Kirja

Henkikäsitteen muodostuminen sekä sen eläminen nyky-Suomessakin.

Saatteeksi: Luento, jonka pohjalta tutkielmani teen on Tiina Mahlamäen “Pre-Christian and Christian Religion in Finland”. Aihe mitä tässä tutkielmassa käsittelen, oli minulle entuudestaan tuttu. Minulla on teoria henkikäsitteestä, jonka nyt saan esille tuotua odottamatta esimerkiksi kandityötä yliopistossa. Oman hypoteesin olen keksinyt 90-luvun lopulla, mutta elämäntilanteeni on ollut sellainen, että se sallii täysipainoisen akateemisen opiskelun vasta nyt ja tämä kurssi avasi mahdollisuuden käsitellä hypoteesiani. David Abram on käsitellyt aihetta samansuuntaisesti, mutta laajennan henkikäsitteen merkitystä tässä tutkielmassa hiukan lisää. Ajan puutteen vuoksi informaatiohakuni oli puutteellinen, joten joku/jotkut ovat voineet aiemmin käsitellä henkikäsitettä minunlaisella tavalla aiemmin. Käsittelen esseessäni myös muita uskontoteoreettisia käsitteitä, niinkuin ne animismin aikaan liittyvät, ja käsitteiden kehitystä kohti nykypäivän Suomea ja muuta maailmaa. Tässä työssä oli tarkoitus kirjoittaa essee ja välttää mahdollisimman paljon suoraa referointia. Olen kuitenkin joutunut käyttämään suoraa referointia melko paljon, koska muuten olisi ollut vaikeaa tuoda ajatuksia selkeästi julki. Kaunokirjallinen vivahde jää esseestäni puuttumaan, mutta näin parhaaksi edetä näin. Vielä pahoittelen, että sivumäärä hiukan ylittää ohjeen, mutta syy on puhtaasti tekstin oletettua tieteellisyyttä tukeva.

Kaikki alueet maailmassa ovat käyneet animistisen vaiheen siirryttäessä kohti nykyaikaa. Suomi on valtionkirkoltaan sekularisoitumisen kohteena, mitä on hyvä peilata maailman uskonnolliseen kenttää ja esittää arvioita, kuinka perinteiset uskonnot tulevat elämään lähitulevaisuudessa, ja ehkä milloin perinteiset uskonnot tulevat katoamaan. Keskityn tässä esseessä pohtimaan uskonnollisten käsitteiden etymologiaa, koska käsitteet ovat olennainen osa uskontoa ja niitä käytetään monesti miettimättä niiden merkitystä. Esi-kristillisellä ajalla Suomessa luonnossa ja esineissä nähtiin henkiä ja voimia kun ei ymmärretty esimerkiksi salaman syytä; luultiin sen olevan Ukon tai jonkin muun vaikutusta. Shamaanit pitivät harmoniaa yllä, ja kun Suomi alkoi vähitellen kristillistyä, aiemmille pyhille paikoille rakennettiin kirkkoja. Myös monet vanhat tavat saivat elää kun ei niitä saatu juurittuakaan pois. Shamanismia on ollut kaikkialla ja vain välimatkat heimojen välillä ja luonnonympäristöjen erilaisuus ovat tuoneet variaatiota shamanismiