalais-kristityille , eikä luultavasti  olekaan kirje, vaan kokoelma pieniä puheita . Jaakobin lausunnot muistuttavat hyvin paljon evankeliumeissa säilyneitä Jeesuksen sanoja.”

Israelissa ei ollut kahtatoista sukukuntaa . Numerologiasta lisää kappaleessa 3.3.5.

202 . Samaa lähdettä (s. 180) lainaten: ”Jeesuksen  kahdentoista  apostolin joukossa oli kaksi Juudasta, mutta se Juudas, joka samalla oli Jaakobin veli, ei voi tarkoittaa ketään muuta kuin Jeesuksen omaa veljeä. Sen jälkeen kun herran veljen  Jaakobin nimissä  oli koko kristilliselle kirkolle lähetetty kehottava opetuskirje, oli luonnollista, että Jaakobin marttyyrikuoleman  jälkeen eloon jäänyt Jeesuksen veli myös tervehti kristikuntaa. Vaikka näin syntyneellä kirjeellä ei ollut mitään määräosoitetta, oli sillä kuitenkin kouriintuntuva aihe.  Vaarallinen harhaoppi oli tunkeutumassa nuoreen kristikuntaan . Oli opettajia, jotka kielsivät Jeesuksen siinä mielessä, etteivät tunnustaneet häntä ainoaksi valtiaaksi (ks. Juud. 4).”

Edelliseen lainaukseen tukeutuen: ei ole välttämättä totta, että Jeesuksella oli juuri 12 apostolia. Numerologiasta lisää kappaleessa 3.3.5. Edellisen lainauksen kirjoitussyyt tervehdykselle voivat olla “uskonnollisvallalliset”. Syy kirjoitukseen oli taas “harhaopin” “tunkeutuminen” “kristikuntaan”.

203. RSJS -kirjaa (s. 119) lainaten: ”Markuksen kirja ilmestyi Roomassa, kuitenkin vasta sen jälkeen, kun apostolit olivat kuolleet, todennäköisesti vähän ennen Jerusalemin hävitystä v. 70.”

203. RSJS -kirja (s. 120) jatkaa: ”Markuksen tie Jerusalemista Roomaan selittää myös hänen evankeliumikirjansa synnyn. Kirjallista esitystä Jeesuksen elämäntyöstä ei tarvittu niin kauan kuin apostolit —- liikkuivat seurakunnissa.”

Toisista lähteistä taas on käynyt ”ilmi”, että apostolien kirjoitukset olivat erittäin suosittuja seurakunnissa, ja että niitä kopioitiin myös naapuriseurakunnille. Se olisi taas ristiriidassa edellisen RSJS:n lauseen kanssa. Jos ajattelen, että itse todistaisin esimerkiksi kuolleista parantamista niinkuin Jeesuksen kerrotaan tehneen, kirjoittaisin sen muistiin vaikka kiveen hakaten. Toisaalta ”apostolit” puhuivat kiinnostuneille että Jeesus ”palaisi” pian takaisin kuninkaana.

204 . RSJS –kirja (s. 121) jatkaa: “Kun Markus näki hyväksi kuvata laajemmin sitä tietä, joka johti ” ylös Jerusalemiin ”, oli uusi kirjallisuuden laji, evankeliumi, syntynyt.”

Edellisen lauseen “evankeliumi” -sana uutena kirjallisuuden lajina on liioiteltu. Jeesusta ja hänestä kertovia tekstejä voi hyvin verrata Moosekseen ja hänestä kertoviin teksteihin eli legendoihin. Olihan kristityt ottaneet paljon materiaalia juutalaisuudesta, niin kuin Mooses/tai hänen nimissään kirjoittanut aikoinaan lainasi edellisten uskonnollisten kulttuurien tekstejä ja tietoja. Myös Markuksen mainitsema ”tie ylös Jerusalemiin” on uskonnollisesti tyypillistä argumentointia tuon ajan viitekehyksessä; voimme ymmärtää sen rinnastamalla lauseen kuviin, joissa Jerusalem on kuvattu kartoissa korkeammalla muita paikkoja.

205 . RSJS –kirja (s. 122) jatkaa: ”Markuksen evankeliumin aloituksesta (1:1) saatu sana evankeliumi merkitsee hyvää sanomaa  ja on antanut nimen kirjalle ja sen seuraajille. Aikalaisten korvissa sanalla oli kuninkaallisen julistuksen merkitys . —-. Markus  on tarkoituksellisesti  jouduttanut tapahtumien rientoa -. Lukija saa sen vaikutelman, että kaikki on tapahtunut  yhdessä vuodessa . Muista evankeliumeista käy kuitenkin ilmi, että Jeesus teki Jerusalemiin useita matkoja ja että hänen  toimikautensa kesti lähes kolme vuotta .”

Edellisen lainauksen sana ”tarkoituksellisesti” voidaan korvata sanalla valehteli.

206 . Kristinuskon Käsikirja -kirja (s. 107) jatkaa: ”Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumien erot: 1. Matteuksella ja Luukkaalla on paljon enemmän kerrottavaa kuin Markuksella. Osa lisäaineistosta on molemmille yhteistä, osa taas Matteuksen ja Luukkaan yhteistä tietoa. 2.  Eräät Jeesuksen lausumat ja teot esiintyvät eri evankeliumeissa aivan eri asiayhteydessä . 3.  Jotkut asiat ja kertomukset vaikuttavat suorastaan keskenään vastakkaisilta, esim. lapsuuskertomukset ja  ylösnousemiskertomukset : Matt. 1:1-2:23 ja Luuk. 1:26-2:52; Matt. 28 ja Luuk.24.

Edelliseen lainaukseen tukeutuen: ristiriidat ovat luonnollisia, kun puhutaan asioista, joita ei ole tapahtunut. Edelleen, kun ajatellaan, että monet tahot kirjoittavat ”legendaarisen tarinan”, joka täytyy itse keksiä, niin voitaneen olettaa, että siihen tulee väistämättä ristiriitoja, ellei tarinaa keksitä yksissä tuumin. Juuri Jeesuksen ylösnousemustarinan Ateenan filosofit asettivat kyseenalaiseksi.

207 . Kristinuskon Käsikirjaa -kirjaa (s. 92) lainaten: ”Tieteellinen tutkimus on todennut ,  että  evankeliumit eivät ole Jeesuksen elämänkertoja,  vaan ennen kaikkea  saarnaa  Jeesuksesta. Niiden kirjoittajat  eivät olleet historioitsijoita, vaan  julistajia . Ne on koottu katkelmista, joita ei alun perin ollut järjestetty kokonaisuudeksi . Yhtenäinen kertomus on vasta Markuksen luomus. Hän ja hänen seuraajansa ovat kiinnostuneita vain niistä historiallisista yksityiskohdista ,  jotka ovat tarpeen  sanoman  kannalta. Asiaan on luonnollinen selitys .  Jeesuksen omat oppilaatkin alkoivat vasta  ylösnousemuskokemusten  jälkeen ymmärtää ,  kuka hän oli.”

Edellinen lainauksen “saarnaa” –termi voidaan korjata käsitteellä ”legendaarista tarinaa”. Edellisen lainauksen “julistaja” –käsite voidaan korvata käsitteellä ”ympäristöoloja tietämätön, uskonnollis-historialliseen viitekehykseen sidoksissa oleva henkilö, joka toimii sosiaalisen paineen alla, sekä on lisäksi tietämätön luonnon mekanismeista ja omista toiminta mekanismeistaan”. Edellinen lainaus ei määrittele, mitä se tarkoittaa “sanoma” -käsitteellä. Ylösnousemus legendoja oli ennen Jeesustakin.

208 . KR -kirja (s. 83) jatkaa: ”Parissa kohdassa tulee viidenneksi kertojaksi Paavali. Esim. Herran ehtoollisen asettamissanat ovat kolmessa synoptikossa ja 1. Korinttolaiskirjeessä,  kaikissa vähän eri tavalla : —-.  Myöskin nykyaikaiset raamatunhistoriat kertovat Jeesuksen elämän kaikkien evankeliumien sisältöä yhdistellen. ”

Edellä mainitut raamatunhistoriat palvelevat muuta, kuin tieteen tekoa.

209 . RSJS -kirja (s. 143 kuvateksti) jatkaa: ” Evankeliumi on nelitahoinen mutta kuitenkin yksi! Luku neljä on eheän kokonaisuuden tunnus .”

Edellisessä lainauksessa voisi käyttää huutomerkin sijaan pistettä; tai jättää koko huutomerkillisen virkkeen pois. Edellisen lainauksen viimeiseen virkkeeseen, eli numerologiaan liittyviä lisätietoja antaa kappale 3.3.5.

210 . RSJS (s. 174) jatkaa: ”Heprealaiskirje on ainoa UT:n kirjoista, jonka  kirjoittajaa ei ole ilmoitettu . Jo vanhan kirkon aikana esitettiin useita olettamuksia: kirjoittaja oli joko  Paavali tai Barnabas tai Apollos tai Klemens   Roomalainen ;  lopuksi kirje liitettiin 14. osana Paavalin kirjeiden kokoelmaan, johon vaikutti sekin, että täten saatiin Paavalin kirjeiden luvuksi 2*7 kirjettä .  Olihan ns. katolisia kirjeitäkin seitsemän . Ne vihjeet, jotka heprealaiskirje itse antaa, viittaavat joka tapauksessa johonkin Paavalin ystävään ja työtoveriin. —. Kirjoittajan taipumus VT:n kirjoituksilla todistelemiseen soveltuisi nimenomaan Apolloksen, Aleksandriassa koulutuksensa saaneen hellenistijuutalaisen, käyttämäksi menetelmäksi. Apt. 18:24:ssä sanotaan tästä Efesossa ja Korintossa vaikuttaneesta kristitystä opettajasta, että hän oli ”puhetaitoinen ja mies ja väkevä raamatuissa ”.

Edelleen numerologia on syynä kirjeiden määrään, ei sisältö.

211. RSJS (s. 174) jatkaa: “Koska Klemens Roomalainen on ensimmäinen, joka kirjeessään Korinton seurakunnalle vetoaa Heprealaiskirjeeseen ja koska kirjeen saajat tuntevat mielenkiintoa Italiasta kotoisin olleiden heille lähettämiin terveisiin, voidaan pitää todennäköisenä, että Heprealaiskirje on kirjoitettu Roomaan jostakin muusta kristillisestä keskuksesta. Kirjeen lukijat ovat kokeneet vaikean vainon; eräät heidän johtajansa ovat siinä päättäneet vaelluksensa. Kirjoittaja vetoaakin pyhän historian suuriin kärsijöihin ja marttyyreihin (Hebr. 11). Pakanallisen ympäristön vaikutuksesta ja vainon pelosta eräät kristityt ovat alkaneet jäädä pois yhteisestä jumalanpalveluksesta ja toiset kokonaan luopuneet uskostansa”

212 . RSJS (s. 174) jatkaa: “Kirjeen kirjoittamisaikaa ei voi tarkasti ilmoittaa. Kysymykseen tulevat 70- ja 80-luvut, —-. Kuolleen meren essealaisen yhdyskunnan äsken löytynyt kirjasta on herättänyt kysymyksen, olisiko Heprealasikirje kirjoitettu essealaisuudesta kääntyneille juutalaiskristityille , siis kirjaimellisesti heprealaisille, jotka edelleen  olisivat epätietoisia siitä, mikä juutalaisuudesta noussut suunta on VT:n lupausten täyttymys .”

Edellisestä lainauksesta näkee hyvin juutalaisten lahkolaisuuden.

213 . KR -kirja (s. 129) jatkaa: ”Apostolien tekojen kirjoittaja on Luukas, lääkäri ja Paavalin ystävä, sama mies, joka on tehnyt Luukkaan evankeliumin. Molemmat kirjat alkavat omistussanoilla Teofilukselle ja ovat kuin saman teoksen I ja II osa. Luultavasti ne on kirjoitettu yhteen menoon aikaisintaan v. 75. Luukas oli tutkiessaan Jeesuksen elämän tapahtumia hankkinut tietoja myöskin Jerusalemin alkuseurakunnasta, sen mukaan kuin vanhat kertojat muistivat.  Varmaan oli paljon unohtunut, ja eri ihmiset muistivat eri tavalla .  Niinpä on Juudaan   kuolema Apt. 1:18 s. kerrottu eri tavalla kuin Matt. 27:3-10. ”

Jos puhutaan niin tärkeästä henkilöstä kuin UT puhuu Jeesuksesta, ei voitane olettaa, että ihmiset muistaisivat niin tärkeän henkilön elämänvaiheet väärin. Jos itse näkisin kuolleista heränneen, kertoisin hänestä kaikki faktuaalisesti mitä vain muistaisin. Kirjoitustyön aloittaisin heti.

214 . KR -kirja (s. 129) jatkaa: ”Omituiselta tuntuu, että Paavalin elämän loppuvaiheista ei kerrota mitään. Kenties on Luukkaan kirjoitustyö jäänyt kesken tai on Apostolien tekojen loppu varhain kadonnut.  Myöhemmin on syntynyt lisäyksiä Apostolien tekoihin. ”

Edellisestä lainauksesta voimme huomata, että taas uskontoteoreettiseen kirjaan tehdään lisäyksiä.

215 . KR -kirja (s. 161) jatkaa: ” Monet paimenkirjeissä mainitut asiat eivät sovellu mihinkään Apostolin tekojen kertomukseen . Siitä syystä luullaan, että Paavali on Roomassa saanut vapauttavan tuomion ja sekä matkustanut Espanjaan että vielä käynyt Vähässä-Aasiassa ja Kreikassa jopa Kreetassakin. —-. Paavalin viimeiset vaiheet ja paimenkirjeiden synty on hämärän peitossa .  Vanhoissa kirkkoisien kirjoituksissa on säilynyt jokseenkin varma tieto siitä, että Paavali on kärsinyt marttyyrikuoleman Roomassa .”

Edellisen lainauksen  viimeiseen virkkeeseen voi suhtautua varauksella, koska “marttyyrikuolema” antaa omille “tarinoille” arvovaltaa; kokihan Jeesuskin marttyyrikuoleman. Edelleen kirjoitusten synty on taas “hämärän” peitossa. Tuohon aikaan oli paljon uskonnollista kirjoittelua; sitä on vielä nykypäivänäkin.

216 . KR -kirjaa (s. 87) lainaten: ”Koska monet ovat ryhtyneet tekemään kertomusta meidän keskuudessamme tosiksi tunnetuista tapahtumista, sen mukaisesti kuin meille ovat kertoneet ne, jotka alusta asti ovat omin silmin ne nähneet ja olleet sanan palvelijoita (=saarnanneet), niin olen minäkin, tarkkaan tutkittuani alusta alkaen kaikki, päättänyt kirjoittaa ne järjestyksessään sinulle, arvoisin Teofilus, että oppisit tuntemaan, kuinka varmat ne asiat ovat, jotka sinulle on opetettu.” Näistä lauseista huomaamme, että kirjoittaja  ei ole itse ”omin silmin nähnyt” Jeesusta , mutta että hän on lukenut kirjoituksia hänestä, tietysti Markuksen evankeliumia ja Matteuksen puhekokoelmaa. Siitä johtuu kolmen synoptikon suuri yhtäläisyys . Mutta ahkerasti kyselemällä niiltä, jotka tunsivat Jeesuksen, kirjoittaja on vielä hankkinut omia lisätietoja ja sillä tavalla rikastuttanut  nelisointua . Teos on omistettu jollekulle ylhäiselle Teofilukselle, josta ei ole muita tietoja kuin samanlainen omistus Apostolien tekojen alussa. Hän näyttää olleen kristinuskoon kääntynyt pakana. Sen mukaisesti kirja osoittautuu kokonaan olevan aiottu pakankristityille niin kuin Markuksen evankeliumikin. Pakanat olivat Israelin rinnalla hengellisesti katsoen vähempiosaisia ja juutalaiset halveksivat heitä .”

Puhuttaessa evankeliumien yhteydessä nelisoinnusta, ei voi kun nauraa. Evankeliumit ovat ristiriitaisia. Evankeliumin kirjoitusajankohtana huijattiin paljon että saataisiin jotain hyötyä. Tuota huijaamista tapahtuu vieläkin esim. puhuttaessa henkien manaamisesta. Kun nyt ymmärrämme että ihminen valehtelee, voimme katsoa peiliin ja lopettaa valehtelun. Olemme psykologisen ja sosiologisen murroksen kynnyksellä. Ymmärrämme omaa käytöstämme. Voimme jättää ajan taakse jolloin ihminen tarvitsi valhetta.

217. Kristinuskon käsikirja -kirja (s.59) jatkaa: ”95 jKr. Johanneksen ilmestys, Johanneksen evankeliumi, 1. Pietarin kirje, 1.-2. Timoteuskirje, Tiituksen kirje, Juudean kirje, Efesolaiskirje, 1. Johanneksen kirje ja 2.-3. Johanneksen kirje.”

218 . KR (s. 160) jatkaa: ”Efesolais- ja Kolossalaiskirjeessä on annettu ohjeita kristillistä elämää varten: Kol. 1:1-29. Myös niissä on varoituksia eräitä juutalaiskristittyjä kiihottajia vastaan, jotka vaativat ympärileikkausta, juutalaisten juhlien viettoa, enkelien palvelusta ja itsekidutusta (Kol. 2 luku).”

Edellisestä lainauksesta huomaamme, että lainauksessa mainittujen kirjeiden kirjoitussyyt olivat lähinnä uskontopoliittisia: eli kenen käsitys palvelusmenoista olisi oikea.

219 . Jotain käyttämääni lähdettä käyttäen: ”Vanha muistitieto kertoo, että samoihin aikoihin kuin Paavali myöskin apostoli Pietari kärsi Roomassa marttyyrikuoleman ja että hänet naulittiin ristiin.  Tämä tieto lienee luotettava, vaikka lisäkertomukset, jotka selittävät Pietarin olleen 24 vuotta Rooman piispana, ovat epähistoriallisia . Pietarin ensimmäinen tärkeä toimintapaikka oli Jerusalem, jossa hän johti seurakuntaa yli 10 vuotta Herodes Agrippa i:n vainoon asti. Hänen myöhemmät vaiheensa ovat muuten tuntemattomat . I Pietarin kirje on lähetetty ”Babylonista”, joka tarkoittaa vertauskuvallisesti Roomaa, kiertokirjeenä useille Vähän-Aasian seurakunnille,  jotka olivat joutuneet kärsimään vainoa ja tarvitsivat rohkaisua . —-. Kirjeen kirjoittamisajaksi on arveltu jotakin vuotta 60-luvun alussa ja sen kirjoittajaksi Silasta eli Silvanusta, jolle lähettäjän mainitaan sen sanelleen (1 Piet. 5:12). 2 Pietarin kirjeen aiheena on ollut jossakin seurakunnassa sattunut häiriö . Jotkut  valheprofeetat  olivat houkutelleet veljiä  syntiin  aivan kuin kristityn ei tarvitsisikaan noudattaa  oikeamielisyyttä  ja  puhtautta  (2 Piet. 2:1-3). ——. Milloin ja missä kirje on syntynyt, kenelle se on lähetetty ja onko se Pietarin tekemä, ei ole voitu varmaan päättä ä. Molemmissa Pietarin kirjeissä on sama käsitys  Jumalan armosta Kristuksessa  kuin Paavalinkin kirjeissä, joihin eräässä kohdassa viitataan (2 Piet. 3:15 s.).”

Huumoriahan aina tarvitaan; kun ei tiedetä Pietarin loppuvaiheista, niin lieneekö kyllästynyt valhetelemaan ja ruvennut ryyppäämään. Jos omaa hyvän tarinankertojan taidon, niin kyllä sillä kapakassa aina tuopposen saa eli tuohon aikaan lestin viiniä.

220 . K ristinuskon K äsikirja -kirja (s.102-) jatkaa: ”Ensimmäinen Pietarin kirje on osoitettu eräissä Vähän-asian maakunnissa asuville kristityille,  jotka ovat joutuneet kohtaamaan vainoa .  Teksti kehottaa kärsivälliseen uskoon ja puhtaaseen elämään eli pyhään elämään: kärsimys ja kestävyys ovat kristityn esikuva . Kirjeen lähettäjäksi esittäytyy alussa ”Simon Pietari, Jeesuksen Kristuksen apostoli ja palvelija” (1. Piet. 1:1). Lähetiksi, mahdollisesti kirjoittajaksi, ilmoitetaan Silvanus (5:21). Hänet tunnetaan Paavalin työtoverina. Kirje sisältää monia samantapaisia ajatuskulkuja kuin Paavalin kirjeet ja on nykyisen, käsityksen mukaan laadittu Pietarin kuoleman jälkeen , mahdollisesti jopa ensimmäisen vuosisadan loppupuolella.”.

Edellisestä lainauksesta voimme huomata, että vainojen kohteiksi joutuneita kehotettiin edelleen pitäytymään uskoon, eli heitä kehotettiin jatkamaan toimintaa, joka edelleen altistaa heidät vainolle. Monikohan ihminen on kuollut historian saatossa vain sen vuoksi, että on pitäytynyt ”uskossaan”. Edellisessä lainauksessa ensimmäisen Pietarin kirjeen kirjoittaja ei ole selvillä, mutta niin kuin monessa muussakin raamatun kirjassa kirje on kirjoitettu jonkun henkilön nimissä, jolla on uskonnollista arvovaltaa. Simon Pietari -nimeä voi pitää myös keksittynä; olihan jollakin UT:n tekstillä lähettäjänä Simon Noita.

221 . Jotakin lähdettä (s. 182) lainaten: ”Ensimmäinen Pietarin kirje ilmoittaa varsinaiseksi kirjoittajakseen Silvanuksen, apostoli Paavalin uskollisen työtoverin (ks. 5:12).  Ilmeisesti  on kysymys samasta profeetallisesta henkilöstä, jota Luukas Apostolien teoissa nimittää Silaaksi. Tämän katolisen kirjeen arvovalta on suuri: Paavalin oppilaasta oli tullut myös toisen suuren apostolin avustaja, ja tämän,  itsensä  Pietarin, valtuutuksella on kirje lähetetty . Lähetyspaikaksi ilmoitetaan Babylon, joka tässä (5:13) samoin kuin Ilmestyskirjassa tarkoittaa Roomaa.”

Myös edellisen lainauksen “itsensä” -sana on ylimääräinen tekstin sisältöön nähden; siis täytesana, joiden tarkoitus on vaikuttaa lukijaan jollain tapaa; “uskonnoissa” vaikuttaminen on disinformatiivista. Edellisen lainauksen viimeinen tummennus voi olla myös niin, että valtuutus kirjeen lähettämiseen on väärennetty.

222 . Jotakin lähde ttä (s. 184) lainaten : “Ensimmäisen vuosisadan vaihduttua toiseen ja jo neljännen kristillisen sukupolven rakentaessa apostoliselle pohjalle oli koko kristikuntaa kipeämmin polttavia kysymyksiä  huoli Jeesuksen tulemisen viivästymisestä . Pietari oli nähnyt  kirkkauden  Herran jo  kirkastusvuorella  (vrt. 1:16-18), hänelle oli ylösnoussut ilmestynyt, ja sen mukaisesti hän oli julistanut Jeesuksen Kristuksen voimaa ja tulemusta . Mutta nyt oli pitkä aika kulunut apostolin ”majan poispanemisesta” (1:14).  Pilkkaajat  kysyivät: ”Missä on lupaus hänen tulemuksestansa?” (3:4). Apostolien ja pyhien profeettojen opetukseen vedoten kirje vastaa:  profeetallinen sana on varma, vaikkei se olekaan ihmisen omin keinoin selitettävissä (1:19-21) .”

Profeettojen lupaukset eivät pidä paikkaansa siksi, ettei ole mitään “henkeä” jolta saada tietoa. Henki -termi selitetään kappaleessa 1.4.1. Vuori -käsite kuuluu uskonnollisiin myytteihin koska ei tunnettu vuorten muodostumis mekanismeja. Edellisen lainauksen lopussa on paradoksi: profeetallinen sana on varma, vaikkei se olekaan selitettävissä.

223 . RSJS (s. 170) jatkaa: ”Vaikka kirjeet Timoteukselle ja Tiitukselle perustuvat Paavalin omaan opetukseen ja elämään,  on ne kirjoitettu suuren apostolin marttyyrikuoleman jälkeen ja julkaistu  —– joskus 80- tai 90-luvulla Vähässä Aasiassa. —-. Ensimmäisen Timoteuksen kirjeen tarkoitus ilmenee  jo sen aloituksesta . Apostoli Paavalin poissa ollessa on Efeson jääneen Timoteuksen vastattava seurakunnasta. —.  Tilanne on vaikea .  Efeson ja koko Aasian provinssin kirkkoa  uhkaavat vieraat opit, jotka edistävät turhaa mietiskelyä ja sekoittavat Jumalan lain ja evankeliumin selvät sanat.”

Taas ilmenee, että kirjoitukset ovat kirjoitettu jonkin “suuren uskonnollisen henkilön” kuoleman jälkeen.

224 . Samaa lähdettä (s. 164) lainaten: ”Hyvin samansisältöinen kuin 2 Piet. 2 luku on pieni Juudaan kirje ,  joka myöskin  taistelee kevytmielisiä valheprofeettoja vastaan. Molemmissa on myöskin viittauksia juutalaisiin kertomuksiin, joita ei ole VT:ssä .”

Edellisestä lainauksesta voimme huomata, että tuohon aikaan myös Vanha Testamentti oli astinlautana erilaisille uskontoteoreettisille kirjoituksille; tai valehtelulle esim. siitä syystä että saisi toimeentulonsa puhumalla, ei työtä tekemällä.

225 . Samaa lähdettä (s. 164) lainaten: “Juudaan kirjeen alussa sanotaan kirjoittajan olevan ”Juudas Jeesuksen Kristuksen palvelija ja Jaakobin veli””. —-. Juudaalla ja Jaakobilla on varmaankin Jeesuksen  nimisiä veljiä. Jeesuksen sisaruksista Markus mainitsee: Jaakob, Joosef, Juudas ja Simon (Mark. 6:3). Nämä eivät kannattaneet Jeesusta hänen toimintansa aikana , mutta Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen Jaakob   liittyi Jerusalemin alkuseurakuntaan , ja kun Pietari ei enää voinut jäädä Jerusalemiin, tuli hän sen johtajaksi  (Apt. 1:14; 21:18; Gal. 1:19; 2:12).”

Jaakob ja Joosef on vanhastaan ”pyhiä” miehiä ja heidän nimeen vetoaminen tuo arvovaltaa kirjoituksille. Myös joku uskonnollisia kirjoituksia tehtaillut nimitti itseään Simon Noidaksi. Se että Jeesuksen veli oli Jerusalemin seurakunan johtaja on nepotismia.

226 . K ristinuskon K äsikirjaa -kirjaa (s. 100) lainaten: ”Paavali piti yhteyttä perustamiinsa seurakuntiin vierailemalla niissä ja käymällä niiden kanssa kirjeenvaihtoa. Siitä on säilynyt Roomalaiskirje, kaksi kirjettä korinttilaisille, Galatalaiskirje, Filippiläiskirje, Kolossalaiskirje, kaksi kirjettä tessalonikialaisille sekä yksityiskirje Filemonille. Efesolaiskirje sekä kirjeet Timoteukselle ja Tiitukselle edustavat Paavalin perintöä seuraavalle sukupolvelle. Ne ovat nykyisen käsityksen  mukaan hänen työtovereidensa ja oppilaidensa kirjoittamia .”

Edelliseen lainaukseen tukeutuen: jos tapahtumat Jeesuksesta pitäisivät paikkansa, opettelisin kirjoittamaan vaikka kiveen.

227. RSJS -kirjaa (s. 139) lainaten: “Palestiinasta oli Efesoon siirtynyt Palestiinasta myös Jeesuksen alkuperäisiä opetuslapsia. Heistä sai Johannes ennen pitkää Jeesuksen evankeliumin julistajana sellaisen arvovallan, että koko aasialainen kirkko kuunteli häntä. Ne kirjoitukset, jotka hän oppilaineen tässä kristillisen kirkon vaaratilanteessa laati, sekä rohkaisivat vainottuja että opastivat epätietoisia oikean apostolisen uskon tielle. Kuka oli tämä Efeson Johannes, joka eli lähes 100–vuotiaaksi ja jonka johtajia tai oppilaita olivat sellaiset johtavat kirkon miehet kuin Papias, marttyyri piispa Polykarpus ja kirkkoisä Ireneus. Epäilemättä hän oli Palestiinan juutalaiskristittyjä ja Jeesuksen historiallisia opetuslapsia. Kirkollisen perimätiedon eräät edustajat ovat samaistaneet hänet ja apostoli Johanneksen, Sebedeuksen pojan, mutta on yhtä mahdollista, että hän oli joku toinen Johannes Jeesuksen opetuslapsipiiristä joko Jerusalemista tai Jordanin laakson kristillisestä kirkosta.”a (s. 139) lainaten: “Roomalaisen esivallan epäluulot saatiinkin kohdistumaan kristittyihin, kun Rooman keisariksi oli tullut Domitianus (81-96), joka oli valmis jatkamaan kristittyjen ensimmäisen vainoojan, keisari Neron (54-68) julmaa työtä. Uhkaavin oli kuitenkin se vaara, joka tuli aasialaisten pakanauskontojen taholta. Kristilliseen seurakuntaa tunkeutui — harhaopettajia, jotka kristilliseen sanomaan yhdistivät puhtaasti pakanallisia oppeja ja menoja ja siten tuottivat suurta vahinkoa sekä kristilliselle uskolle että siveellisyydelle.”

228. Kristinuskon Käsikirja -kirjaa (s. 109) lainaten: ”Johanneksen evankeliumi on kirjoitettu 90-luvulla jKr. ja on riippumaton kolmesta edellisestä. Sen tekijä on kyllä ilmeisesti tuntenut ne ja halunnut täydentää niitä uudella näkökulmalla. Se sisältää pääasiassa aineistoa, jota muissa ei ole. —. Kirjoittaja on niin sulauttanut Jeesuksen sanoman, ettei ole mahdollista vetää rajaa Jeesuksen sanojen ja kirjoittajan tulkintojen välille.”

229. KR -kirjaa (s. 82) lainaten: ”Omintakeisin on Johanneksen evankeliumi. Yhtymäkohtia on kuitenkin sen ja synopsisten evankeliumien välillä paljon, —-. Johannes vain sijoittaa tapahtumat toiseen kohtaan Jeesuksen elämässä kuin muut.”

Vain –sanan alleviivaus johtuu siitä, että kun todiste jonkun Raamatun kirjan ihmislähtöisyydestä on selvää, uskontoteoriohin kallellaan olevat lähteet yrittävät kääntää asian uskontoteoreettiselta kannalta hyväksi. Tämä tutkimus tullee omalta osaltaan todistamaan missä vaiheessa historiallista kehitysta olemme ja nopeuttaa perinteisten uskontoteorioiden ja niihin perustuvien uususkontoteorioiden alasajoa.

230. Kri stinuskon käsikirja -kirja (s. 61) jatkaa: ”90-luku jKr. juutalaisten pyhän kirjan rajat selvillä.”

231 . CD-Fakta 99 cd-tietosanakirjaa lainaten: ”toora (< hepr.), Pentateukin eli viiden Mooseksen kirjan hepreankielinen nimi. Toora jakautuu 54 osaan, joista sapattina luetaan 1-2 osaa.  Toorarullat ovat synagogien arvokkaimmat kulttiesineet .”

Edellisestä lainauksesta huomaamme, kuinka kirjat ovat erityisasemassa kulttiesineinä. Kirjoitustustaidon omaksuminen on yksi ihmisen kehityksen tärkeimpiä prosesseja, joten kirjojakin on helppo pitää pyhinä.

Ns. ”ilmoitus” on ollut vain tapa huijata joidenkin etujen saamiseksi. Silloin kun ihmiset vielä palvoivat esi-isien henkiä saattoi joku shamaani luullakkin osittain että esim. hänen unennäkönsä ovat jollakin tavalla pyhiä, mutta hän on silti pönkittänyt valtaansa myös disinformaatiolla.

232 . Sama lähde? (s. 184) jatkaa: VT:n pyhiä kirjoituksia alkukristillinen kirkko käytti kreikankielisinä käännöksinä. Tämän Septuagintaksi eli  70  miehen työksi sanotun käännöksen olivat saaneet aikaan n. v. 200 eKr. Aleksandrian kreikkaa puhuvat juutalaiset. Septuagintastakin on olemassa  useita toisistaan eroavia käsikirjoituksia,  mutta kaikille niille on yhteistä, että edellä esitetyn 39:n vanhatestamentillisen kirjan lisäksi tähän kreikankieliseen VT:iin on otettu myös ns. apokryfikirjat (mm. Siirakin, Baarukin, ja Tobiaksen kirjat, Viisauden kirja sekä kaksi Makkabilaiskirjaa), jotka uskonpuhdistajamme Martti Lutherin mukaan eivät ole samanarvoiset kuin Pyhä  Raamattu ,  mutta kuitenkin hyödyllistä lukea. VT:n hepreankielinen kirjojen kokoelma — hyväksyttiin Jamniassa, Palestiinassa, v. 100 jKr.”

Edellisestä lainauksesta pistää silmään luku 70.

233. KR -kirja (s. 88) jatkaa: ”Johanneksen evankeliumi eroaa huomattavasti kolmesta muusta. Siitä puuttuu suurin osa siitä, mitä muissa on, ja siinä on suurin osa sellaista, minkä muut jättävät mainitsematta, esim. opetuslasten kutsumisen Jordanin luona, jolloin Johannes Kastaja sanoo Jeesuksesta: ”Katso, Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman synnin ” (Joh. 1:29); Kaanaan häät; keskustelu Nikodeemuksen kanssa, jossa on ihanat sanat:” Niin jumala on rakastanut maailmaa, että hän antoi ainokaisen poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä” (Joh. 3:16); —-”

234. Näkökantoja Uskontoon –kirjaa (s. 154) lainaten: ”Johanneksen evankeliumi sisältää paljon sellaista erityismateriaalia joka puuttuu Markuksen -, Matteuksen – ja Luukkaan evankeliumeista.”

235. RSJS -kirja (s. 141) jatkaa: ”Neljäs evankeliumi eroaa sekä muodoltaan ja tyyliltään että sisällöltään kolmesta varhaisemmasta. Yhteistä ainesta on niin paljon, että voi olettaa evankelistan tunteneen ainakin Markuksen ja Luukkaan evankeliumit. —. Evankeliumin lopulliset kirjoittajat ovat ne Efeson Johanneksen oppilaat, jotka Joh. 21:24-25:ssa vahvistavat suuren opettajansa todistuksen.  —. Johanneksen mukaan (kolmanneksi) on Jeesuksen toiminnan painopiste pikemminkin ollut Juudea ja Jerusalem kuin Galilea; hänen matkansa ovat yhtä hyvin etelästä pohjoiseen kuin pohjoisesta etelään suuntautuvia. Johanneksen evankeliumin lisäaines onkin peräisin Jordanin laakson ja Juudean kristillisestä perimätiedosta.”

236. RSJS –kirja (s. 144) jatkaa: ”Markuksen, Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit ovat kuitenkin lähempänä toisiaan kuin Johanneksen evankeliumia, joka edustaa omaa palestiinalais-efesolaista perimätietoansa.”

237. RSJS -kirja (s. 145) jatkaa: ”Johanneksen ensimmäinen kirja on oikeastaan lentolehtikirjanen eikä varsinainen kirja. Sen tarkoituksena oli torjua vaarallinen harhaoppi, jota ns. gnostikot eli salatiedon omistajat koettivat levittää Vähän-Aasian seurakuntaan. —-. Tämän väärän (dokeettisen) opin Kristuksesta Johannes kumosi myös evankeliumillaan, jonka sanomana oli, että Sana tuli lihaksi eli ihmiseksi.”

Sanan -käsitteestä lisätietoa kappaleesta 1.4.1.

238. RSJS –kirja (s. 147 Johanneksen ilmestys) jatkaa: ”Ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus on se Ihmisen Poika, joka jo nyt istuu Jumalan valtaistuimella tullakseen kuningasten kuninkaana ja herrojen herrana taivaallisien sotajoukkoineen pian -. Vieläkin näytetään Patmoksen korkeimman vuoren rinteellä kallioluolaa, jossa Johannes oli erakkona asunut ja nähnyt taivaalliset näkynsä. —-. Toisen perimätiedon mukaan Johannes oli suorastaan pakkotyössä jossakin saaren kaivannoista. Hyvin perusteltu olettamus on, että Johannes kirjoitti näkyjensä mukaan kirjansa keisari Domitianuksen (keisarina 81-96) hallituksen viimeisinä vuosina.

239 . K ristinuskon K äsikirja –kirja (s.61) jatkaa: ”Alkukirkko odotti Jeesuksen  pikaista paluuta (kuolemasta).  Hänessä olivat täyttyneet VT:n lupaukset  (2. Kor. 3:6, 15-18). Jeesuksesta saarnattiin siis VT:n   arvovallalla .—.  Aidosta perimätiedosta Jeesuksesta haluttiin pitää tarkkaa huolta ,—-.  Kun ensimmäinen sukupolvi kuoli, ei voitu luottaa täysin suulliseen perimätietoon , varsinkin kun yhä enemmän alkoi esiintyä  hurskaan mielikuvituksen  tuottamia   legendaarisia tekstejä . Siksi oli tärkeää  kerätä  apostolisen ajan aito ja alkuperäinen aineisto myös kirjallisessa muodossa.”

Ei Jeesuksessa mitkään lupaukset täyttyneet. Vanhan testamentin kirjatkin nk. ihmeiden osalta ovat vain valehtelua ja tietämättömyyttä ympäröivästä luonnosta. Edellisen lainauksen aito perimätieto sisälsi tuolle ajalle tyypillistä legendaa. Eräs syy olivat etteivät ihmiset vielä ymmärtäneet ympäröivää luontoa eivätkä omaa käyttäytymistään ja velehtelu oli keino saada itselle etuja.

240. RSJS (s. 167) jatkaa: Fil. 2:5-11 sisältää luultavasti katkelman Paavaliakin vanhemmasta jumalanpalvelusliturgiasta. —. ´Kaikesta päättäen kirjeestä efesolaisille valmistui ainakin luonnos, joka myöhemmin, Paavalin kuoleman jälkeen, kirjoitettiin puhtaaksi ja lähetettiin Vähän Aasian seurakunnille. Näin selittyvät parhaiten sekä ne yhtäläisyydet, joita esiintyy Kolossalaiskirjeen ja Efesolaiskirjeen välillä, että ne eroavaisuudet, jotka antavat Efesolaiskirjeelle sen omalaatuisen sis. ja muodon.”

241 . RSJS (s. 164) jatkaa: ”Neljä näistä vankeuskirjeistä on säilynyt. UT:ssa kirjeet ovat  pituusjärjestyksessä . Efesolaiskirje, Filippiläiskirje, Kolossalaiskirje ja yksityinen kirje Filemonille. Kolme viimeksi mainittua lienee kirjoitettu samoihin aikoihin,  ensiksi mainittu on saanut lopullisen muotonsa myöhempänä ajankohtana . —-. Tärkein  syy kirjeen  kirjoittamiseen Kolossan pakanakristilliselle (ks. 1:27) seurakunnalle oli siihen  tunkeutunut  vaarallinen  harhaopp i, joka  yhdisti juutalaisten menojen ja tapojen noudattamisen pakanallisiin kuvitelmiin maailmaa kannattavista alkeisvoimista .”

Edellisestä lainauksesta näkyy tuonajan uskontoteorioiden synkretistisyys.

242. Kristinuskon käsikirja –kirjaa (s. 22) lainaten (Mitä kirjoituksia on pidettävä pyhinä?): Ensimmäisen kysymyksen esitti Markion (k. n. 160), varakas laivanvarustaja, joka oli kotoisin Pontoksen provinssista Mustan meren rannikolta. Kristityt olivat perineet juutalaisuudesta myöhemmin Vanhana testamenttina tunnetut pyhät kirjoitukset ja lukeneet niitä kokoontumisissaan. Markionin mielestä tästä oli luovuttava. Hänen mukaansa juutalaisten pyhien kirjoitusten Jumala oli eri olento kuin Jeesuksen ilmoittama Jumala. Kristittyjen omista kirjoituksista Markion hyväksyi vain Luukkaan evankeliumin sekä muutamia Paavalin kirjeitä. Hänen mielestään  kristityjen olisi pitänyt lukea kokoontumisissaan vain niitä. Koska Luukkaan evankeliumissa viitattiin Israelin profeettoihin ja nähtiin Jeesuksen toiminta heidän lupaustensa toteutumisena, Markion poisti siitä tälläiset kohdat. Hän piti itseään Paavalin työn jatkajana: tämän ajan irrottautuminen juutalaisesta laista oli vietävä loppuun saakka. Kristityjen oli ymmärrettävä, että kristinusko oli aivan muuta kuin juutalaisuus.

Saadakseen ajatuksilleen laajempaa kannatusta Markion lähti Roomaan. Maailman keskuksen seurakunta ei kuitenkaan hyväksynyt hänen käsitystään kristinuskosta, vaan tuloksena oli katkera välirikko. Tämän jälkeen Markion perusti omia seurakuntiaan. Hän näyttää korostaneen askeettisen elämän merkitystä ja suositelleen avioliitosta pidättymistä. Naiset saivat markionilaisuudessa näkyvämmän roolin kuin katolisessa kirkossa. Markionilainen kirkko sai idässä melkoista kannatusta. Valtaosa idän piispoista asettui samalle kannalle kuin Rooman seurakunta ja torjui markionilaisuuden. Rajanvedon katkeruus näkyin siitä, että Smyrnan piispa Polykarpos piti Markionia suorastaan ”Saatanan esikoisena”.

Torjumalla Markionin katolinen kirkko säilytti Vanhan testamentin kirjoitukset pyhinä kirjoituksinaan ja liittyi juutalisuuden uskonnolliseen perintöön. Katolisen kirkon mukaan Jumalan ilmoitus ei ollut hetkellinen tapahtuma, vaan pitkä, jo kauan ennen Jeesusta alkanut prosessi. Vanha testamentti vaikutti näin edelleen katoliseen kristinuskoon. Tämä ei kuitenkaan vielä riittänyt. Katolisen kirkon oli päätettävä, mitä kristityjen omista kirjoituksista sen kokoontumisissa oli luettava. Toisen vuosisadan loppupuolella juutalaisen pyhien kirjoitusten kokoelman rinnalle alkoikin vakiintua toinen, kristittyjen omassa parissa syntynyt kirjoituskokoelma. Vähän-Aasian Sardeksessa luultavasti piispana toiminut Meliton käytti juutalaisesta kirjoituskokoelmasta vuoden 170 tienoilla ensimmäisen kerran nimeä Vanha testamentti. Se osoittaa, että kristityillä oli jo tällöin toinen, Uutena testamenttina tunnettu kirjoituskokoelma. Säilyneissä kirjoituksissa tämä nimi esiintyy ensimmäisen kerran kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin. Rooman seurakunnasta on säilynyt 200-luvulta peräisin oleva pyhien kirjoitusten luettelo, ns. Muratorin katkelma. Siinä kuvattu kirjoituskokoelma on jo lähes sama kuin nykyinen Uusi testamentti. Sen rajoja ei kutenkaan ollut missään määritelty, vaan eri alueille syintyi jossain määrin toisistaan poikkeavia perinteitä. Tässäkin asiassa suuret ja arvovaltaiset seurakunnat näyttivät suuntaa.”

243. Kristinuskon käsikirja -kirja (s. 50) jatkaa: ”1. vuosisadan loppulla kristinusko alkaa erottua juutalaisuudesta.”

244. Kristinuskon Historia –kirjaa (s. 18 Alkukirkon ajoilta säilyneet kirjoitukset) lainaten: ”—- Lisäksi tunnetaan sellaisia kirjoituksia, joita katolinen kirkko ei myöhemmin ottanut Uuteen testamenttiin. Osan kirkko torjui siksi, että se piti niiden sisältöä vääränä. Nimeltä tunnetaan esimerkiksi melkoinen joukko erilaisia evankeliumeja. Monet näistä kirjoituksista ovat kadonneet, mutta joitakin on sittemmin löydetty. Tunnetuin on koptinkielisenä säilynyt Tuomaan evankeliumi. Osa kirjoituksista jäi Uuden testamentin ulkopuolelle, vaikka kirkko sinänsä arvostikin niitä. Monet näistäkin kirjoituksista ovat ajan mittaan unohtuneet tai kadonneet. Esimerkiksi 1500-luvun reformaattorit eivät tunteneet juuri mitään Uudentestamentin ulkopuolisia 100-luvun kirjoituksia.

24 5 . K ristinuskon K äsikirja -kirjaa (s. 100) lainaten: “Osittain jo Paavalin elinaikana seurakunnat vaihtoivat keskenään hänen kirjeitään ja keräsivät niitä yhteen . —–. Viimeistään toisen vuosisadan alkuvuosina kokoelma lienee ollut valmis . Kirjeiden arvovalta kasvoi silminnäkijä sukupolven vähitellen kuollessa . Alun perin tilapäiskirjoituksiksi tarkoitetut  tekstit alkoivat nousta kanoniseen asemaan . Toisen Pietarin kirjeen kirjoittaja  jo  n. 140-150 jKr.  viittaa Paavalin kirjeisiin ja käyttää niistä samaa nimitystä kuin VT:n kirjoista  (2. Piet. 3:15-16). Samoihin aikoihin Smyrnan piispa Polykarpos lainaa VT:n ohella Paavalin kirjettä efesolaisille”

Se mitä Jeesus oli Paavalillle, sitä Paavali oli Polykarpokselle.

246 . KR -kirjaa (s. 171) lainaten: ”Muutamissa Paavalin kirjeissä on ollut käsky, että kirje on luettava määrätyille henkilöille; esim.: ”Minä vannotan teitä  Herran  kautta, että luetatte tämän kirjeen kaikille veljille” (1. Tees. 5:27). —–. Naapuri seurakunnissa ja niissä paikoissa, joissa saatiin tietää, että jossakin oli olemassa Paavalin kirje, pyydettiin saada kirjeestä jäljennöksiä . Sillä tavalla ensin Paavalin kirjeet ja sitten muut UT:n kirjat levisivät ja tulivat tunnetuiksi kaikkialla, missä kristittyjä oli. Tuli tavaksi lukea jokaisessa jumalanpalveluksessa sekä VT:tä —- että UT:n kirjoa .  Niitä säilytettiin kirkoissa alttarilla tai piispantuolilla alttarin takana .”

Minkä verran jäljentäjät ovat muokanneet esim. Paavalin tekstejä on hyvä kysymys. Alttari on jäänne lieden palvonnasta; eli alttari merkitsee liettä. Lieden tärkeys liittyy tulenkäytönhallinnan keksimiseen.

247. Sama lähde (s. 184) jatkaa: ”Meille ei ole säilynyt yhtään alkuperäistä apostoli Paavalin kirjettä tai muuta UT:n kirjaa, mikä sikäli on ollut onneksi, etteivät kristityt sisällön sijasta kirjoja pyhäinjäännöksenä kunnioittaisi – kirjoituspaperia.”

248 . Kristinuskon Käsikirja -kirjaa (s.109) lainaten: ”Evankeliumit olivat alun perin kirjoitettu erikseen, kukin jonkin tietyn alueen kristityille. Toisella vuosisadalla niille syntyi runsaasti  ”täydentäjiä”.  Ns.  apokryfisiä evankeliumeja . —-.  Aineisto on legendaarista  ja osittain myös kristikunnan valtauoman kannalta h arhaoppista , gnostilaista. Viimeistään  140-luvulla neljä evankeliumia  oli koottu yhteen ja niitä käytettiin jumalanpalveluksissa VT: kirjoitusten rinnalla .  Neliluku  oli aluksi ongelma, sillä oikeastaan evankeliumi, –, oli yksi ja ainoa. Kirkko päätyi kuitenkin varsin pian käyttämään neljän erillisen evankeliumin kokoelmaa.  Yhdellä evankeliumilla neljä  todistajaa . Perusteluksi kävi myös Hesekielin näyn ” nelikasvoiset olennot ” (Hes. 1:5-10), joista on peräsin myös  evankeliumi symbolit .—–.  Oikeita evankeliumeja piti olla täsmälleen neljä , –.”

Edellinen lainaus toteaa, että evankeliumeille (jotka itsekkin ovat valehtelua) tuli “täydentäjiä ns. apokryfisiä evankeliumeja”, jonka aineisto oli legendaarista.

249. Kristinuskon käsikirja -kirja (s. 59) jatkaa: ”145 jKr. 2. Pietarin kirje.”

Edelliseen lainaukseen tukeutuen: 2. Pietarin kirje kirjoitettu n. 115 v. Jeesuksen kuoleman jälkeen.

25 0 . K ristinuskon K äsikirja -kirja (s.102-) jatkaa: ”Toinen Pietarin kirje  nojaa samoin apostolien arvovaltaan,  mutta on ilmeisesti  UT:n nuorin kirja, peräisin ehkä n. 149-150 jKr..  Se puhuu jumalan sanan luotettavuudesta,  varoittaa vääristä opettajista ja pohtii Kristuksen paluun viivästymistä . Ensimmäisessä Johanneksen kirjeen ajatukset ja kieli muistuttavat läheisesti Johanneksen evankeliumia, mutta ei ole varmaa,  onko tekijä sama . Toinen ja kolmas Johanneksen kirje ovat lyhyitä tervehdyksiä. Juudaksen lyhyt kirje ilmoittaa, että kirjoittaja on Jaakobin veli (1:1).  Pääsisältönä synkkä varoitus vääristä opettajista .”

Edellisestä lainauksesta huomaamme, että edellisessä lainauksessa  käsiteltyjen raamatun kirjojen kirjoitussyyt ovat varoituksia muiden uskontoteorioiden kannattajia vastaan. Myös edellisessä lainauksessa pohditaan Kristuksen ”paluun” viivästymistä. Syy edellä mainitun ”paluun” viivästymiseen on se, että tarina”Jeesuksen paluusta on keksitty. Juudaksen kirjeen kiroittaja voi olla joku muukin kuin Jaakob; oli tapana laittaa kirjoitukset arvovaltaisen henkilön nimiin, että saataisiin omille näkökannoille kannatusta.

251 . Sama lähde (s. 184) jatkaa: ” Pyhän   hengen  lähettäminen  t aivaasta  1:12, Kristuksen lopullinen ilmestyminen kirkkaudessa 1:4, 7, 13, 4:5, 13 jne. —. UT:n kirjakokoelman viimeiseksi tullut kirje on niin ikään  lähetetty Jeesuksen ensimmäisen apostolin nimissä. Vaikka Pietari ei itse kirjoittanut,  jäi hänenkin opetuksestaan arvokasta muistitietoa, joka tarpeen tullen saatettiin kirjalliseen muotoon ja lähetettiin kristikunnalle.”

Edellisestä lainauksesta voi huomata, että taas on kirjoitus laitettu toisen nimiin. Termit “Pyhä”, “henki” ja “taivas” on selitetty tässä kirjassa toisaalla. Katso sisällysluettelosta mainittujen termien kohdalta.

252. KR -kirjaa (s. 173) lainaten: “Ensimmäinen kokoelma, joka sisälsi yhdessä teoksessa melkein koko UT:n, oli olemassa luultavasti vasta n. 185. Siihen oli otettu vain sellaisia kirjoja, joita pidettiin apostolien ajan ja hengen tuotteina ja  joita yleisesti käytettiin jumalanpalveluksessa lukuraamattuina . Tällä välin oli syntynyt ja syntyi yhä uusia kirjoja, joitten nimi ja sisältö pyrki osoittamaan nekin apostolisiksi. Paitsi neljää evankeliumia on ollut olemassa esim. ”Heprealaisevankeliumi”, ”Egyptiläisevankeliumi”, ”12 apostolin evankeliumi” ja ”Pietarin evankeliumi”. Samoin on ollut eräitä muita epistoloita. Monissa kirjoituksissa oli harhaoppeja, joita levittivät ns. gnostilaiset ja montanolaiset toiselta vuosisadalta alkaen. Semmoisia kirjoituksia olivat esim. ”Aadamin ilmestys”, ”Eevan evankeliumi”, ”Tuomaan evankeliumi”. Lisäksi monenlaisia ”Apostolien tekoja”, joista osa jäi pysyvästi käytäntöön, kun ensin vääräoppiset kohdat oli niistä poistettu. Kirkon miehet saivat ponnistaa kaikki voimansa erottaakseen keskuudestaan harhaoppiset jäsenensä ja pitääkseen seurakunnat yksimielisinä apostolien opin kannalla.”

25 3 . KR -kirja (s. 89) jatkaa: ” Yleinen mielipide vuodesta  185  alkaen on, että se Johannes, jonka mukaan evankeliumia nimitetään, oli apostoli Johannes, Sebedeuksen poika, Jaakobin veli, Galileasta. Evankeliumissa itsessään ei apostoli Johannesta mainita nimeltä, mutta sen sijaan puhutaan eräästä ”toisesta opetuslapsesta ”, siitä ” opetuslapsesta, jota Jeesus rakasti ”, sillä tavalla,  kuin tekijä juuri välttäisi oman nimensä mainitsemista  (Joh. 1: 35, 40; 13:23; 18: 15; 19:26).”

Edellisen lainauksen vuoden 185 mielipiteellä ei ole juurikaan arvoa nykyisin. Lainauksen lopputummennuksista voidaan vetää myös se päätös, että Johanneksen evankeliumin tekijä jää pimentoon. Kirja on kirjoitettu 60 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen joten ”aito” Johannes lienee kuollut.

25 4 . KR -kirjaa (s. 168) lainaten: ”Johannes, luultavasti apostoli ja Efeson seurakunnan johtaja, oli erään vainon aikana viety läheiseen Patmos-saareen, jota roomalaiset pitivät  vaarallisten  vankien karkotuspaikkana. Eräänä ”Herran päivänä”, t.s. sunnuntaina, hän  joutui profeettojen tavoin hurmoksiin , näki merkillisiä näkyjä ja kuuli useita kertoja käskettävän: ”Kirjoita, mitä näet!” —–. Sillä tavoin syntyi UT:n ainoa profeetallinen kirja nimeltä Johanneksen ilmestys (Ilm. 1:9-20).  Nykyaikana on tätä kirjaa sangen vaikea joka kohdassa ymmärtää,  mutta niin ei liene ollut silloin, kun se kirjoitettiin . Se oli tarkoitettu varoitukseksi ja myöskin rohkaisuksi seurakunnille, joita oli Vähän-asian länsiosassa Efesossa, Smyrnassa, Pergamossa, Tyatirassa, Sardeessa, Filadelfiassa ja Laodikeassa. Näille kaikille julistetaan:  Messias Jeesus on tulossa pelastamaan omiaan ja tuomitsemaan vihamiehiään .”

Edellinen lainaus toteaa, että luultava Johannes sai kirjoitusaiheensa näyistään ja että kirjoitusta on vaikea nykyaikana ymmärtää. Näin varmasti on, onhan kirjoitus mielikuvituksen ja perimätarujen yhteissekoitus.

255 . RSJS -kirja (s. 149) jatkaa: ” Imestyskirjan monet yksityiskohdat ovat pulmallisia ja ovat aiheuttaneet runsaasti arvailuja . Mitä esim. tarkoittaa pedon luku  666 , kenen ihmisen luku se on? Kun  kreikan ja heprean kielessä kirjaimilla oli tietty lukuarvo, voitiin jokaisen nimen tai nimi- ja arvonimiryhmän yhteenlaskettu lukuarvo määrätä . Samalla ovat molemmat pedot, antikristus ja valheprofeetta , saaneet erilaisia selityksiä. Laajat kristilliset piirit uskovat vielä tänäkin päivänä, että antikristusta palveleva valheprofeetta on paavi !. Varmaa on kuitenkin, että Ilmestys kirjaa on tulkittava   aikahistoriallisesti , so. että sen peitekieltä ymmärsivät kirjan vastaanottajat —. Ilmesty kirjan kuvakieli on peräisin  juutalaisesta apokalyptiikasta  eli siitä ilmestyskirjallisuudesta, jonka ensimmäisenä edustajana on VT:n viimeinen profeettakirja, Danielin kirja. Tämän kirjan  käsitteitä käytti myös Jeesus  lopputapahtumia koskevissa puheissaan (Mark. 13 esim.). Mutta myös eräät yleisen uskonnonhistorian ajatuskuvat ja käsitykset tulevat kysymykseen Ilmestyskirjan näkyjen muotoasun alkuperää etsittäessä . ”

Edellisestä lainauksesta voimme ottaa ensin tarkasteltavaksi luvun 666, en sen kummemmin rupea arvailemaan luvun tarkoitusta, mutta kun mainittu luku liitettiin kirjoituksiin, oli siihen aikaan vielä vallalla uskonnollisessa mielessä käsitys, että luvut itsessään olisivat jollain uskonnollisella tavalla tärkeitä. Luku 666 on historian eri vaiheissa laskettu tarkoittavan sen historian ajan aikalaisia esim. Neroa, ja myöhemmin esim. Hitleriä. Edellisessä paavia käsitellyt virke päättyy huutomerkkiin, vaikka pistekin olisi riittänyt. Yleensäkin raamatun kirjoja tulisi tulkita aikahistoriallisesti. Ilmestyskirja jatkaa Danielin kirjan viitoittamaa “perinnettä” joka voidaan osoittaa vääräksi. Edellinen lainaus toteaa että ilmestyskirjan ymmärsivät kirjan vastaanottajat; tuskin ymmärsivät. Ilmestyskirjan kirjoittajalla on kirjaansa kirjoittaessaan ollut mielessä hyötyminen siitä. Ehkä hän on vain halunnut itselleen helpomman työn tai uskontoteoreettisessa mielessä itselleen paremman aseman.

256. KR –kirja (s. 170) jatkaa: ”Ilmestyksen tekijä lienee sama kuin Johanneksen evankeliumin ja kirjeiden kirjoittaja. Luultavasti on Ilmestys kirjoitettu pian Neron vainon jälkeen. Parikymmentä vuotta myöhemmin on kirjoitettu Johanneksen evankeliumi ja vähän sen jälkeen I Johanneksen kirje. Kenelle tämä kirje on tarkoitettu, ei voida sanoa. Sen on tarkoitus varoittaa kristittyjä eräistä harhaopettajista, joita sanotaan ”antikristuksiksi” (Kristuksen vastustajiksi) ja ”vääriksi profeetoiksi” ja jotka opettivat, ettei se Kristus, joka kärsi ristikuoleman, ollutkaan oikea Kristus ja Jumalan Poika (1 Joh. 2:18-25; 4:1-6).”

257 . RSJS -kirja (s. 148) jatkaa:  Ilmestyskirjan sisällössä toistuvat luvun 7 sis. jaksot: Kirjeet seitsemälle seurakunnalle, seitsemän sinetin näyt, seitsemän pasuunan näyt, —-, seitsemän vihan maljan näyt, —-.”

Lukua seitsämän pidetään nyky-yhteiskunnassakin esim. onnenlukuna. Numerologiasta tietoa kappaleessa 3.3.5.

258 . KR -kirja (s. 168) jatkaa: “Tämän julistuksen valaisemiseksi esitetään värikkäitä kuvauksia, joihin kirjoittaja sai aiheen näyistään . Monet kohdat ovat hyvin samanlaisia  kuin VT:n profeettojen, varsinkin Hesekielin kuvaukset .  Toiset taas muistuttavat erinäisiä juutalaisia ilmestyskirjoja ,  joita  kirjoitettiin vanhojen suurmiesten nimessä  (esim. Danielin kirja), jotta ne saisivat suuremman arvon .  On hyvin tavallista, että vanhastaan tutut kuvaukset uudistuvat näkyjä nähdessä tai muistuvat elävästi mieleen näkyjä muille kerrottaessa .”

Edellisestä lainauksesta nähdään kuinka tarut syntyvät: ne pikku hiljaa muokkautuvat ennestään olevista taruista joihin laitetaan oman mielikuvituksen tuotteita. Tarut kirjoitetaan myös toisten nimiin jotta ne saisivat suuremman arvon.

259. Kristinuskon historia –kirjaa (s. 47) lainaten: ”Kristuksen syntymää oli idässä jo varhain muistettu tammikuun kuudentena päivänä vietetyssä epifania-juhlassa, joka alun perin lienee syntyneen juutalaisen lehtimajajuhlan tilalle. Lännessä syntymäjuhlaa alettiin kuitenkin viettää talvipäivänseisauksena (25.12), johon vanhastaan oli liittynyt monien uskontojen juhlaperinteitä. Konstantinolaisen käänteen jälkeen kristillisen joulujuhlan yleistyminen oli selvä merkki kristinuskon voitosta ja sen kilpailijoiden väistymisestä. Joulua ruvettiin viettämään kaikkialla kirkossa, mutta myös epifania säilyi, koska sillä oli luja asema varsinkin idässä.”

260. Pahan Ajan Kirjeitä -kirjaa (s. 20) lainaten: “Tietysti alkuseurakunta yritti pitää pakanakristitytkin valvonnassaan, mutta sitä ei Paavali sietänyt. ”Kun Keefas (Pietari) tuli Antiokiaan, vastustin minä häntä vasten kasvoja”, kertoo hän, sillä Jeesuksen veljen Jaakobin käskystä Pietari ei suostunut edes syömään ympärileikkaamattomien kanssa. Ajatus evankeliumin levittämisestä muille kuin juutalaisille oli yhä outoa Jeesuksen opetuslapsille. Oli kestävä pitkään, ennen kuin yleinen lähetyskäsky väärennettiin Matteuksen evankeliumiin, ja vielä 300-luvulla Eusebiokselle oli tuntematon se lisäys, jossa käskettiin kastamaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.”

Kaste on jäänne hukuttamisesta, jota käsittelen tässä kirjassa toisaalla. Isä ja poika viittaa nepotismiin ja pyhänä on käsitetty asiat joita ei ole ymmärretty tai niin, että esim. heimopäälikkö on ollut pyhä käyttäytymistieteellisistä syistä. Hengen käsiten selitetään tässä kirjassa toisaalla muttei siinä ole mitään nk. yliluonnollista.

26 1. Kristinuskon Käsikirja –kirja (s. 137) lainaten: ”Keisari Diocletianus (284-305) nosti rappeutuvan imperiumin uuteen kukoistukseen, tehokkaasti hallituksi valtakunnaksi. Sen aatteellisena perustana piti olla vanha roomalainen uskonto . Hallituskautensa lopulla keisari katsoi ajan kypsäksi nousta kristittyjä vastaan, Hän vaati v. 303 kirkkojen tuhoamista sekä pyhien kirjojen tuhoamista ja esineiden luovuttamista. Seuraavana vuonna vaadittiin kaikkia kristittyjä uhraamaan jumalille kuoleman, kidutuksen ja maanpaon uhalla. Menetyksistä huolimatta kristittyjen enemmistö pysyi lujana. Marttyyrejä oli useita tuhansia, –. Mutta koska kirkkoa ei voitu hävittää, oli vaino lopetettava v. 311. Tämä tapahtui käskykirjeellä, jossa sallittiin kristittyjen tunnustaa ja harjoittaa uskontoaan, kunhan vain rukoilisivat valtakunnan menestyksen puolesta . Näin antoi Rooman valtakunta ensi kerran samat oikeudet kuin muillekin kansalaisille . Kristinuskon sallimisesta ei ollut pitkä askel sen suosimiseen . Askeleen otti Konstantinus Suuri, yksi Diocletianuksen jälkeläisistä keisarivallan tavoittelijoista. Kun hän oli voittanut ylivoimaisen vastustajansa ratkaisevassa taistelussa Rooman lähellä v. 312, levisi pian huhu, että kristittyjen jumala oli johdattanut hänet voittoon . Myöhemmin kerrottiin, että Konstantinus näki ennen taistelua taivaalla kristittyjen tunnuksen, Kristus-monogrammin ja sanat: ”Tässä merkissä olet voittava.” Kertomuksen historiallinen arvo on kyseenalainen, –. Konstantinuksen kääntymys oli sekä uskonnollinen että poliittinen . —. Hän oli myös tajunnut, ettei valtion kannattanut tuhlata voimiaan kirkkoa vastaan: oli järkevämpää ottaa se liittolaiseksi . Vanha valtionuskonto oli liian heikko kelvatakseen valtakunnan uskonnolliseksi perustaksi, mutta kirkolla oli riittävästi voimaa ja kyky ottaa keisarikunnan henkinen johto käsiinsä. Konstantinus eteni uskontopolitiikassaan hitaasti mutta määrätietoisesti. Hän ei kieltänyt pakanuutta, mutta osoitti suosiotaan kirkolle lahjoittamalla suuria summia kirkkojen rakentamiseen, vapauttamalla papiston veroista ja määräämällä sunnuntain lepopäiväksi . Keisari siirsi valtaistuimensa pakanallisesta Roomasta uuteen pääkaupunkiin Konstantinopoliin, jossa vanhojen jumalien temppelit jäivät mahtavien kirkkojen varjoon . Konstantinuksen seuraajat jatkoivat hänen linjaansa. Kristinuskon voitto vahvistettiin v. 392, jolloin pakanalliset jumalanpalvelukset kiellettiin . Kaikkien kansalaisten piti tunnustaa ” sitä uskoa, jota apostoli Pietari on julistanut roomalaisille” . Kristinuskosta oli tullut valtionuskonto, kirkosta valtionkirkko. Muiden uskontojen kannattajia alettiin vuorostaan vainota ja heidän temppeleitään hävitettiin . Vainotusta suosituksi muuttunut kirkko piti voittoa Jumalan johdatuksena ja tarttui epäröimättä uusiin mahdollisuuksiin ja tehtävii n. Koulu ja lainsäädäntö saivat ajan mittaan kristillisen leiman . Käsitys tasa-arvosta Jumalan edessä johti – tosin hitaasti – orjuuden poistamiseen ja naisen aseman paranemiseen. Kristinuskosta tuli valtakunnan moraalinen perusta. Pian kuitenkin huomattiin, että marttyyrikirkko oli ollut vapaampi kuin valtionkirkko, sillä keisarin suosiota seurasi myös keisarin vaikutusvalta. Hän oli kirkon todellinen johtaja , eivätkä hänen pyrkimyksensä olleet ainoastaan uskonnollisia, vaan myös poliittisia . Kirkolle kertyi rikkauksia. Monet piispat viettivät ylellistä elämää, ja kirkon johtopaikoille pyrittiin maallisistakin syistä .”

26 2. KHO –kirja (s. 22) jatkaa: ” Konstantinuksen omaan elämään kristinusko ei näytä paljon vaikuttaneen, ja vasta kuolinvuoteellaan hän otti kasteen .”

26 3. P ahan A jan K irjeitä –kirjaa (s. 5. Kirjoittaja Kalevi Kuitunen käyttää teoksessaan tyyliä, joka on sellainen, että hän samaistuu henkilöön, joka on sen historian aikana elänyt.) jatkaa: ”Harva aika on kokenut niin suurta aatteellista murrosta kuin vuosisatasi. Joka lapsena näki, miten kristityt yritettiin hävittää ihmiskunnan vihollisina viimeistä piirtoa myöten, sai vanhuksena kuulla keisari Theodosiuksen julistavan: Meidän tahtomme on, että kaikki ne kansat, joita me hallitsemme, harjoittavat sitä uskontoa, jonka apostoli Paavali toi roomalaisille. Meidän määräyksestämme kaikki ne henkilöt, jotka tätä käskyä noudattavat, saavat kantaa nimeä katolinen kristitty. Mutta kaikki muut Me julistamme heikkomielisiksi ja hulluiksi ….”

264. Pahan Ajan Kirjeitä –kirja (s. 9) jatkaa: ”Teikäläisistä kykeni vain keisari Julianus jonkinlaiseen itsekritiikkiin. Hän näki kristinuskon sosiaalipoliittisen vetovoiman ja yritti järjestää vastaavaa hyväntekeväisyyttä pakanoiden puolella. Hän halusi parantaa alaluokan henkistä ja taloudellista tilaa, ettei se epätoivoissaan turvaisi galilealaisten hulluun oppiin. Olisi siis pitänyt leikata rikkaiden etuoikeuksia. Eihän siitä mitään tullut. Oma luokkasi tuomitsi ahneuttaan ja tyhmyyttään Julianuksen häviöön. Katkerasti hän valitti joutuneensa kahden tulen väliin: ”Rahvas vihaa minua, koska olen valinnut ateismin (kristinuskon), ja suurporvarit vihaavat minua, koska en salli heidän myydä kaikkea kiskurihinnoilla.”

265. Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 140) lainaten: ”Kirkon tärkeintä juhlaa, pääsiäistä, vietettiin jo apostolien aikana. Sen ympärille syntyi juhlien piiri: 40 päivää pääsiäisen jälkeen vietettiin helatorstaina Kristuksen taivaaseen astumisen kunniaksi, ja kymmenen päivää myöhemmin helluntaita Pyhän Hengen vuodattamisen muistoksi. Pääsiäiseen valmistauduttiin 40 päivän ajan; tällöin kristittyjen tuli katuen ja paastoten taistella syntiä vastaan. Palmusunnuntaina alkavalla hiljaisella viikolla pidettiin jumalanpalveluksia, jotka liittyivät kärsimyshistoriaan. Joulua alettiin viettää 300-luvulla. Samoin kuin pakanat juhlivat jumaliensa ja sankariensa syntymää, halusivat kristitytkin viettää Jeesuksen syntymäpäivää. Sen ajankohtaa ei tiedetty, mutta päiväksi valittiin 25. Joulukuuta, joka oli Roomassa vanhastaan auringonjumalan syntymäjuhla. Näin annettiin pakanalliselle keskitalven juhlalle kristillinen sisältö: Kristus on pelastuksen aurinko, joka on tullut poistamaan synnin ja kuoleman pimeyden. Apostolien ja marttyyrien muistoa juhlittiin heidän kuolinpäivänään. Kun pyhien joukkoon otettiin lisäksi merkittäviä piispoja ja kirkon opettajia, kehittyi nykyisen nimipäiväkalenterin alkumuoto, pyhimyskalenteri.”

266 . Jotakin uskontoja käsitellyttä kirjaa (s. 184) lainaten : “Vanhimmista meille säilyneistä pergamenttikoodekseista käy ilmi , ettei heti päästy yksimielisyyteen siitä, mitkä kirjat kuuluvat uuteen VT:n rinnalle tulevaan kokoelmaan; niinpä P. Katariinan luostarista Siinailta (ks. kuvaa s. 181) löytyneeseen erittäin arvokkaaseen Sinaiticus-käsikirjoitukseen, joka on kirjoitettu 300-luvulla, sis. meidän UT:mme ja VT:n osien lisäksi kaksi ns. apostolisten isien kirjaa, nim. epäperäinen Barnabaan kirje ja Hermaan Paimen (eräs alkukristillinen ilmestyskirja, joka niin ikään lopulta jäi UT:n kirjoitusten ulkopuolelle ). Jo   n. v.  200  oli hahmottunut se neljän evankeliumin, 13 apostoli Paavalin kirjeiden ynnä eräiden katolisten kirjeiden, Apostolien tekojen ja Ilmestyskirjan UT, jota edellä on käsitelty, mutta täyttä yksimielisyyttä  lännen ja idän kirkot eivät saavuttaneet tästä UT:n kaanonista ennen kuin 300-luvun lopulla . Kun idän kirkossa oltiin epävarmoja Johanneksen ilmestyskirjan arvosta, epäiltiin lännen kirkossa Hebrealaiskirjettä, koska  yleisesti tunnustettuja olivat vain I Pietarin ja I Johanneksen kirje . Siinä ankarassa taistelussa alkuperäisen apostolisen sanoman säilyttämiseksi, jossa koko marttyyrikirkon aika kului, selvisivät kuitenkin ohjeellisten eli kanonisten kirjoitusten valitsemisperusteet.  Kirjoitukset, jotka eivät vain olleet yleisesti kaikkialla kristikunnassa luettuja, vaan myös apostolisiksi tunnustettuja sekä alkuperältään että sisällykseltään tunnustettuja ja jotka siis selvästi erottuivat joidenkin erikoisryhmien ja harhasuuntien uudesta ”ilmotuksesta”, muodostivat UT:n kaanonin .  UT:n ulkopuolelle jäivät mm. ns. apokryfiset evankeliumit ja apostolien teot, jotka olivat vieraita oppeja suosivaa  mielikuvituksen tuotetta Jeesuksesta, Paavalista ja Pietarista . Mutta samalla marttyyrikirkko ratkaisi vaikean kysymyksen,  mitkä toisistaan jonkin verran poikkeavien tekstitoisintojen eri kohdista olivat alkuperäisiä tai lähinnä alkuperäistä . Tässä tekstein puhdistamisessa teki suurimman työn v. 311  marttyyrina  kuollut egyptiläinen piispa Hesykhios, jonka —-. VT:n pyhiä kirjoituksia alkukristillinen kirkko käytti kreikankielisinä käännöksinä. Tämän Septuagintaksi eli  70  miehen työksi sanotun käännöksen olivat saaneet aikaan n. v. 200 eKr. Aleksandrian kreikkaa puhuvat juutalaiset.  Septuagintastakin on olemassa useita toisistaan eroavia käsikirjoituksia, mutta kaikille niille on yhteistä, että edellä esitetyn 39:n vanhatestamentillisen kirjan lisäksi tähän kreikankieliseen VT:iin on otettu myös ns. apokryfikirjat (mm. Siirakin, Baarukin, ja Tobiaksen kirjat, Viisauden kirja sekä kaksi Makkabilaiskirjaa ), jotka uskonpuhdistajamme Martti Lutherin mukaan eivät ole samanarvoiset kuin Pyhä Raamattu, mutta kuitenkin hyödyllistä lukea. VT:n hepreankielinen kirjojen kokoelma — hyväksyttiin Jamniassa, Palestiinassa, v. 100 jKr.”

Edellinen lainaus valottaa ajallisesti sen, kuinka raamattu ja sen versiot ovat syntynyt. Numerologiaa on hiukan valintakriteereissä tai taruissa valintakriteereistä, esim. luku 70. Edellinen lainaus rinnastaa Jeesuksen, Pietarin ja Paavalin profeettoina samanarvoisiksi tai ainakin lähelle samanarvoista. Edellisestä lainauksesta voi huomata, että “uskontomarkkinoille” oli tunkua; kirjoitusten määrä on aika suuri niiltä osin, jotka eivät päässeet itse raamattuun.

267 . KR -kirja (s. 171) jatkaa: “ Marttyyrikirkon Raamatut ovat kuitenkin ikipäiviksi hävinneet . Ne olivat papyrukselle kirjoitettuja kääröjä ja kuluivat pian loppuun, niin että niitä täytyi jäljentää usein .  Mutta niitä hävitettiin myös vainoissa .  V. 303 antoi keisari Diokletianus  julistuksen, että kaikki kristittyjen kirkot piti purkaa ja  kaikki heidän pyhät kirjoituksensa polttaa . Kun Konstantinus v. 323   tuli koko Rooman valtakunnan keisariksi, pääsivät kristityt rauhaan. Hän määräsi, että säilyneistä Raamatuista oli tehtävä hyvät jäljennökset, ja luki itse niitä perehtyäkseen kristinuskoon.  Vanhimmat meille säilyneet UT:n käsikirjoitukset ovat kirjoitetut tuohon aikaan tai pian sen jälkeen neljännellä vuosisadalla . Ne eivät ole enää käärön muotoisia, vaan kirjan,  vaan kirjan (= codex) , vaikka sivut ovat kapeita niin kuin papyryskirjoituksissakin. Aineksena on lampaan- tai vasikannahasta tehty kallisarvoinen pergamentti, joka niihin aikoihin tuli yleisesti käyttöön.  Aina yhdeksännelle vuosisadalle asti kirjoitettiin isoilla kreikkalaisilla kirjaimilla, sanat yhteen ja melkein ilman mitään välimerkkejä . Muutamissa ”koodekseissa” on myöskin VT:n Septuaginta-käännös ja eräitä muinaiskristillisiä kirjoja, jotka eivät kuulu nykyiseen UT:seen .”

Edellisen lainauksen alussa puhutaan “kulumisesta” ja “jäljentämisestä”; minkä verran tekstit muuttuivat tuossa työssä on kysymyksen arvoinen asia. Edellisessä lainauksessa todetaan myös, että kirjoituksia hävitettiin 300 vuosisadan alun vainoissa ja koottiin sitten n. 20 vuotta myöhemmin jäljennöksiksi. Miten paljon tekstit ovat muuttuneet noina aikoina ennen ja jälkeen vainojen on kysymisen arvoinen asia. Edellisessä lainauksessa todetaan, että 9:lle vuosisadalle asit kirjoitettiin isoilla kreikkalaislla kirjaimilla sanat yhteen ja melkein aina ilman välimerkkejä. Miten paljon muutos kreikasta latinaksi kirjoituskielenä on vaikuttanut tekstien sisältöön on kysyyksen arvoinen asia.

268 . Pahan Ajan Kirjeitä –kirjaa (s. 111) lainaten: ”Silmissäsi alhainen roskaväki on jo noussut valtaan. Uskoisitko, että heidän rinnalleen tulevat vielä barbaarit, halveksitut siirtotyöläiset ja palkkasoturit? J ohan heistä monet ovat kristittyjäkin, eivät tosin oikeauskoisia vaan areolaisia. Roomaa ryöstävät Alarikin gootit ovat kristittyjä, kristittyä ovat jopa hurjat vandaalit .”

269. Pahan Ajan kirjeitä –kirja (s. 112) jatkaa: ”Augustinuksen kanta on suosituin: elämä on lyhyt eikä suuria merkitse, millaisen hallituksen alaisena elää. Huonokin valtias tai vallan anastanut barbaari saa auktoriteettinsa Jumalalta. —–. Kohta klassisen sivistyksen saaneet piispat sepittävät ylistysrunoja barbaarien heimopäälliköille.”

270 . KR -kirjaa (s. 173) lainaten: “Johdon ottivat käsiinsä kaupunkiseurakuntien piispat. Heidän tunnussanansa oli yksi katolinen eli yleinen kirkko. Monet piispat ja muut opettajat, joita sanotaan kirkkoisiksi ,  kirjoittivat  taistelukirjoituksia vääräoppisia vastaan ja luettelivat niissä, mitä kirjoja oli pidettävä oikeina, mitä väärinä .  Aivan täydellistä yksimielisyyttä ei heti saavutettu.  J otkut jättivät pois seuraavat kirjat: 2 Piet, 2 ja 3 Joh., Juud. ja Ilm. Toiset taas liittivät mukaan eräitä vanhoja kirjoja, joita sanotaan  ”apostolisten isien”  teoksiksi. Esim. Codex Sinaiticus sisältää lopussa näihin kuuluvat ”Barnabaan kirjeen” ja ”Paimen” nimisen laajan ilmestyskirjan, jonka kirjoitti eräs profeetta Hermas Roomassa .”

Yksimielistä kirkkoa ei ole ollut olemassa; ja näin täytyy ollakkin, koska alkujaankin tekstit olivat joko “taistelukirjoituksia” muita uskonisiä vastaan ja legendaa. Edelleen läpi historian on ollut henkilöitä ja yhteisöjä jotka ovat halunneet määrätä muita. Menneinä aikoina tämä oli ymmärrettävää siitäkin syystä, ettei ihminen ymmärtänyt ympäröivää luontoa eikä itseään.

271 . KR –kirja (s. 174) jatkaa: ”Piispat olivat jo aikaisin tottuneet pitämään synodeja eli piispan kokouksia katolisen kirkon asioissa. Vihdoin päätettiin niissä lopullisesti UT:n kirjojen kaanon eli luettelo niistä kirjoista, joita oli  lupa  lukea jumalanpalveluksissa. Semmoinen sitova päätös tehtiin Roomassa  382  ja vähän myöhemmin  kaksikin  kertaa Pohjois-Afrikan synodeissa. Näin tuli UT —– sisältämään: 4 evankeliumia, Apostolien teot, 13 Paavalin kirjettä, Heprealaiskirjeen, 2 Pietarin ja 3 Johanneksen kirjettä, Jaakobin kirjeen, Juudean kirjeen ja Johanneksen ilmestyksen. Myöhemmin sukupolvet ja kaikki suuret kirkkokunnat ovat kiitollisina tunnustaneet, että tämä valinta tehtiin oikein, —-.”

Edelliseen tukeutuen; Raamattu on saanut johdattaa ihmisiä osaksi harhaan; se on ollut luonnollista ihmisen kehitystason vuoksi, mutta sille ei enää ole perusteita.

272. Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 157) lainaten: ”Katolinen kirkko aloittaa paavien sarjan apostoli Pietarista, jonka katsotaan olleen Rooman ensimmäinen piispa. Kuitenkin vasta Leo Suuri (paavina 440-461) esitti sen raamatuntulkinnan, johon paavin valta perustuu. Hän mukaansa Kristus antoi Pietarille ylimmän tuomio-, hallinto- ja opetusvallan kirkossa (Matt. 16:18-19). Tämä valta periytyy Rooman piispoille, jotka istuvat Pietarin istuimella ja toimivat hänen nimissään. Teologisten perustelujen lisäksi Rooman piispa tarvitsi johtoasemalleen poliittisia edellytyksiä. Ne olivat Leon aikana paremmat kuin ennen: Länsi-Rooman valtakunta oli tuhon partaalla, ja Pietarin seuraaja otti haltuunsa sen perinnön. Entisestä keisarin kaupungista tuli paavin kaupunki, läntisen kristikunnan pääkaupunki. Sen asema vahvistui, kun islam valloitti kristikunnan vanhat ydinalueet ja kuilu idän ja lännen kirkkojen välillä syveni. Paavit käänsivät katseensa pohjoiseen. Mahtava frankkilaiskuningas Kaarle Suuri otti heidät suojelukseensa. Liitto sinetöitiin, kun Kaarle kruunattiin keisariksi joulupäivänä v. 800 Pietarinkirkossa. Keisarius oli nyt siirtynyt Bysantista länteen, ja uuden keisarin kruunasi paavi, joka näin ollen oli keisarinkin yläpuolella. Tämän käsityksen tukena oli keisari Konstantinus Suuren aikoinaan paaville antama asiakirja, jossa vahvistettiin, että Pietarilla ja hänen seuraajillaan oli ylin opetus- ja tuomiovalta koko kirkossa. Lisäksi keisarin tuli lahjoittaa paaville Lateraanipalatsi sekä keisarillinen valtansa koko lännessä. Tämä Konstantinuksen lahjakirja paljastui myöhemmin väärennökseksi. Paavius nousi 1000-luvulla Euroopan johtavaksi poliittiseksi voimaksi. Taustana oli herätysliike, joka lähti ranskalaisesta Clunyn luostarista ja otti päämääräkseen kirkon vapauden. Uudistusliike sai ensimmäisen voittonsa v. 1059, kun paavinvaali siirrettiin Rooman aatelistolta kardinaaleille eli Rooman ja lähiseudun piispoille. Muutoksesta tuli pysyvä. Uudistusliikkeen merkittävin paavi Grogorius VII (paavina 1073-1085) – heti paaviksi tultuaan kielsi pappien avioliitot sekä maallisten ruhtinaitten sekaantumisen piispanvaaleihin. Molemmat kiellot herättivät ankaran vastarinnan, ja jälkimmäinen johti avoimeen taisteluun kristikunnan toista johtajaa, Saksan keisaria vastaan. Keisarinvalta joutui taipumaan. Niinpä Innocentius III (paavina 1198-1216) liitti arvonimiinsä uuden, entistä korkeamman: ”Me olemme apostoliruhtinaan seuraaja, mutta emme ole hänen sijaisensa, emmekä kenenkään apostolin sijainen, vaan itsensä Jeesuksen Kristuksen sijainen.” Tämä arvonimi oikeutti hallitsemaan Hänen nimissään, joka on kuningasten Kuningas ja herrain Herra ja jonka edessä on kaikkien polvien notkistuttava. —–. Paavin valta ei ollut vain raamatun lausein koristeltua kaunopuheisuutta. Innocentius tunnustettiin Euroopan ylimmäksi riidanratkaisijaksi, jonka poliittisia neuvoja kuninkaat noudattivat.”

273. KHO –kirjaa (s. 37) lainaten: ”Jo marttyyrikauden lopulla olivat Rooman seurakunta ja sen piispa kohonneet muita korkeampaan arvoon siksi, että Rooma oli maailman pääkaupunki ja että tiedettiin Pietarin ja Paavalin kärsineen siellä marttyyrikuoleman. Jo silloin oli myös seurakunnassa virheellinen käsitys, että Pietari oli perustanut Rooman seurakunnan ja ollut sen ensimmäinen piispa. Tyytymättä asemaansa ”ensimmäinen vertaistensa joukossa” Rooman piispa kuitenkin pyrki yksinvaltaan kirkossa ja pidätti yksin itselleen nimityksen papa (isä, paavi), joka alkuaan oli ollut kaikkien piispojen kunnianimenä.”

274. Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s.159 laatikon teksti) lainaten: ”Paavia ei voi kukaan tuomita. Rooman kirkko ei ole koskaan erehtynyt eikä koskaan erehdy. Ainoastaan paavi voi kutsua koolle kirkolliskokouksen. Ainoastaan hän voi asettaa piispoja virkaan ja erottaa heidät. Ainoastaan hän voi muuttaa omia tuomioitaan. Ainoastaan hän voi hyväksyä kanonisen lain muutokset. Hän voi erottaa keisareita. Hän voi vapauttaa alamaiset uskollisuudenvalasta. Kaikkien ruhtinaitten on suudeltava paavin jalkoja. Paavillinen ylivalta kukistui sata vuotta Innocentiuksen jälkeen, mutta sen merkitys kirkon keskushallituksena kasvoi. Paavin kuuria kehittyi Euroopan tehokkaimmaksi virastoksi, jossa työskenteli toista sataa lainoppinutta. Sydänkeskiajan suuret paavit – Innocnetius III mukaan luettuna olivat itsekin juristeja. Oikeudenhakijoita kristikunnan joka kolkalta virtasi Roomaan. Paaveja ei miellyttänyt, että he joutuivat puuttumaan lukemattomiin pikkuasioihin. He vertasivat itseään Moosekseen, joka valitti erämaavaelluksella: ”Aina kun heillä on erimielisyyttä, he tulevat minun luokseni, ja minä ratkaisen asian heidän välillään ja teen tiettäväksi Jumalan säädökset ja lait” (2. Moos. 18:16). Mutta valittajien tulva ei ollut padottavissa. Paavillinen oikeuden päätös oli muita vahvempi: se kesti ikuisesti eikä siitä voinut vedota ylemmäksi. –. Paavillinen oikeus loi yhtenäisyyttä koko Eurooppaan. Se antoi selkeät ohjeet kaikista kristilliseen elämään kuuluvista asioista kuten kasteesta, ripistä, avioliitosta, hautajaisista ja testamenteista.”

275 . Kristinuskon Käsikirja -kirja (s. 54) jatkaa: “ Raamatun ulkopuolelle jätettiin kymmeniä apokalyptisiä kirjoituksia .”

Edelliseen lainaukseen tukeutuen: on varmasti ollut vaikeaa “kanonisoida” raamattu.

276. Pahan Ajan Kirjeitä –kirjaa (s. 92) lainaten: ”Koskaan et moralistina käsitä, Symmachus, miten lurjus voi aiheuttaa hyvää. Ajatellaanpa inhoamaasi paavi Damasusta. Hän ei epäröinyt järjestää verilöylyä kirkossa kukistaakseen vastapaavin kannattajat. Tuo tunnoton ja vallanhimoinen mies levitti kuitenkin tehokkaasti kristinuskoa senaattoriperheisiin etsimällä ylhäisten naisten suosiota. Damasuksen kehotuksesta ryhtyi Hieronymus kääntämään latinaksi Raamattua korvatakseen aiemmat virheelliset ja suuresti toistaan eroavat versiot. Kovasti vastustavat uskovaiset uutta käännöstä, kunnes aika pyhittää sen Vulgataksi, inspiroiduksi Jumalan Sanaksi vuosituhanneksi. Kuten aina, kirkon johto on ensimmäisenä valmis omaksumaan entistä paremman käännöksen, mutta seurakuntien uskovat kapinoivat piispojaan vastaan ja hylkäävät pitkään Hieronymuksen työn, koska se eroaa totutusta. Entä paavi Calixtus 200-luvun alussa? Hän on varhaisen kirkon huomattavampia miehiä, jos nimittäin pitää paikkansa mitä hänestä kertoo vastustaja Hippolytos. Orjana Calixtus hoiti isäntänsä liiketoimia sillä tavoin, että joutui polkumyllyyn, mutta uskonveljet lunastivat hänet vapaaksi. Oveluudella hän kohosi Rooman piispaksi ja oli ensimmäinen, joka älysi Pietarin seuraajana vaatia tälle luvattua avainten valtaa sitoa ja päästää. Hän aloitti kirkon sopeuttamisen maailmaan. Teologissa kiistoissa Calixtus yritti aina keksiä kompromissin ja sai päälleen kiihkoilijoiden vihat. Jottei kirkko jäisi pieneksi pyhien lahkoksi, hän teki myönnytyksiä ihmisten heikkouksille ja vertasi kirkkoa Nooan arkkiin, jossa oli sekä puhtaita että saastaisia eläimiä. Etenkin sopi antaa paremmalle väelle vapauksia, koska heidän kuulumisensa seurakuntaan korotti sen arvoa maailman silmissä. Hippolytos syytti Calixtusta: ”Hän salli jopa naisten, jos olivat naimattomia ja häpeällisen himon riivaamia, mutta eivät voineet alentaa säätyään laillisella avioliitolla, pitää vuodetoverinaan ketä halusivat, orjaa tai vapaata.” Avoliittojen ymmärtäminen toikin kirkkoon melkoisesti tärkeitä naisia, —–.”

277 . P ahan A jan K irjeitä –kirja (s. 115) jatkaa : ”Kansanvallan surkea haamu senaatti keskusteli vain merkityksettömistä asioista. Sen tehtävä oli siunata muualla tehdyt päätökset. Tiedät itse, millä mielellä senaattorit äänestivät kristillisen valtionuskonnon valtaan, mutta ani harva rohkeni vastustaa julkisesti. Kristityt terrorisoivat toisinajattelevia , itsekin jouduit kerran karkotetuksi, kun puolustit pakanuutta liian tehokkaasti. Kristityt voittavat, koska ovat parhaiten organisoituja ja heillä on järkevämpi oppi kuin kilpailijoilla. Heillä on ideologinen eliitti, etujoukko, piispojen johtama byrokraattinen koneisto, on sosiaalityöhön diakoneja ja diakonissoja – vain tällä uskolla on mielekkäitä tehtäviä myös naisille – ja on jopa eksorkisteja, henkienmanaajia. Spontaani toiminta ja vapaa yhteistyö on vielä mahdollista kirkon piirissä, mutta ei enää valtiossa. Seurakunta valitsee itse piispansa usein myrskyisissäkin kokouksissa . Vaikka kirkossakin suunta vie maallikoiden passivoitumiseen, kristitty tuntee kuitenkin osallistuvansa maailmaan aivan toisin kuin  pakana . Kirkko pystyy tyydyttämään monia tarpeita. —-. Keskiaika ei tosiaankaan välitä kansallisuusrajoista. Viisi syyrialaista paavia hallitsee Roomassa, syyrialaisen piispan voi tavata niin Pariisissa kuin Canterburyssa . —-. Kohta epämääräiset englantilaiset seikkailijapapit lähtevät puolestaan levittämään uutta uskoa, ja heistä tulee äärimmäisen pohjolan piispoja ja pyhimyksiä . Nämä halveksimasi barbaarit kykenevät viemään latinan kielen ja Rooman kulttuurin rippeet maanpiirin rajoille, mikä ei koskaan onnistunut aseistetuille legioonille . Tietysti opin esittelyn jälkeen tarvitaan pakkoakin . Kristinusko pysähtyy vuosisadoiksi Reinille,  kunnes Kaarle Suurella on voimia miekkalähetykseen .  Hän joutuu tapattamaan  t uhansittain voitettuja, joilla on hullu periaate: mieluummin kuollut kuin kristitty. He pelkäävät, että jos ottavat kasteen, eivät pääse Valhallaan esi-isien luo, eivät koskaan enää näe rakkaitaan ja ystäviään. Turhaan he kuolevat: heiltä väkisin otetut lapset kasvatetaan uuteen kansainväliseen oppiin .”

278. Pahan Ajan kirjeitä –kirjaa (s. 119) lainaten: ”Vielä kesytetään munkit ja kristityt rosvot, jotka aikanasi terrorisoivat maasentua. Nyt ne polttavat maallisia kirjoja, heidän seuraajansa tulevat niitä kopioimaan, ratokseen rivompiakin. Vanhat tavat, joiden kieltämistä suret, palaavat uudessa puvussa. Pääsiäismunat ja monet muut hedelmällisyyden symbolit, koristellut puut, saturnalia -joulujuhlat lahjoineen, kulkueet, rituaalimusiikki, maalaukset ja veistokset, kaikki palaa, nyt nimellisesti Jeesuksen kunniaksi. Paavi on ottava ylipapin ikivanhan arvonimen pontifex maximus, ylin sillanrakentaja, joka sinäkin kerran olit. Syyrialainen Astarte, egyptiläinen Isis asettuu entiselle arvosijalleen, sylissään tuttu jumallapsi, nimensä Jeesukseksi vaihtanut. Jopa vanhojen kunniallisten uskontojen pyhä kolminaisuus palaa, äitijumalattarenaan Pyhä Henki, jonka kirkkoisät pitkään käsittävätkin naispuoliseksi.”

279. KHO –kirjaa (s. 60) lainaten: ”Ne syyt, jotka saivat germaanit kääntymään kristinuskoon, olivat suureksi osaksi ulkonaista laatua, kuten ruhtinaiden esimerkki tai käsky ja kristillisen jumalanpalveluksen loisto. Vanhat jumalat muuttuivat kansan uskossa pahoiksi hengiksi, joita vastaan ristinmerkki, vihkivesi ja pappien luvut suojelivat väkevinä taikoina. Kristillisyys oli suureksi osaksi vain ulkonaisten muotojen noudattamista, elämässä sen hedelmiä näkyi hyvin vähän. —-. Kristus kuvastui germaaneille ennen kaikkea sankarikuninkaana, joka uskollisten soturiensa, apostolien, ympäröimänä lähti sotaan vihollisiansa vastaan, kuoli sankarikuoleman ristillä ja siten otti haltuunsa taivaallisen perintönsä. —-. Usein olivat äsken kääntyneet innokkaimpia saattamaan kristinuskoa pakanoille .”

280 . Kristinuskon historia –kirja (s. 79) jatkaa (Konstantinuksen lahjakirja): ”Kansainvaellusten jälkeisen ajan vallankäyttäjät koettivat usein luoda tavoittelemilleen ja oikeina pitämilleen valtasuhteille laillisen perustan  laadituttamalla asiakirjan, jonka mukaan joku menneisyyden auktoriteetti oli jo kauan sitten määrännyt valatasuhteet juuri sellaisiksi . Toinen tapa pyrkiä samaan päämäärään oli teettää jostakin kauan sitten solmitusta  asiakirjasta sisällöltään muutettu kopio, joka vastasi sen teettäjän toiveita . Tälläisten asiakirjojen teettäjät ja tekijät eivät välttämättä pitäneet toimintaansa vääränä, koska he katsoivat pyrkivänsä oikeaan päämäärään ja uskoivat, että myös se menneisyyden auktoriteetti, johon he nojautuivat, olisi hyväksynyt sen .

Tunnetuin esimerkki tälläisestä toiminnasta on Roomassa luultavasti 700-luvun jälkipuolella syntynyt Konstantinuksen lahjakirja tunnettu asiakirja. Sen mukaan Rooman piispa Silvester oli parantanut spitaalia sairastaneen keisari Konstantinus Suuren ja saanut hänet kääntymään kristinuskoon . Kiitokseksi tästä keisari oli lahjoittanut Rooman piispalle ja hänen seuraajilleen hallittavaksi Rooman ympäristöineen sekä keisarin arvoa vastaavan aseman valtakunnan länsiosassa . Asiakirjan laatijat lienevät pelänneet, että frankkien hallitsijat yrittäisivät alistaa paavinistuimen määräysvaltaansa, ja koettivat jo etukäteen varautua tälläiseen tilanteeseen.

Konstatinuksen lahjakirjan laatijat saavuttivat tavoitteensa ainakin siltä osin, että asiakirjaa ruvettiin pitämään aitona. Siitä tehtiin myöhemmin uusia, muuttuneita tilanteita vielä paremmin vastaavia muunnelmia, ja siitä tuli paavin maallista valtaa koskeneiden vaatimusten merkittävin peruste. Siksi se vaikutti huomattavasti länsimaiden historiaan. Roomalainen humanisti Laurentius Valla osoitti vuonna 1440 Konstantinuksen lahjakirjan väärennökseksi. Protestanttisille reformaattoreille se oli yksi osoitus siitä, että paavi oli Antikristus.”

281. Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 154) lainaten: ”Kristikunnan tärkein pyhäkkö oli Pyhän haudan kirkko. Konstantinus Suuri oli rakennuttanut sen paikalle, josta äitinsä oli löytänyt Jeesuksen haudan. Jerusalemiin alkoi pian virrata pyhiinvaeltajia, eivätkä kaupungin vallanneet ”vääräuskoiset” estäneet heitä. Kaarle solmi Harun al Rasidin kanssa sopimuksen, joka takasi ”ristin tien” kulkijoille turvallisen pääsyn pyhille paikoille. Hurskaat turistit matkasivat suurina ryhminä, kokeneitten oppaitten johdolla ja aseistettujen saattueiden turvin. Majataloverkosto ulottui Tonavalta Pyhälle maalle. Vuoden 1000 jälkeen turkkilaiset seldzukit ottivat haltuunsa abbasidivaltakunnan, riistivät Vähän-Asian Bysantilta ja rupesivat hätyyttelemään pyhiinvaeltajia. Sekä Konstantinopolissa että Roomassa alettiin puuhata pyhien paikkojen valtaamista takaisin ”uskottomilta raakalaisilta”. Paavi Urbanus II kuvaili Clermontin kirkolliskokouksessa v. 1095 kristittyjen kurjaa tilaa vääräuskoisten ikeen alla ja jatkoi: ”Tästä syystä kehotan teitä, niin köyhiä kuin rikkaita, kiireesti karkottamaan tämän huonon sukukunnan veljiemme asuinsijoilta ja tuomaan sopivan avun Kristuksen palvelijoille. Jos ne, jotka lähtevät näihin maihin, menettävät henkensä matkan aikana joko maalla tai merellä tai taistelussa pakanoita vastaan, heidän syntinsä ovat anteeksiannetut. Suon sen sillä vallalla, jonka Jumala on minulle antanut.”. Kehotus ei ollut turha. ”Se on Jumalan tahto”, huusi puhetta kuunnellut kansanjoukko. —-. Selvin osoitus innostuksesta oli jo huhtikuussa 1096 alkanut kansan ristiretki. Kun tämä joidenkin kerjäläisveljien ja rosvoritarien johtama lauma saapui Vähän-Asian puolelle, seldzukit teurastivat sen lähes viimeiseen mieheen.”

282 . KHO –kirjaa (s. 63) lainaten: ”Italialainen munkki Hildebrand, joka myöhemmin kohosi paaviksi ja otti nimekseen Gregorius VII (1073-1085), otti suureksi ohjelmakseen paavien maailmanvallan vaatimuksen . Hänen mielestään kirkko ei voinut vapautua maailmallisuudesta, ellei se päässyt täydellisesti riippumattomaksi maallisesta vallasta, vieläpä sen herraksi. —-. ” Ainoastaan paavin jalkoja tulee kaikkien ruhtinasten suudella .”.”

283. KHO –kirja (s. 65) jatkaa: ”Innocentius III (1198-1216) lausui, että paavi oli pienempi kuin jumala, mutta suurempi kuin ihminen.”

284. KR -kirja (s. 177) jatkaa: ”Ruhtinaat ja rikkaat käännättivät toisinaan ainakin osia Raamatusta omalle kielelleen. Mutta nämä käännökset olivat epätarkkoja ja virheellisiä eikä niitäkään paljon levinnyt, sillä ne tulivat kovin kalliiksi. Vähänkin täydellisemmät käsikirjoitukset jäivät hoveihin ja luostareihin. Hiukan tavallisempia olivat ”köyhien Raamatut”, joissa oli vain raamatullisia kuvia ja jokin latinalainen lause alla. Lopulta kirkko rupesi tahallaan estämään ”maallikkojen” (muiden kuin pappien) raamatunlukua. Ranskassa oli hurskas kauppias Pietari Valdes n. 1200 käännättänyt itselleen evankeliumit ja eräitä muita Raamatun osia, joita hän sitten ahkerasti luki ja selitti kansalle. Kirkko suhtautui vihamielisesti uuteen liikkeeseen. Ryhdyttiin etsimään ja hävittämään kansan käsissä olevia Raamattuja. Moni henkilö joutui vain siitä syystä, että luki omin päin Raamattua, kauheiden inkvisitio-tuomioistuinten kidutettavaksi tai päätti päivänsä polttoroviolla. Vaikkei katolisessa kirkossa ole selitetty kaikkea raamatunlukua luvattomaksi, on monta kertaa ankarasti kielletty lukemasta Raamattua, varsinkaan kansankielisiä käännöksiä, omin päin ilman pappien ohjausta. Raamatuntutkimuksessa eivät kuitenkaan papitkaan ole olleet vapaita. Raamattua on heidän ymmärrettävä ja selitettävä kirkon piispojen hyväksymien oppien, ns. perintätiedon mukaan. Perintätiedon selitykset taas ovat usein aivan väärät.”

285 . Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 160) lainaten: ”Kirkon itäinen ja läntinen osa olivat jo vanhalla ajalla erilaisia. Teologinen johtoasema oli kreikkaa puhuvalla idällä. Kreikkalaisia kirkkoisiä käännettiin latinaksi, mutta latinalaisia ei käännetty kreikaksi . Kaikki kirkolliskokoukset pidettiin idässä. Neljä viidestä patriarkanistuimesta sijaitsi idässä. Valtakunnan uuden pääkaupungin Konstantinopolin patriarkka tunnusti Rooman piispan ylivallan, mutta vaati itselleen toista sijaa. Vuoden 381 kirkolliskokous päätti: ” Konstantinopolin piispalla tulee olla kunniasija Rooman piispan jälkeen, koska tämä kaupunki on uusi Rooma .” Konstantinopoli, Itä-Rooman eli Bysantin pääkaupunki oli keskiajan kirkollinen ja kulttuurinen keskus. ——– Siellä oli parhaat kirjastot ja oppineimmat teologit . —. Valtaosa kristikunnan pyhäinjäännöksistä oli päätynyt Konstantinopoliin . Islam valloitti Jerusalemin, Antiokian ja Aleksandrian patriarkaatit 600-luvulla. Konstantinopolin patriarkka jäi yksin edustamaan vanhaa kreikkalaista kristikuntaa. Rooma haki tukensa pohjoisen frankkilaiskuninkailta. Poliittinen pesäero korosti opin ja kristillisten tapojen eroavaisuuksia . Useimmat niistä olivat pieniä, mutta vähitellen ne kasvoivat. Idän ehtoollisleipä oli hapanta, lännen happamatonta . Itä vietti pääsiäistä eri aikaan kuin länsi. Idässä papit saivat mennä naimisiin, lännessä eivät . Lännen kirkko kehitti opin kiirastulesta ja aneista . Nikaian uskontunnustus, joka oli hyväksytty Konstantinopolin kirkolliskokouksessa v. 381, opetti, että Pyhä Henki lähtee Isästä. Lännen kirkko lisäsi siihen – aluksi epävirallisesti – sanan Filioque: Pyhä Henki lähtee myös Pojasta. Lisäyksestä tuli suurin teologinen kiistakysymys itäisen ja läntisen kristikunnan välillä.

Avoimeen välirikkoon ajauduttiin v. 1054. Paavi tarjosi Bysantin keisarille apua islamia vastaan, mutta vaati hinnaksi määräysvaltaa idän kirkon asioihin. Kauppaa ei syntynyt, ja niin paavi ja patriarkka julistivat toisensa kirkonkiroukseen. Niitä ei pidetty lopullisina, mutta ne kumottiin vasta yhdeksänsataa vuotta myöhemmin. Yksinkertaisin keino korjata repeämä oli sota. Venetsian johtamat ristiretkeläiset valloittivat Konstantinopolin v. 1204, tappoivat, ryöstivät ja raiskasivat. He häpäisivät kirkot ja laivasivat arvokkaimmat pyhäinjäännökset länteen. Ristiretkeläisvaltaa ei kestänyt kauan, mutta se heitti varjonsa myöhempien unionineuvottelujen ylle. Kun Bysantin sotilaallinen mahti heikkeni, oli tarjolla vain huonoja vaihtoehtoja: joko unioni paavin kanssa tai sitten antautuminen islamille. Ensimmäistä vaihtoehtoa kannattivat keisarit ja patriarkat, toista luostariväki ja uskova kansa. Poliittiset syyt puhuivat unionin puolesta, mutta hintana oli paavin yliherruuden tunnustaminen. Viimeisissä neuvottelussa päästiin sovintoon, mutta Konstantinopolin kansa ei antanut paperille mitään arvoa: ”Mieluummin sulttaanin turbaani kuin paavin tiara.” Kymmenen vuotta myöhemmin, v. 1453, turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin. Ekumeeninen patriarkka säilytti asemansa ja arvonsa. Hän oli yhä ortodoksisen kirkon korkein johtaja. Mutta vaikka viran ulkoiset tunnukset säilyivät, oli ulkoinen mahti mennyt. Kristittyjen määrä sulttaanin herruuden alla laski hitaasti mutta varmasti.”

286 . Kritinuskon Käsikirja –kirjaa (s.155 laatikkoteksti: Jerusalemin valloitus) lainaten: ”Mukana olleiden kertomukset kaupungin valloituksesta puhuvat selvää kieltä ristiritareiden uskoninnosta, mutta myös siihen sekoittuneesta saaliinhimosta ja raakuudesta : Eräs meikäläisistä pääsi kipuamaan kaupungin muurille. Kohta kun hän oli sinne päässyt, kaikki kaupungin puolustajat pakenivat muureilta ja meikäläiset seurasivat heitä ja ajoivat takaa hakaten heitä miekoillaan aina Salomon temppeliin asti, missä suoritettiin niin kauhea teurastus, että meikäläiset kahlasivat nilkkojaan myöten veressä. Ristiretkeläiset juoksivat pian ympäri kaupunkia ryöstämässä kultaa, hopeaa, muuleja ja taloja, joissa oli vaikka millä mitalla aarteita. Sitten he menivät ilosta itkien ja onnellisina rukoilemaan Vapahtajaamme Jeesuksen haudalle. Kaupungin juutalaiset hakivat turvaa synagogastaan, mutta heidät poltettiin sen mukana . Pyhä kaupunki oli jälleen kristittyjen hallussa, mutta heidän oli vaikea pestä käsistään temppelialueella vuotanutta verta. Heidän uskonkiihkonsa herätti myös muslimien uskonkiihkon: tästä lähtien näiden päämääränä oli ajaa kristityt ulos maasta.

Kun myöhemmin lännen kristityt pyrkivät rauhaan ja yhteistyöhön muslimien kanssa, sen esteenä oli jatkuvasti Jerusalemin verilöylyn muisto.

Ristiretkeläiset perustivat Pyhälle maalle joukon ruhtinaskuntia, jotka saivat jäseniä lännestä jatkuvasti virtaavista pyhiinvaeltajista ja ristiritareista. Ne eivät kuitenkaan pysyneet pystyssä ilman Bysantin tukea, ja tämä menetettiin, kun ns. neljäs ristiretki kääntyi Konstantinopolia vastaan. Jerusalem joutui jälleen muslimeille. Viimeinen lännen tukikohta Pyhällä maalla antautui v. 1291. Tähän päättyivät ristiretket. Niiden pysyvä tulos oli muslimien leppymätön katkeruus hyökkääjää, kristittyä länttä kohtaan.”

287. Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 164) lainaten: ”Sydänkeskiajalla syntyi runsaasti kaupunkeja varsinkin Pohjois-Italiaan, Reinin laaksoon ja Alankomaihin. Niissä sosiaaliset erot korostuivat; syntyi herätysliikkeitä jotka arvostelivat hyvinvoivaa kirkkoa. —–. Evankeliumin kertomus rikkaasta nuorukaisesta ei ollut mennyt hukkaan. Sen koskettamat eivät enää menneet luostareihin, sillä niiden köyhyys oli taakse jäänyttä, vaan jättivät omaisuutensa ja ryhtyivät vaeltaviksi saarnaajiksi ”seuraten köyhänä köyhää Kristusta”. He saivat runsaasti kannattajia, —-. Innocentius III ymmärsi protestiliikkeen syntymisen syyt sekä sen aidon uskonnollisuuden. Hän teki kaikkensa ohjatakseen liikkeen kirkollisiin uomiin. Osa herätysliikkeestä ajautui kuitenkin kirkon ulkopuolelle, eikä tätä osaa pystytty vaientamaan kuin vähitellen ja väkivalloin. Paavin ponnistukset eivät silti olleet turhia, sillä kirkko pystyi kesyttämään suurimman osan herätysliikkeestä ja uudistui itse sen avulla. Innocentius III tunnusti v. 1212 veljistön, jolle Franciscus Assisilainen oli laatinut lyhyet säännöt. Fransiskaanit sekä samoihin aikoihin syntynyt toinen kerjäläisveljistö, espanjalaisen Dominicuksen perustama dominikaanijärjestö ottivat alusta alkaen koko maailman seurakunnakseen. ——. Kerjäläisveljestöt toimivat kaupungeissa. Jäsenet ja taloudellinen tuki tulivat porvaristosta. –. Fransiskaaniveljien saarna, sielunhoito ja sosiaalinen työ vahvistivat kaupungeissa syntyneitä herätysliikkeitä ja pitivät ne kirkon piirissä. Veljistön julistus kutsui yksityistä ihmistä katumukseen, parannukseen ja Kristuksen seuraamiseen. Se vastasi kaupunkilaisten henkilökohtaisen uskonnollisen elämän tarvetta. Kerjäläisveljistöistä tuli sydänkeskiajan huomattavin voimatekijä.”

288. Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 167) lainaten: ”Myöhäiskeskiajan kukoistava anekauppa on ajan uskonnollisuuden yksi oire. Sitä kertovat myös huimasti lisääntyneet pyhimysten ja pyhäinjäännösten palvonta sekä pyhiinvaeltajien kasvavat joukot. Uskonnollisella korkeasuhdanteella oli varjopuolensa, jotka näkyivät räikeimmin Roomassa. Paavit olivat 1300-luvulla menettäneet asemansa Euroopan poliittisina johtajina ja keskittyneet kirkkohallintoon – sekä kristikunnan verottamiseen. Yhä uusia maksuja ja suorituksia virtasi Euroopan eri puolilta Roomaan. Mutta tulojen kasvaessa paavinistuimen arvovalta laski. ”Rooman kuuria keritsee villan, mutta ei hoida lampaita”, valitettiin Suomeen asti kulkeutuneessa pilkkalaulussa. Historiansa syvimmän rappioon paavius painui 1400-luvun lopulla, tieteitä ja taiteita suosivien renesanssipaavien aikana. Nämä ahneet ja irstaat Pietarin seuraajat eivät välittäneet paljoakaan kirkosta eivätkä uskosta eivätkä myöskään häikäilleet käyttää myrkkyä ja tikaria omiaan ja lastensa etuja ajaessaan. Epäkohdat eivät rajoittuneet hierarkian huipulle. Moni myöhäiskeskiajan piispa käytti taitavammin miekkaa kuin paimensauvaa, luki tottuneemmin korttipakkaa kuin messukirjaa eikä elämäntavoiltaan juuri eronnut maallisista pikkuruhtinaista. Aatelissukuisten piispojen vastakohtana oli kaupunkeihin muodostunut oppimaton pappisköyhälistö, joka elätti itsensä pääasiassa sielunmessujen lukemisella. Eräissä kaupungeissa papiston osuus nousi kymmeneen prosenttiin väestöstä, eikä tätä veroista ja rasituksista vapaata joukkoa katseltu suopeasti.”

289. Kristinuskon Käsikirja –kirja (s. 163) jatkaa: ”Keskiajan Euroopalla —– ei ollut poliittisia rajoja, ei myöskään kansallisvaltioita. Kirkolla sen sijaan oli myöhemmän valtion tunnusmerkit: keskitetty hallinto, veronkanto, virkamiehistö, lainsäädäntö ja tuomioistuimet. Kirkkoon oli pakko kuulua. Kirkkoa johti papisto, johon kuului lähes koko sivistyneistö. Heillä oli verovapaus, eikä heitä voinut tuomita muissa kuin kirkollisissa tuomioistuimissa. Heitä yhdisti latina, tieteen, oikeuden ja hallinnon kieli, jota vain harva maallinen hallitsija osasi. ”Lukutaidoton kuningas on kruunattu aasi”, totesi pappispiirissä levinnyt omahyväinen sananparsi. Piispan toimittama pappisvihkimys erotti papin maallikosta, mutta teki hänestä samalla maallikoiden palvelijan. Ainoastaan pappi voi jakaa sakramentteja, joiden välityksellä Jumalan lahjat tulivat ihmisten osaksi. Papin tärkein tehtävä oli messun toimittaminen. Sen ytimenä oli ehtoollisen sakramentti. Jumalanpalveluksen huippukohta oli ehtoollisaineiden kohottaminen: asetussanojen jälkeen pappi nosti maljan ja leivän seurakunnan palvottavaksi. Seurakuntalainen tuli alttarin ääreen harvoin, yleensä vain pääsiäisenä. Eikä hänelle annettu sydänkeskiajalla viiniä, vaan ainoastaan leipä. Vain papit saivat nauttia ehtoollisen sen molemmissa muodoissa. Alkukirkon ateriasta oli tullut katseltava toimitus, jonka salaperäistä luonnetta vahvistivat suitsutus, pappien messuvaatteet sekä latinan kieli. Ripin sakramentti oli sielunhoidon ja kristillisen kasvatuksen tehokkain väline. Jokaisen oli tunnustettava syntinsä papille vähintään kerran vuodessa, —. Rippiin kuului kolme osaa. Ensimmäinen oli sydämen katumus ja toinen suun tunnustus, jonka perusteella rippi-isä julisti katuvalle synninpäästön. Kolmanneksi ripittäytyjä osoitti mielenmuutoksensa olivat almujen anto, paasto ja toivioretket pyhille paikoille. Hyvitystyöstä saattoi vapautua tekemällä rahalahjoituksen kirkolle eli lunastamalla aneen suorittamalla papin määräämät hyvitystyöt, joista tavallisimpia.”

290. K. Marxin & F. Engelsin ”Valitut teokset. Osa I.” –kirjaa (s. 30) lainaten: ”On tunnettua, miten munkit kirjoittivat vanhan pakanuusajan klassillisia teoksia sisältävien käsikirjoitusten tekstin päälle typeriä katolisia pyhimystaruja.”

291 . Näkökantoja Uskontoon –kirjaa lainaten: ”Menneisyyttä kuvaavana ja hahmottavana metodina historiankirjoitus palautuu aina antiikin aikoihin saakka. Erityisesti kreikkalaisten kirjoittajien Kreikan ja Rooman menneisyyttä kuvaavat kirjoitukset mainitaan usein modernin historiantutkimuksen esikuvina (Ks. esim. Dray 1993, 3).  Keskiajalla oli yleistä pitää annaaleja ja kirjoittaa hallitsijasukujen historiaa, joissa näiden alkuperä yleensä johdettiin joko raamatullisiin tai myyttisiin esi-isiin (Dumville 1977, 77).”

Edellinen lainaus  osoittaa sen miten paljon Raamatunkaan sukutauluihin voi luottaa, ja osoittaa, että aina keskiajalle asti on luonnollista käyttää erilaisia sukutauluja yms. poliittisina keinoina vankistaa valtaapitävien asemaa.

2 92 . Seppo A.Teinosen ”Uskonnot nykyhetken maailmassa” –kirjaa (s.263) lainaten: ”Suuret uskonnot ovat pitkän historiansa aikana joutuneet yhä uudelleen tilanteisiin, joissa niiden on ollut pakko löytää tiensä uusien voimatekijäin noustessa ja uhatessa niiden olemassaoloa. Nämä asennetyypit näkyvät selvinä esim. Bysantin kirkossa välittömästi sen jälkeen kun turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin 1453, kuten Adel-Theodore Khoury on osoittanut (C 1967, 538-543). Toiset omaksuivat tällöin vihamielisen kannan uuteen valtaan sekä uskonnollisesti että poliittisesti, toiset taas alistuivat valtiollisesti mutta pitivät kiinni uskostaan, monet valitsivat marttyyriuden ja jotkut ottivat turbaanin . Eräät asettuivat neutraalille kannalle suhteessaan sekä uuteen itäiseen valtiovaltaan että lännen voimiin, mutta useimmat mukautuivat tilanteeseen ja ryhtyivät valtiollisella alalla yhteistyöhön sulttaanin vallan kanssa. Uskonnollisella alueella syntyi dialogikirjallisuutta, jossa kristittyjen ja muslimien opillisia eroavuuksia minimalisoitiin tai kristinuskoa yritettiin tulkita muslimeille ymmärrettävästi. Päälinjaksi muodostui kuitenkin järkähtämätön kirkon perinnäisen opin puolustus, jolla parempien aikojen toivossa lujitettiin kirkon omia rivejä .”

293 . Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 162) lainaten: ”Bysanttilaiset munkit olivat tuoneet kristinuskon Venäjälle. Kiovan suuriruhtinas Vladimir antoi kastaa itsensä ja alamaisensa v. 988. ——-. Kirkon painopiste siirtyi keskiajan lopulla pohjoisemmaksi, ja Moskovan patriarkka julisti kirkkonsa itsenäiseksi v. 1448. Konstantinopolin kukistuttua Venäjän tsaari nousi kaikkien ortodoksien mahtavimmaksi suojelijaksi. Hän julisti itsensä myös Rooman poliittisen vallan perijäksi. Moskova on kolmas Rooma : ” Kaksi Roomaa on kukistunut, mutta kolmas pysyy pystyssä eikä neljättä tule koskaan olemaan .”.”

294. Pahan Ajan Kirjeitä –kirjaa (s. 41) lainaten: ”Syytät kristittyjä talouselämän sabotoinnista: kuka vain kykenee, pakenee kirkon byrokraatiksi, toisten elätiksi. Kirkkoa ei veroteta, sille sitä vastoin lahjoitetaan maatiloja ja kiinteistöjä. Kristityt puolustautuvat: he tarvitsevat varoja laajaan hyväntekeväisyyteen. Khrysostomos kerskuu, että puolet Konstantionopolin väestöstä saa kirkolta sosiaaliapua. Yhtä kaikki, enempää avustajat kuin avustettavat eivät tuota mitään.”

295 . KR -kirja (s. 178) jatkaa: ”Ensimmäinen saksalainen Raamattu painettiin  kirjapainon keksimisen jälkeen 1466 . Käännös oli tehty Vulgatan mukaan ja oli hyvin puutteellinen .  Tuhotakseen Lutherin oli paavi julistanut hänet pannaan, niin että kuka tahansa sai rankaisematta tappaa hänet .”

Kirjapainotaito on yksi ihmisen tärkeimpiä ihmisen kehityksen tuloksia, mutta sitä on käytetty paljon myös turhan kirjallisuuden painamiseen. Tämä tulisi lopettaa jo ympäristösyistä.

296 . KHO –kirja (s. 112) jatkaa: ”Renessanssin henki tunkeutui varsinkin Italiassa kirkonmiehiinkin, ja keskiajan viimeiset paavit olivat yleensä sen suosioita. Persoonallista uskonnollista harrastusta heillä ei ollut, mutta he pitivät uskontoa tarpeellisena yksinkertaiselle kansalle ja hyödyllisenä tulonlähteenä itselleen . ”Taru Kristuksesta on tuottanut meille niin paljon”, saatettiin sanoa paavin hovissa. Näinä aikoina tuli Vatikaani tuli täyteen maailman kallisarvoisimpia aarteita ja taideteoksia, ja Rooman Pietarin kirkko rakennettiin anekaupalla kerätyillä varoilla. Paavi Aleksanteri VI, Borgia-sukua, eli paheissa ja rikoksissa . Hänen pääpyrintönään oli hankkia lapsilleen kaikkia mahdollisia etuja, ja kaikki keinot kelpasivat hänelle, kun jokin tarkoitus oli saavutettava . Leo X (1513-1521), Medici-sukua, oli valtiollisiin vehkeilyihin perehtynyt ja tieteiden sekä taiteiden suosija, mutta samalla nautinnonhimoinen ja itsekäs . Kirkon tositarpeista nämä paavit eivät välittäneet, vaikka kyllä osasivat ottaa kasvoilleen hurskaan naamion ja virallisissa kirjeissään käyttää kauniita lauseparsia . Italialainen dominikaanimunkki Savonarola tuli maineeseen voimakkaana parannuksen saarnaajana ja kutsuttiin sen johdosta kuuluisaan renessanssikaupunkiin Firenzeen. —. Hänen vaikutuksestaan syntyi nuorison keskuudessa voimakas herääminen, joka johti koko kaupungin elämän muutokseen. —-. Hengellinen liike tempaisi mukaansa lopulta itse Lorenzo di Medicin. Viimeksi mainitun kuoltua Savonarola valittiin tasavallan johtoon, mutta valtiollisia asioita tuntemattomana hän ei siinä onnistunu t. —-. Kun hän tahtoi levittää liikettään laajemmalle saadakseen parannuksen myös paavien elämään, Aleksanteri VI koetti vaientaa hänet kardinaalin arvolla . Savonarola kieltäytyi kunniasta, ja silloin paavi päätti raivata hänet pois, ”vaikka hän olisi itse Johannes Kastaja”. Savonarolaa syytettiin inkvisition edessä, ja useiden kidutusten jälkeen hänet poltettiin roviolla v. 1498.”

297. Georg Henrik von Wrightin “Logiikka ja humanismi” -kirjaa (s. 397) lainaten: “Luullakseni ainoakaan keskiajan suuri ajattelija ei välttynyt syytöksiltä tai epäilyiltä kerettiläisyydestä. Monet heistä joutuivat pahoihin harmeihin mielipiteittensä tähden.”

298 . KHO –kirjaa (s. 122) lainaten: ”Luther kirjassaan ”Kirkon Baabelin vankeudessa”, joka oli latinankielinen, hän paljasti opissa, erittäinkin sakramenttiopissa, olevat väärennökset . ”

2 99 . KHO –kirja (s. 139) jatkaa: ”Vaikka Lutherin evankelinen kokonaiskäsitys oli kaikille uskonpuhdistuksen kannattajille yhteinen, syntyi monessa yksityiskohdassa, varsinkin Lutherin kuoltua, erimielisyyttä sen oikeasta ymmärtämisest ä.”

O n yleistä, kun uskonnollinen auktoriteetti kuolee, että jäljelle jääneiden keskuudessa syntyy erimielisyyttä.

300. PahanAjan Kirjeitä –kirjaa (s. 34) lainaten: ”Tietosanakirjatkaan eivät saa olla liian pitkiä, mutta mielellään komeasti kuvitettuja. Keisari Valens käskee oppineen Eutropiuksen laatimaan  lyhyen standardihistoriikin, mutta tuloksena saadut 75 oktaavosivuakin ovat liikaa ja Festukselta tilataan vielä lyhempi historia. Tiedonvälityksessä tapahtuu mullistus, kun selailtava koodeksi syrjäyttää papyrusrullan. Kirjanaukeama on uutuus, joka suorastaan vaatii kokosivun värikuvia. Nyt voi kirjaa selailla sellainenkin, joka ei osaa tai välitä lukea.”

301 KR -kirjaa (s. 176) lainaten: ”Raamattua käytettiin keskiajallakin enitenjumalanpalveluksissa eli messuissa . Valittiin evankeliumeista ja epistoloista lukukappaleita, jotka vielä ovat meidänkin kirkkomme evankeliumikirjassa ns. ensimmäisenä vuosikertana. Ahkerammin käytettiin Psalttaria, joka oli jaettu päivän monille rukoushetkille niin, että se ennätettiin viikossa laulaa päästä päähän. Laulettiin n. 20 psalmia päivässä. Mutta luettavia tekstejä ymmärsivät vain papit, ja psalmeja lauloivat vain papit ja heidän apunaan kuoripojat. Ja heillekin jäi muu osa Raamattua usein vieraaksi, paitsi niille harvoille, jotka harjoittivat teologista tiedettä ja siinä tarvitsivat Raamattua.”

Osa papeista vielä tänäkin päivänä pitää raamattua tärkeänä kirjana; kuitenkin olemme ihmisen kehityksen aikajanalla kohdassa jossa ymmärrämme kehityksemme kulun. Eli olemme tulleet suullisena perinteenä siirtyvässä tiedossa kirjoihin joita on kopioitu puutteellisesti ja muutettu esim. poliittisin syin ja saapuneet kehityksessämme kohtaan, jossa ymmärrämme ettei ihminen olisi lajina selvinnyt näin hyvin ellei se olisi osannut huijata. Nyt voimme olla rehellisiä.

302. Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 174) lainaten: ”Luther oli julistettu Wormsin valtiopäivillä valtakunnankiroukseen. Tämä teki Lutherin asiasta poliittisen: ne jotka menivät hänen puolelleen, asettuivat samalla keisaria vastaan. Mutta keisarin valta ei ollut rajaton, sillä Saksan valtakunta oli jakaantunut moniin ruhtinaskuntiin ja kaupunkeihin, joilla oli valta päättää omista asioistaan. Keisarilla oli sitä paitsi muutakin tekemistä kuin harhaoppisen munkin vainoaminen. Hänen aikansa ja voimansa kuluivat seuraavan kymmenen vuoden aikana Saksan ulkopuolella taistelussa Ranskaa, paavia ja turkkilaisia vastaan. Lutherin asian ja viime kädessä hänen itsensä kohtalo riippui viime kädessä siitä, minkä kannan Saksan ruhtinaat ja kaupungit ottivat. Ratkaisevaa oli, että hänen oma ruhtinaansa Frederik Viisas asettui tukemaan yliopistonsa kuuluisaa professoria ja kieltäytyi tottelemasta Wormsin päätöstä. Luther käänsi UT:n saksaksi. Käännös ei ollut ensimmäinen, mutta kun edelliset olivat varsin kömpelöitä, sai Luther Raamatun henkilöt puhumaan selvää saksaa. —–. On arveltu joka kolmannen lukutaitoisen saksalaisen hankkineen sen vuoteen 1525 mennessä. Luther käänsi myöhemmin VT:n. —— uudet luterilaiset kansankieliset raamatut käännettiin yleensä Lutherin  Raamatusta. —-. Koska jokaisella tuli olla lupa ja mahdollisuus itse lukea, mitä Raamattu sanoo, tuli lukutaidosta tavallaan autuuden ehto ja kansanopetuksesta luterilaisen kirkon päätehtävä. Uskonpuhdistusliike tapasi otollisimman maaperän Saksan kaupungeissa. Vallankumoukset ovat harvoin lähteneet liikkeelle maaseudulta, kun taas kaupungit tarjoavat luonnollisen kaikupohjan agitaatiolle. Lutherin aikana sosiaalinen jännitys oli keskittynyt kaupunkeihin. Niissä olivat kirjapainot ja niissä myös useimmat kirjat luettiin. Viidessätoista vuodessa olivat Saksan suuret kaupungit Zurichista Tallinnaan kääntyneet uuden opin kannattajiksi. Ainoan poikkeuksen muodosti katoliseksi jäänyt Köln. Lutherin teoksia luettiin painotuoreina, ja pian ilmestyi saarnamiehiä , jotka julistivat ”puhdasta Jumalan sanaa, ilman paavillisia lisiä”. Usein järjestettiin väittely vanhan ja uuden opin välillä.Ne olivat paremminkin mielenosoituksia uuden suunnan puolesta kuin tasapuolisia keskusteluja. Ei tunneta yhtään tapausta, jossa vanhan puolustajat olisi julistettu voittajiksi. Sanoista ei ollut pitkä matka tekoihin. Katolisia jumalanpalveluksia häirittiin välihuudoilla ja luterilaisella uutuudella, kansankielisellä virsilaululla. Monin paikoin kansanjoukot tunkeutuivat kirkkoon, raastoivat pyhimysten kuvat ja alttarit alas, murskasivat ja polttivat ne . Luther ei ollut tahtonut kuvanraastoja saati sitten yllyttänyt niihin. Silti niiden taustalla olivat hänen opetuksensa siitä, etteivät pyhimykset eivätkä pyhäinjäännökset auttaneet ihmistä, vaan olivat päinvastoin vahingollisia pelastukselle. Kaupungeissa uskonpuhdistus lähti liikkeelle alemmasta porvaristosta, mutta voitti nopeasti kannattajia myös ylemmästä yläluokasta. Ei yleensä kestänytkään kauan, ennen kuin raati oli kypsä siirtymään voittavan asian puolelle. Luostarit suljettiin; useimmat niiden asukkaista menivät naimisiin. Jumalanpalveluksia muutettiin kansankielisiksi. Ehtoollisessa alettiin jakaa viiniä myös muille kuin papeille. Kaupunki otti haltuunsa kirkon omaisuuden, mutta ryhtyi samalla huolehtimaan kouluista, sairaaloista ja köyhäinhoidosta. Pohjois-Saksan ruhtinaskunnissa, Englannissa ja Skandinavian maissa uskonpuhdistus pantiin käyntiin ylhäältä päin, hallitsijoiden mahtikäskyllä. Niinpä uskonpuhdistus siirsi kirkon ylimmän hallinnon Pohjois-Saksassa ja Pohjois-Euroopassa maallisen esivallan käsiin. Tällainen valtionkirkko ei ollut Lutherin toivoma, mutta, kun katolisen kirkon piispat eivät seuranneet häntä, jäi ainoaksi vaihtoehdoksi turvautuminen ruhtinaiden apuun. Maallinen esivalta yritettiin kuitenkin pitää syrjässä kirkkojen sisäisistä asioista, opista ja jumalanpalveluksista, mutta näihinkin ruhtinaat pyrkivät sekaantumaan. Vaatimattomasta Wittenbergistä ja sen kituliaasti alkaneesta nuoresta yliopistosta tuli yksi Euroopan henkisistä keskuksista. Yliopistosta tuli Saksan suosituin, ja sinne tultiin kauempaakin. Suomen Mikael Agricola, Ruotsin, Tanskan ja useiden Itä-Euroopan maiden uskonpuhdistajat palasivat kotiin tuomisinaan Lutherin julistama puhdas, raamatullinen oppi. Se levisi myös painettuna, sillä Luther ei antanut kynänsä levätä. Hän laati teologisia tutkielmia, kiista- ja pilkkakirjoituksia, hartauskirjoja, katekismuksia, virsiä ja rukouksia. Lisäksi ylioppilaat kopioivat oppi-isänsä luentoja ja saarnoja ja veivät muistiinpanonsa kirjapainoon. Vastustajiaan kohtaan Luther kävi vanhetessaan yhä jyrkemmäksi ja hänen kielenkäyttönsä entistä karkeammaksi. Hänen viimeisiltä vuosiltaan on raju kirjanen ”Juutalaisista ja heidän valheistaan”, jota Hitlerin Saksassa pidettiin suuressa arvossa —. Vaikka Lutherin juutalaisvastaisuutta ei ole syytä puolustella, on korostettava, ettei hänen asennettaan määrännyt rotuviha kuten natseilla, vaan uskonnolliset syyt. Uskonpuhdistusliikkeen puolelle asettuneet ruhtinaskunnat ja kaupungit tekivät Speyerin valtiopäivillä v. 1529 protestin: ne kieltäytyivät noudattamasta uskon asioissa enemmistön kantaa. Protestantit, kuten heitä tämän jälkeen kutsuttiin, jättivät seuravana vuonna Augsburgin valtiopäivillä keisarille lyhyen esityksen uskostaan. Sen oli laatinut Lutherin lähin työtoveri, Wittenbergin professori Filip Melanchthon. Koska Augsburgissa pyrittiin korjaamaan kirkon repeämää, ei Melanchthon hyökkää Roomaa vastaan, vaan korostaa, ettei hänen esittämänsä luterilaisen seurakunnan oppi poikkea katolisen kirkon opista. Katoliset ruhtinaat enempää kuin keisaritkaan eivät hyväksyneet tätä Augsbergin tunnustusta, josta muodostui kaikkia luterilaisia yhdistävä uskontunnustus. Uskonto jakoi Saksan valtakunnan kahtia, ja kun teologiset keskustelut eivätkä aseelliset yhteenotot muuttaneet asiaa, tehtiin v. 1555 Augsbergisä uskonrauha. Koska valtakunnassa oli kaksi uskontoa, jotka kumpikin väittivät olevansa ainoa oikea, tuli alamaisten seurata oman ruhtinaansa uskoa. Jollei hän tähän yhtynyt, oli hänellä oikeus muuttaa maasta.”

303 . Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 186) lainaten: ”Uskonpuhdistuksen myrskyt olivat pahoin riepotelleet katolista kirkkoa, mutta se ei ollut kokenut kärsinyt haaksirikkoa. Roomassa nähtiin kuitenkin pian, että suuntaa oli muutettava. Oli joko valittava kirkon uudistus tai antautuminen protestantismille. Paavinistuimelle nousi 1500-luvun puolivälistä lähtien hurskaita ja voimakastahtoisia miehiä, jotka pyrkivät paikkaaman kirkon repeämää. Trenton konsiili (1545-1563) tarttui härkää sarvista. Paavi antoi sille kaksi tehtävää, nimittäin uskonriidan sovittamisen ja kirkon uudistamisen . Ensimmäisessä ja tärkeimmässä tehtävässä kirkolliskokous epäonnistui . Se oli kutsuttu koolle 20 v. liian myöhään, niin että rintamalinjat olivat lukkiutuneet. —–. Konsiilin tehtäväksi jäi katolisen opin määrittely niissä kohdissa, joita vastaan Luther kannattajineen oli hyökännyt. ———. Konsiili torjui luterilaisen raamattukäsityksen korostamalla Raamatun ja kirkollisen tradition samanarvoisuutta . Se tuomitsi myös Lutherin opetuksen ihmisen pelastuksesta yksin uskon kautta, vahvisti opit seitsemästä sakramentista, kiirastulesta, pyhien palvonnasta ja pyhäinjäännöksistä . –. Viimeisessä istunnossa julkaistiin aneista lausunto, jossa tuomitaan juuri ne väärinkäytökset, joita vastaan Luther oli hyökännyt. Konsiili pyrki vahvistamaan piispojen asemaa ja arvovaltaa. Se nosti myös papiston tasoa määräämällä pappisseminaarin perustettavaksi jokaiseen hiippakuntaan.”

304. Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 189) lainaten: ”Trenton konsiilin päättyessä kirkkokuntien rajat olivat asettuneet likimain myöhemmille paikoilleen. Vaikka länsimainen kristikunta oli hajonnut, aikalaisten oli vaikea hyväksyä sitä: kukin kirkko piti itseään ainoana oikeana ja tuomitsi muut harhaoppisiksi. Katolinen kirkko määritteli Trentossa oppinsa. Protestantit tekivät saman julkaisemalla tunnustuskirjoja. Näitä olivat Englannin kirkon 39 artiklaa (1562) sekä useat kalvinistiset tunnustukset. Luterilaiset kokosivat tunnustuksensa v. 1580 Sovinnonkirja-nimiseen teokseen. Sen tärkein asiakirja on Augsburgin tunnustus, luetuin Lutherin Vähä-katekismus. Luterilaisuudesta tuli valtionuskonto Pohjois-Saksan ruhtinaskunnissa sekä Pohjoismaissa. Se pystyi torjumaan katolilaisuuden ja kalvinismin hyökkäykset, mutta ei itse laajentunut. Luterilaisen kirkon kiinteä yhteys valtioon ei ollut ongelma niin kauan kun hallitsija oli kristitty. Päämäärät olivat yhteiset: kirkko saarnasi kuuliaisuutta esivallalle, kristityn kuninkaan velvollisuus oli taas pitää huolta myös alamaistensa uskonnosta. Hyvä kristitty oli myös hyvä alamainen. Huono kristitty – eli vieraan kirkkokunnan jäsen – oli sen sijaan kapinoitsija ja sellaisenaan vähintään karkotettava maasta. Kirkolla oli luterilaisissa maissa aina viime vuosisadalle (1800) saakka kasvatusmonopoli joka ulottui aapisen tavaamisesta yliopistoon. Kirkko opetti kansan lukemaan ja määräsi varsin pitkälle, mitä se luki. Papisto oli oppinut sääty ja pappilat sekä aineellisen että hengellisen kulttuurin keskuksia.”

305 . KR -kirja (s. 181) jatkaa: ”Agricolasta tuli suomalaisen raamatunkäännöksen varsinainen luoja sekä suomalaisen kirjakielen perustaja. Meistä kyllä tuntuu hänen kielensä vanhanaikaiselta ja hänen kirjoitustapansa oudolta. Se johtuu siitä, että  neljässäsadassa vuodessa kaikki kielet muuttuvat hyvin paljon ,  varsinkin sellaiset, joilla ei ole ennen mitään kirjallisuutta .”

Edellisestä lainausta hyväksi käyttäen voimme käyttää toisessa asiayhteydessä. Miten paljon nk. perintätieto muuttuu vuosien, vuosikymmenten ja vuosisatojen aikana. Eikö voida olettaa, että kun auktoriteetti asemaa käyttävä henkilö/t haluavat heimonsa toimivan halutulla tavalla, niin hän/he muokkaavat vanhoja perimätiedollisia tarinoita niin, että hän/he saa aikaan halutun vaikutuksen.

306. Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 190) lainaten: ”Valistuksen aikana Jumala oli syytettynä. Oikeutta ei kuitenkaan käyty julkisesti eikä päätöksiä julistettu kaikelle kansalle. Eräs syytäjistä, Voltaire (k. 1778), kielsi keskustelemasta ateismista palvelusväen läsnäollessa: ”Haluan, että asianajajani, räätälini, palvelijani, vieläpä vaimoni uskoo Jumalaan, sillä siinä tapauksessa minua luultavasti petetään vähemmän ja minulta ryöstetään vähemmän.” ”Jumalaa, kristinuskoa ja kirkkoa syytettiin klubeissa, salongeissa ja kahviloissa. Syyttäjinä olivat valistusfilosofit, Voltaire kumppaneineen, valamiehistönä Eurooppalainen sivistyneistö. Länsimaisen älymystön kuvaan on siitä lähtien kuulunut tietty annos epäilyä ja epäuskoa, kristinuskon- ja kirkon vastaisuutta. Voltaire oli aikansa kuuluisin kirjailija. Hän oli ihailtu, mutta myös vihattu ja pelätty, sillä hän puuttui asioihin, jotka eivät kuuluneet hänelle. Voltaire inhosi vilpittömästi kirkkoa: Se oli yhteiskunnan kustannuksella elävä hyödytön loinen, se suosi taikauskoa järjen sijasta ja asetti sodan rauhan edelle. Filosofi ampui usein yli, mutta osui ainakin yhdessä asiassa maaliin: kysymys oli uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta. Voltaire taisteli kirkkoa vastaan, mutta uskoi Jumalaan. Hänen mukaansa Newtonin löytämät luonnonlait osoittavat selvästi, että on olemassa Korkein Olento, joka on järjestänyt kaikki asiat vapaan tahtonsa mukaan. Kun planeetat kiertävät avaruudessa yhteen suuntaan eivätkä toiseen, niin niiden Luojan käsi on ohjannut niiden kulun tähän suuntaan: ”Uskon Jumalaan, en teologien enkä mystikkojen Jumalaan, vaan luonnon jumalaan, suureen geometrikkoon, maailmankaikkeuden arkkitehtiin, liikkeelle panevaan voimaan, muuttumattomaan, tuonpuoleiseen, ikuiseen.” Useimpien valistusfilosofien mukaan Voltaire oli deisti. Hän uskoi Jumalaan, hyveeseen ja sielun kuolemattomuuteen. Tämä oli ns. luonnollinen, järjen mukainen uskonto.”

307. Kristinuskon Käsikirja –kirja (s.191 laatikkoteksti – Calaisin juttu) jatkaa: ”Ranskassa oli jatkuvasti protestanttinen vähemmistö. Vaikka se oli kielletty, sitä käytännössä siedettiin. Viha purkautui vuosisadan kuuluisammassa oikeusjutussa. Jean Calas oli toulouselainen kauppias, joka tuomittiin v. 1763 poikansa murhasta ja kidutettiin kuoliaaksi. Oikeus piti murhan motiivina sitä, että protestanttinen isä olisi halunnut estää poikansa kääntymisen katolilaisuuteen. Voltaire haastoi palaneen käryä ja kirjoitti kiistakirjoituksen ”Suvaitsevaisuudesta, Jean Calasin kuoleman johdosta”. Voltaire oli kerännyt siihen Raamatusta ja kirkon historiasta runsaan asevaraston uskonkiihkoa vastaan, jota hän piti kaiken pahan alkuna. Esimerkkejä tarjosi myös Ranskan oma historia: ”Ei Pyhän Pietarin seuraaja eikä hänen kardinaalikollegionsa voi erehtyä. He ylistivät ja siunasivat Pärttylinyön verilöylyä. Tämä teko oli siis mitä suuremmassa määrin pyhä. Niinpä jos siis kahdesta murhaajasta toinen on viiltänyt auki kahdenkymmenenneljän raskaana olevan hugenotti naisen vatsat, mutta toinen vain kahdentoista, niin ensimmäinen on ansainnut kaksinkertaisesti sen autuuden minkä toinen. Todella ihmeellisiä ne teot, joilla ikuinen autuus saavutetaan.” Voltairen ansiosta Calasin juttu otettiin uudelleen esille. Oikeus sai nyt selville, että poika oli tehnyt itsemurhan. Isan tuomio kumottiin ja hänet julistettiin syyttömäksi. Protestanttisessa maailmassa valistus ei ollut yhtä radikaalia eikä samalla tavoin kirkonvastaista kuin katolisessa Ranskassa. Järki, hyöty ja suvaitsevaisuus nostettiin kunniaan myös Englannissa, Saksassa ja Pohjoismaissa, mutta niitä ei käytetty kristinuskoa vastaan vaan sen puolesta. Syntyi valistusteologia. Se pyrki sovittamaan kristinuskon luonnollisen uskonnon muottiin. Mikä siihen ei sopinut, esim. ihmeet ja Raamatun opetus ihmisen syntisyydestä, unohdettiin. Valistusteologit tutkivat varsinkin luontoa osoittaakseen, kuinka järkevästi Luoja oli työnsä tehnyt, ja kuinka ihmisten tuli käyttää sitä hyödykseen.”

308. KHO –kirja (s. 195) jatkaa: ”Usko ihmisjärjen kykyihin herätti toivon, että kaikki elämän ja olevaisen arvoitukset voidaan järjen avulla ratkaista. Koko tätä ajattelutapaa sanotaankin rationalismiksi. Nämä aatteet levisivät 1700-luvulla kansantajuisissa julkaisuissa ja herättivät yleisen halun saada lisävalaistusta kaikkiin kysymyksiin. —. Kaikki eivät sitä kylläkään omaksuneet. Sen ohessa edelleen esiintyi puhdasoppineisuutta ja herätysliikkeitä, ja katolisissa maissa mystillishenkinen hartauskirjallisuus ja kirkon sielunhoitojärjestelmä ylläpitivät uskoa ja henkilökohtaista hurskauselämää. Mutta valistus oli varsinkin 1700-luvun jälkipuoliskon valtaliike. Se aiheutti yleisen sivistyselämän ja kristillisen kirkon välille jännitystä, joka oittain on säilynyt nykyaikaan asti.”

309. KHO –kirja (s. 196) jatkaa: ”Valistus ja kristillinen usko. Koska ihmisjärjen uskottiin voivan selvittää kaikki kysymykset, koetettiin uskontoakin selittää vain luonnollisen järjen avulla. Siirtomaapolitiikka ja lähetystyö olivat opettaneet tuntemaan uusia ei-kristillisiä uskontoja, ja niiden pyhiä kirjoja tehtiin Euroopassa tunnetuksi. Niinpä uskonnossa pidettiin totena niitä aatteita, jotka olivat yhteisiä eri uskonnoissa ja samalla järjelle todistettavia. Kolmantena tuntomerkkinä oli aatteiden käytännöllinen hyöty. Koska ihminen eli ihanassa maailmassa, tuli hänen elää onnellisena, ja siveellinen elämä oli oikea tie onnellisuuteen. Näin ollen uskonnon varsinaisena olemuksena pidettiin siveysoppia. –. Valistuksen mukaan ihmiselle oli annettu luomisessa järki, joten ei tarvittu erityistä jumalallista ilmoitusta eikä Raamattuakaan uskonnon kirjana, vaan ainoastaan siveysopillisena ohjeena. Koska ihminen oli luonnostaan hyvä, ei tarvittu myöskään syntisten Vapahtajaa, joten Jeesus oli vain ihmiskunnan etevin siveydenopettaja. Teologia jäi lähinnä vain historialliseksi ja kuvailevaksi tieteeksi. —. Kirkon teologisella taholla koetettiin rationalistista kehitystä vastustaa, mutta käytettävissä oli vain vanhentuneita aseita. Puhdasoppineisuuden dogmatiikka oli rakentunut vanhan ja keskiajan filosofisille käsityksille, jotka luonnontiede ja filosofia olivat kumonneet. Tilannetta vaikeutti myös sana-inspiraatio-oppi, joka ei sallinut tehdä eroa Raamatun ikuisen, uskonnollisen pelastussanoman ja sen aikahistoriallisten käsitysten välillä. ———-. Näin teologia joutui puolustusasemiin. Pidettiin kiinni luonnosta riippumattoman eli yliluonnollisen Jumalan olemassaolosta ja vaikutusmahdollisuuksista (teismi), ihmisen lankeemuksen aiheuttamasta syntisyydestä ja pelastuksen tarpeesta sekä ihmishengen ikuisuudesta. Mutta mekaanisen käsityksen järjenmukaiseksi uskottuja todisteluja ai voitu vastustaa, ja niin oli tingittävä vanhoista käsityksistä toinen toisensa jälkeen. Raamatun ihmeitä koetettiin selittää luonnollisella tavalla ja uskottiin, että järki kehittyessään lopulta tulee samoihin tuloksiin kuin ilmoitettu totuus. Tämä supranaturalistinen käsitys on elänyt kauan valistusajan jälkeenkin, mutta uutta teologiaa luovia voimia se ei ole kirvoittanut. Uudet opiskelijapolvet omaksuivat rationalistisen ajatustavan ja soveltaessaan sitä mahdollisimman myönteisesti teologiaan he kehittivät jyrkemmin rationalistisen teologian, jolla on ollut suuri vaikutus protestanttisissa maissa. Tämä suunta ei paljonkaan eronnut luonnollisesta teologiasta, vaikka se pitikin kristinuskoa parhaana mahdollisena uskontona.”

3 1 0 . Kristinuskon historia –kirjaa (s. 107) lainaten: ”Ranskan valistusfilosofit nostivat esiin 1700-luvulla inkvisition kristinuskon ja erityisesti katolisen kirkon suvaitsemattomuudesta ja ”pimeydestä”. Valistuksen kuva inkvisition miljoonista uhreista ja kidutuskammioiden loputtomista kärsimyksistä omaksuttiin laajasti, ja se on toiminut tehokkaasti kristittyjen vastaisena aseena meidän aikaamme saakka. Nykyajan kristittyjen näkökulmasta inkvisitio oli järkyttävä erehdys, ja katolinen kirkko on pyytänyt anteeksi osallisuuttaan siihen samoin kuin ristiretkiinkin .”

302. KHO –kirja (s. 248) jatkaa: ”Pius IX:n kokoon kutsuma ns. Vatikaanin kirkolliskokous (1870) vahvisti katolisen kirkon opinkappaleiksi, että paavi on erehtymätön, kun hän ”virkaistuimeltaan” (ex cathedra) antaa lausuntonsa kysymyksistä, jotka koskevat uskoa ja siveellisyyttä. Siten oli saavutettu päämäärä johon paavius oli vuosisatoja pyrkinyt. – Kun Viktor Emanuel muutamia kuukausia myöhemmin valloitti Rooman ja teki sen uudelleen yhdistetyn Italian pääkaupungiksi, niin paavi menetti viimeisen jäännöksen maallisesta vallastaan. —–. Vasta v. 1929 paavi ja Italian valtio tekivät sovinnon, ja paavi sai Vatikaanin alueen Roomassa itsenäiseksi kirkkovaltioksi.”

303 . KR -kirja (s. 182) jatkaa: ”Raamattu on  maailman eniten levinnyt kirja .  Sen jatkuvasta levittämisestä huolehtii monessa maassa joukko erityisiä raamattuseuroja . Niistä on tärkein Britannian ja Ulkomaan Raamattuseura, jolla on päätoimistonsa Lontoossa. Sen kirjoja on mennyt  maailmalle yli 400 milj. kpl..  Tämä merkillinen seura on perustettu v. 1804. Ennen sen perustamista oli Raamattu käännetty lähes 60 eri kielelle. Nyt on  Raamattu joko kokonaan tai osaksi käännetty ja painettu yli 1000 eri kielelle ,  joista eli 750 kieltä on Britannian ja Ulkomaan Raamattuseuran toimittamissa painoksissa . On ilmestynyt pieni kirjanen, jossa on raamatunlause —- kaikilla suuren raamattuseuran työmaalle kuuluvilla kielillä. Tekstinäytteet ovat huvittavia, sillä niissä on yli 60 eri kirjasinlajia ja aakkosjärjestelmää.  Monelle kansalle ovat lähetyssaarnaajat saaneet keksiä omat aakkoset .  Usein on käännöstyön aloittanut joku lähetyssaarnaaja omin päin , mutta sitten on pyydetty raamattuseuraa toimittamaan kirja painosta.”

304 . KR -kirja (s. 182) jatkaa: “ Seuralla on toimistoja kaikissa maissa ja tuhansia raamattukauppiaita ympäri maailmaa .  Nämä raamattukauppiaat eivät ole varsinaisia lähetyssaarnaajia eivätkä perusta seurakuntia, he vain myyvät Raamattuja. —-. Raamatuista otetaan pieni hinta, jotteivät ihmiset ilmaiseksi saadessaan pitäisi niitä vähäpätöisinä .”

305. KR -kirja (s. 184) jatkaa: ”Nykyään ei Britannian raamattuseura yleensä kustanna Raamattuja evankelisille maille, vaan ainoastaan katolisille, joissa kirkko estää Raamatun leviämistä, ja lähetysmaille (P: V. 1953.). Sitä varten onkin Suomessa syntynyt erityinen kustannusyhtiö Raamattutalo Raamattujen ja muiden kirkollisten kirjojen painattamiseksi. —-. Ennen oli Raamatussa paljon epäselviä paikkoja tai vanhanaikaisia ja kummalliselta tuntuvia sanoja, jotka vaivasivat lukijaa. Nyt ovat lauseet selvät ja harvinaisista sanoista ovat jäljellä vain sellaiset, joilla on erityinen juhlallinen vanhuuden sointu.”

Edellisestä lainaksesta voi nähdä hyvääkin kirkon alaisten järjestöjen toiminnasta; moni kansa on saanut kielen jonkin raamattuseuran ansiosta, mutta myös disinformaatiota. Se, että raamattu on maailman eniten levinnyt kirja, vaikuttaa varmasti uskonnollisuutta ylläpitävästi.

306. U skontojen K ehityksen P ääpiirteet -kirjaa (s. 158) lainaten: ”Kirjauskonnon ilmiöitä protestanttisessa maailmassa on aina uusien lahkojen ilmeneminen, kun ryhdytään selittelemään omalla tavalla erikoisia raamatun kohtia ja tehdään niistä päänumerot. Jos voitaisiin kohota Jeesuksen sydämen puhtauden ja lähimmäisenrakkauden uskontoon, niin erimielisyys uskonnossa sammuisi, kun yksilö saisi sisimmässä hengessään selvittää asiansa Jumalan kanssa ja elämällään osoittaa mikä hän on.”

Lahkolaisuuden yksi syy on varmaankin se, että raamattua voi “lukea” monin tavoin. Mutta lahkolaisuuskin on poistettavissa, jos raamattua luetan analyyttisesti; silloin raamattu osoittautuu ihmisen luomaksi ilman mitään “yliluonnollista” “johdatusta” koska raamatun luontiaikoina ihmiset eivät ymmärtäneet omia toimintamekanismejaan eivätkä ympäröivää luontoa niin hyvin kuin nykyään näistä asioista tiedetään. Jeesus ei ollut ”sydämmeltään puhdas”; vaan yritti saada valtaa itselleen. Minkä verran hän valehteli ihmeistään on vaikea sanoa, mutta hänestä kirjoitettiin hänen kuolemansa jälkeen ja väitettiin hänen tehneen ihmeitä. Tosin hänestä kirjoittaneet osaksi itsekkin väittivät tehneensä ihmeitä tai kohdanneen kuolleen Jeesuksen ilmestyksessä. Edellinen lainaus puhuu “sydämen puhtaudesta”; pitäisi määritellä mitä “sydämen puhtaudella” tarkoitetaan. Sydän miellettiin niinkuin hengityskin osaksi jotain jumalillista. Sydän- ja henki -termistä  lisää kappaleessa 1.4.1 jumala -termin yhteydessä.

307. Kristinuskon Historia –kirjaa (s. 11) lainaten: ”Myös kristinuskon historiaa on siksi arvioitava kriittisesti nykyisen ajattelun ja nykyisten arvojen valossa. Siitä on hyväksyttävä se, mikä nyt tuntuu oikealta, ja torjuttava kaikki, mikä tuntuu väärältä. Tätä modernia ajattelutapaa eivät kirkot ole virallisesti hyväksyneet, mutta silti se vaikuttaa vahvasti etenkin läntisten kirkkojen piirissä.”

308. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Hebrealaisten raamattu eli Tanak, joka vastaa pääpiirteissään krisittyjen Vanhaa testamenttia, kuvaa juutalaisten historiaa uskonnollisesta näkökulmasta. Kaikkea siinä kerrottua ei voida vahvistaa historiallisesti, mutta kertomuksilla on suuri merkitys juutalaisen identiteetin kannalta. Juutalaiset pitävät kantaisänään Abrahamia, jonka kerrotaan solmineen liiton Jumalan kanssa. — Mooses saa Siinain erämaassa Jumalalta Tooran. Kantavana ajatuksena on, että Jumala pitää huolen niistä, jotka tottelevat häntä, mutta kurittaa niitä, jotka eivät sitä tee. Juutalaisella kansalla on Heprealaisen raamatun mukaan erityinen asema ja tehtävä maailmassa. Juutalaiset uskovat, että he ovat Jumalan valitsema kansa.”
Se että Mooseksen väitetään saaneen Siinain erämaassa Toora lienee valhetta, koska Tooran luontiaikoina kirjallisen materiaalin kerääntyminen isommiksi kokonaisuuksiksi vei pidemmän aikaa mitä nykyään. Edelliseen liittyy vielä uskontopoliittiset aspektit. Tuohon aikaan vielä uskonnolliset johtajat syyttivät kansaa, jos asiat eivät sujeneet niin kuin he olivat luvanneet.

309. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Uskontohistoriallisesta näkökulmasta juutalaisuus on etninin uskonto, eikä sille voida nimetä perustajaa. Uskonnon juuret ovat Lähi-idässä, ja se on saanut vaikutteita muista samalla alueella vaikuttaneista uskonnoista, kuten Mesopotamian zarathustralaisuudesta. Suurin osa juutalaisista asui tuolloin Juudan alueella, mutta osa heistä asui muualla, eri puolilla Lähi-itää ja Välimeren piiriä. Tutkijat arvelevat, että juutalaisuus alkoi erityä omaksi uskonnokseen viimeistään 500-luvulla eKr. Babylonin suurvalta valloitti tuolloin Juudan, jonka asukkaista, juutalaisista, osa joutui muuttamaan pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan. Tuona pakkosiirtolaisuuden aikana muotoutiuvat juutalaisuutta erityisesti leimaavat piirteet, monoteismi eli yksijumalaisuus, synagogat ja poikien ympärileikkaus. Nämä piirteet erottivat juutalaiset ympäröivistä kansoista ja vahvistivat heidän omaa uskonnollista ja kansallista identiteettiään. Monet arkeen ja juhlaan liittyvät tavat alkoivat vakiintua, ja siihen asti suullisina perimätietona kulkeneita, pyhinä pidettyjä kertomuksia alettiin koota kirjalliseen muotoon.”
Kaikissa uskonnoissa on maallistumista, niin myös juutalaisuudessa. Koska juutalaisuus ei ole lähetysuskonto, sen jäsenmäärä pysynee samana, mutta tämän kirjan tarkoitus on vähentää myös juutalaisuuden vaikusta maailmassa. Onneksi puhtaaseen tieteeseen perustuvat maailmankatsomus vaikuttaa niin juutalaisuudessa kuin esimerkiksi Afrikan lähetysuskonnoissa; joten aikanaan uskonnollisuus on vain keskustelufoorumeiden alusta. Jähmeät instituutiot kuolevat pois, ja tilalle tulee mielenkiintoisten ajatusten jako esimerkiksi internetissä.

310. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Jerusalemin temppelin hävittämisen jälkeen juutalaiset eivät enää voineet uhrata Jumalalle. Uskonnollinen elämä siirtyi pääosin synagogiin ja yhteisöjä opetti ja ohjasi rabbi.”

311. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Israelin politiikassa vaikuttaa niin maallisia kuin uskonnollisiakin puolueita. Uskonnollissa puolueissa on sekä maltillisia että radikaaleja ryhmiä. –. Radikaaleihin puolueisiin voidaan lukea ultraortodoksit, jotka vahvimmin vaalivat perinteistä juutalaista elämäntapaa. Ultraortodoksien poliittinen vaikutusvalta on kasvanut viime vuosina.”

312. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Vaikka juutalaisuus on monessa mielessä yhtenäinen uskonnollinen ryhmä, juutalaiset ovat kuitenkin muun muuassa diasporan takia erityneet maantieteellisesti eri ryhmiksi.”

313. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Talmudin opiskelua pidetään koko elämän mittaisena haasteena.”
Edellisestä lainauksesta voime huomata kuinka vaikeaa on syntyä uskonnolliseen perheeseen. Ihmisen käsityskyky ei monesti riitä ymmärtämään oman ”uskonnon” vajavuuksia koko elämän aikana; varsinkin kun perhe on uskonnollinen ja auktoriteettia asemaa käyttävät pitävät kyselijän ruodussa.

314 Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Hebrealaista raamattua on – alettu kirjoittaa viimeistään 500-luvulla eKr., joskin jotkin tekstit ovat tätäkin vanhempia. –. Viimeiset Heprealaisen raamatun tekstit kirjoitettiin 100-luvulla eKr.

315 Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Juutalaisuuden toiseksi tärkein teksti on Talmud, joka on 20-osainen Tooran selitysteos. Talmudissa tulkitaan sitä, mitä Tooran ohjeet tarkoittavat arkisissa tilanteissa. Rabbit alkoivat jo varhain tulkitaa Tooraa suullisesti ja niiden tulkintojen pohjalta syntyi Talmud. Talmud on syntynyt 200-500-luvulla jKr. Kyseessä on laaja teos, joka koostuu kahdesta kokonaisuudesta, Misnasta ja Gemarasta. Misna on osista vanhempi ja sen taustalla on juutalaisen lain suullinen tulkinta. Misnan aihepiireinä ovat muun muuassa uskonnolliseen kulttiin, yhteiskunnalliseen järjestykseen ja elinkeinoihin liittyvät asiat. Se sisältää ohjeita esimerkiksi uhraamisesta, sapatin vietosta, avioerosta ja maanviljelyksestä. Gemara selittää Misnaa muun muuassa tarinoiden ja legendojen avulla. Siinä käsitellään myös aihepiirejä, joita Misnasta ei löydy, kuten historiaa ja luonnontieteitä. Gemara rakentuu keskusteluista, joissa jopa väitellään Misnan ohjeista. Juutalaisten pyhiä kirjoituksia on tulkittu muutoinkin. Rabbit saattavat kiistellä oikeista tulkinnoista kiihkeästikkin. Erilaiset opilliset tulkinnat ovat johtaneet vuosisatojen kuluessa juutalaisuuden jakautumiseen erilaisiin opillisiin suuntauksiin.”
Talmud siis jatkaa Tanakia. Voidaan sanoa, että pyhät kirjoitukset ovat olleen aikansa Wikipedia.

316. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Jotkin yksittäisiä juutalaisia ryhmiä koskeneet tapahtumat on ymmärretty kaikkia juutalaisia koskeneiksi.”

317. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Kun juutalainen valtio, Israel, vuonna 1948 perustettiin, monet juutalaiset katsoivat Jumalan aikanaan Abrahamille antaman lupauksen toteutuneen.”
Israelin perustamista asti on ollut väkivaltaisuuksia Lähi-idässä eri ryhmittymien välillä. Toivon perinteisten uskontojen sekularisaation tuovan tähän helpotuksen.

318. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Ultraortodoksit vastustavat monia modernin maailman ilmiöitä, kuten esimerkiksi televisiota tai internetiä. He painottavat perhe-elämän merkitystä, ja perheet ovatkin usein suuria. Myös siveysvaatimukset ovat tarkkoja. Mainoksia, joissa esiintyy naisia, ei suvaita. Jerusalemin ultraortodoksissa kortteleissa on monesti miehille ja naisille omat jalankulkuväylänsä.”

319. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Juutalainen kalenteri alkaa oletetusta maailman luomisesta, jonka ajankohtana pidetään perinteisesti vuotta 3761 eKr.”
Edellä mainittu virke on yksi todiste siitä, ettei esimerkiksi Tanakiin tai Raamattuun voi perustaa toimintaansa.

320. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Yhtenäinen kieli ja kulttuuri sekä Välimeren alueen meri- ja maantiet mahdollistivat uusien aatteiden ja uskomusten nopean leviämisen. Kristinuskon alku on Jeesus Nasaretilaisen toiminnassa ja opetuksissa. Hän oli uskonnoltaan juutalainen, joten hellenismin rinnalla kristinsukon toinen kulttuurinen pohja on juutalaisuus ja sen opetukset. Kristinuskon yksiselitteistä syntyhetkeä on mahdoton määrittää. Kyse on kehityksestä, jossa yksi uskonnollinen tulkinta voittaa muut näkemykset. Kirkon oman käsityksen mukaan lähtötilanne oli ensimmäinen helluntai, jolloin Pyhä henki laskeutui opetuslasten keskuuteen. Tästä tapahtumasta kristillisen kirkon kehityksen katsotaan alkaneen.
Kyse on kuitenkin uskonnollisesta tulkinnasta, ei historiallisesti todistettavasta tapahtumasta. –. Alkukirkon aikana kristityt eivät vielä olleet irtautuneet juutalaisuudesta, vaan ottivat osaa myös juutalaiseen jumalanpalveluselämään. –. Kristinusko levisi lähetystyön myötä Välimeren alueen kaupungista toiseen, kuten muutkin itäiset aatteet ja uskomukset, esimerkiksi ns. mysteeriuskonnot. Apostoli paavalin ahkera lähetystyö monine matkoineen oli ratkaisevaa.”
Se mitä tiedämme hengen-käsitteestä, ihmisen kyvystä valehdella ja vielä yhteiskunnan kehityksestä kohti tieteellistä tutkimuksen tekoa; voi sanoa, että valitettavasti uskonnot ovat saaneet historiassa liian paljon valtaa. Toisaalta se kuuluu kehitykseemme. Ja meille eläville voin sanoa: jos historia olisi muuttunut hiukankaan menneisyydessä, niin siittiöarvonnassa jokainen meistä elävistä olisi jäänyt syntymättä. Edellinen virke kärjistäen.

321. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Raamattu koostuu 66 erilaisesta kirjasta, jotka ovat syntyneet yli 700 vuoden kuluessa eri kirjoittajien toimesta. Raamattu ei site ole yhtenäinen tai yhdellä kertaa syntynyt kirja, vaan eri kirjallisuuslajeja eri ajoilta sisältävä kirjakokoelma.”
Vanha testamentti sisältänee Lähi-idässä kiertäneitä tarinoita, joita sitten on kirjattu ylös, ja mukautettu Juudean ja Israelin eri heimojen tarpeisiin.

322. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Uuden testamentin synty tapahtui – noin 300 vuoden kuluessa. Aluksi kertomukset Jeesuksen toiminnasta kulkivat suullisena perinteenä, –.”
Varhaiskristityille oli tragedia, että Jeesuksen toinen tuleminen viivästyi. Yksi syy sille, että tarinoita Jeesuksesta alettiin kerätä oli se tuon ajan uskontomarkkinoilla, oli se että oli paljon keksittyä suullista ja kirjallista materiaalin tuon ajan uskonnollisista asioista. Esimerkiksi apokryfisiä kirjoja.

323. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Vanhimmat Uuden testamentin tekstit ovat apostoli Paavalin eri seurakunnille ja yksityisille henkilöille lähettämiä kirjeitä. Niitä elettiin lukea eri seurakunnissa ja levittää käsin kopioituina eri puolille Välimeren aluetta. 100-luvulle tultaessa Paavalin kirjeet olivat saaneet jo arvovaltaisen aseman kristittyjen kokouksissa. Evankeliuminen osalta vakiintuminen tapahtui myöhemmin. Evankeliumeista oli useita erilaisia versioita. Ongelmaksi muodostui se, mitkä näistä versioista edustivat oikeaa kristillistä tulkintaa. Evankeliumien sisällöt nimittäin poikkesivat toisistaan. Kun Uuden testamentin ohjeellista kirjakokoelmaa hahmoteltiin, otettiin valinnan kriteeriksi seuraavat: evankeliumien piti olla yleisesti käytössä, sen piti edustaa apostolista alkuperää ja sen piti edustaa oikeaa oppia.”
Paavali oli se, jolla oli suuri vaikutus kristinuskon leviämiseen. Tuon ajan uskontomarkkinoita kuvaa hyvin se, että Paavalikin kirjeissään joutuu varoittelemaan vääristä profeetoista.

324. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Raamatun kirjojen synty on osittain hämärän peitossa, koska kaikkien kirjojen kirjoittajia ei tunneta.”

325. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Raamatun historiankirjat kertovat juutalaisuuden historiasta uskonnollisen näkökulman avulla.”
Edellisen lainauksen ”uskonnollinen näkökulma” voidaan korvat seuraavalla lauseella: uskonnollinen näkökulma on tietämättömyyttä luonnonmekanismeista sekä suoranaista valehtelua.

326. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Mooseksen kirjat – käsittelevät myyttien avulla maailman syntyä ja ihmisen asemaa.”

327. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Raamatussa sanotaan: kansa, joka ei tottele Jumalaa ja toimii väärin, tuhoutuu.”

328. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Vanhin evankeliumeista on Markuksen evankeliumi, joka syntyi 60-luvun lopulla. Markuksen evankeliumi toimi lähteenä muille evankeliumeille, jotka syntyivät seuraavilla vuosikymmenillä. Matteuksellan ja Luukkaalla on ollut käytössään myös muita lähteitä, osa omia, osa yhteisiä.”

329. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Apostolin teoissa ei ole kyse historian oppikirjasta, vaan uskonnollisesta kuvauksesta ensimmäisten kristittyjen elämästä. — Pyhän hengen laskeutuminen on Apostolien teoissa. Johanneksen ilmestys, –, on tulevaisuuteen sijoittuva ja peitekielinen kerronnaltaan. Kirja vilisee vertauskuvia ja numeromystiikkaa. Tämän vuoksi sen tulkinta on ollut kirjavaa. Toisten mielestä kyse on aidosti maailmanlopun ennustuksista, toisten mukaan Johanneksen ilmestyksessä on kyse oman aikansa ahdingon ja vainojen kuvauksesta.”

330. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Kolmasosan Uuden testamentin kirjeistä on kirjoittanut Paavali. Jotkut kirjeistä ovat muiden kirjoittamia, mutta nekin on merkitty Paavalin nimiin. Näiden lisäksi on muiden nimissä kirjoittettuja kirjeitä.”

331. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Yhteiskunnallisesti Raamattu on vaikuttanut muun muuassa lainsäädäntöön ja ihmisoikeuksien määrittelyyn. Raamatulliset arvot ovat monen toiminnan ja puheen taustalla. Raamatulla on siten ollut suuri eettinen merkitys. Raamattu on vaikuttanut myös kulttuurin eri alueilla, esimerkiksi kirjallisuuteen, elokuviin ja kuvataiteisiin.”
Raamatusta saa melkein minkä asian puolesta puhuvia kohtia, ja täten vastakkaiselle mielipiteellikin löytyy kohtia joita siteerata. Lainsäädäntö tulisi uudistaa sosiologiaan ja psykologiaan perustuvaksi ottaen huomioon humanistiset näkökannat, tasa-arvo ja ympäristön meille aiheuttamat ongelmat. Muutamia mainitakseni.

332. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Raamatun kaikki säilyneet vanhat käsikirjoitukset ovat kopioiden kopioita. Redaktiokritiikki tutkii, onko tietty Raamatun kirja ollut alun perin yhtenäinen teos, vai onko se koottu erilaisista tekstikatkelmista. Kirjallisuuskriittisessä tutkimuksessa selvitetään, onko tekstien toimittaja mahdollisesti tehnyt muutoksia pohjatekstiin.”

333. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”– Raamatun tekstit eivät ole yksiselitteisiä. Raamattu on syntynyt aikana, jolloin vallitsi erilainene kulttuuri ja maailmankuva kuin nykyään. Myös eettiset ihanteen, kuten tasa-arvo, ymmärretään nykyään eri tavalla. Fundamentalistisessa tulkinnassa lähdetään siitä, että Raamattu on erehtymätöntä Jumalan sanomaa. Tämän ajattelun pohjana on 1600-luvulla syntynyt niin sanottu sanainspiraatio-oppi. Tämän mukaan Jumala ”saneli” Raamatun tekstit kirjoittajille. Jos teksteissä on virheitä ja ristiriitaisuuksia, kyse on siitä, että Jumala on halunnut näin. Tässä tulkinnassa korostuu Jumalan arvovalta kaikilla elämänalueilla, seksuaalietiikasta uskonoppeihin. Äärimmilleen vietyinä fundamentalistisen tulkinnan mukaan nykytiede on väärässä, jos se opettaa toisin kuin Raamattu. Hyvä esimerkki tästä on kysymys siitä, luotiinko maailma viikossa vai onko se syntynyt miljardien vuosien kuluessa. Pelastushistoriallinen tulkintamalli lähtee siitä, että Raamatussa on tietty perussanoma, joka on ehdoton. Tämä sanoma on se, että Jumalan ja ihmisen välillä tulisi olla eheä suhde, kuten oli ennen syntiinlankeemusta. –. Pelastushistoriallisen tulkinnan mukaan Raamatussa on jumalallinen pelastussanoma, jonka erehtyväiset ja inhimilliset ihmiset ovat kirjoittaneet.”
Edellisen lainauksen mainitsema syntiinlankeemus-legenda ei pidä paikkaansa, ihmiset ovat eläneet ennen Raamatun määrittelemää aikaa ja tätä ennen kehittyneet alemmista lajeista. Monissa kulttuureissa on ollut menneisyydessä niin sanottu kulta-aika, jolloin asiat olevinaan ovat olleet paremmin.

334. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Kulttuurit eivät koskaan elä eristyksissä muista kulttuureista. Ihmiset kohtaavat esimerkiksi kaupankäynnin yhteydessä ja saavat kulttuurisia vaikutteita toisiltaan. Muinaiset Lähi-idän kulttuurit, erityisesti Mesopotamian ja Egyptin kulttuurit, ovat vaikuttaneet juutalaisuuteen ja sitä kautta kristinuskoon ja islamiin. Pakkosiirtolaisuuden ajalla juutalaisuus muuttui monolatrisesta uskonnosta monoteistiseksi uskonnoksi. Tähän on todennäköisesti osaltaan vaikuttanut assyrialainen ajattelutapa, jonka mukaan Assur oli ainoa todellinen Jumala. Vanhan testamentin teksteissä nähdään yhteyksiä mesopotamialaisiin ja egyptiläisiin teksteihin. Lakitekstit muistuttavat mesopotamialaista lakia, ja Gilgamesh-eepoksesta löytyy Vanhan testamentin kanssa samantyyppisiä kertomuksia, kuten vedenpaisumuskertomus. Vanhan testamentin sananlaskut edustavat egyptiläistä viisausperinnettä. Myös oppi Jumalan ja juutalaisten liitosta muistuttaa assyrialaisia sopimuksia valtaa pitävän kuninkaan ja valloitettujen maiden vasallikuninkaiden välillä. Iranissa edelleen tänä päivänä pienenä vähemmistöuskontona vaikuttava zarathustralaisuus muokkasi myös juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin maailmankuvaa. Zarathustralaisuudessa se on dualistinen: maailmassa vaikuttaa kaksi vastakkaistaa voimaa, hyvä ja paha, valo ja pimeys. Juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin oppi persoonallisesta pahasta on saanut vaikutteita tästä näkemyksestä. Myös oppi paratiisista on luultavasti omaksuttu zarathustralaisuudesta juutalaisuuteen ja sitä kautta kristinuskoon ja islamiin. Osa Kreikan hellenistisen kulttuuurin jumalista ja uskonnollisista opeista on peräisin Lähi-idästä. Hellenistinen kulttuuri puolestaan vaikutti selvästi kristinuskoon ja islamiin. Esimerkiksi tarinat manalasta ja siellä käyvistä sankareista ovat samantapaisia kuin vastaavat Lähi-idän kertomukset. Jeesuksen laskeutuminen tuonelaan ja kuoleman voittaminen muistuttaa näitä tarinoita. Oppi Jumalan pojasta oli merkittävä Egyptissä ja sieltä se siirtyi myös hellenistiseen maailmaan erityisesti Isis-jumalattaren palvonnan muodossa. Isis-tarinoissa Isis joutuu salassa kasvattamaan poikansa, joka on siinnyt Osiris-jumalasta. Kuvaukset Mariasta ja Jeesuksesta voidaan nähdä näiden tarinoiden muunnoksina. Islamiin hellenistinen kulttuuri vaikutti gnostilaisuuden kautta. Ajatus ihmisestä, joka on täydellinen näkyy esimerkiksi siiamauslimien imaamiopissa. Myös kreikkalainen filosofia vaikutti näihin uskontoihin. Kristilliset teologit ottivat käyttöönsä kreikkalaisten filosofien menetelmät ja käsitteet. Kristinuskon varhaisimmat puolestapuhujat käyttivät logiikkaa ja retoriikkaa kirjoituksissaan. Myös muslimit olivat kiinnostuneita kreikkalaisesta kulttuurista ja islamilaiset teologit hyödynsivät kreikkalaista filosofiaa kehittäessään islamin oppia.
Kuvatekstit: Mariaa pidetään kristillisissä kirkoissa Jumalan äitinä. Kuvassa Marialla on kruunu, joka viittaa ajatukseen Mariasta taivaan kuningattarena. Tutkijoiden mukaan Maria-kultin kehittyminen sai vaikutteita muun muuassa Isiksen palvonnasta.
Egyptiläinen Isis-jumalatar oli alun perin Egyptissä palvottu maan hedelmällisyyden ja kuolleiden jumalatar. Isis oli Horus-jumalan äiti. Faaraon uskottiin olevan Horuksen edustaja maan päällä, ja sen tähden Isistä pidettiin myös faaraon jumalaäitinä. Isiksen tunnistaa pään päällä olevista lehmän sarvista ja auringon kehrästä. Isiksen palvonta levisi laajalle Rooman valtakuntaan, esimerkiksi Italiaan. Kristillisen perimätiedon mukaan Pyhän haudan kirkon kohdalla ovat tapahtuneet esimerkiksi Jeesuksen ristiinaulitseminen (tekijä: edellinen virke voi olla väärin. Päivitystä tehdessäni osa tekstistä katosi, ja tukeuduin muistiin täydentäessäni virkkeen.). Kalliomoskeija. Islamin perimätiedon mukaan Muhammed ratsasti taivaaseen juuri tältä paikalta.”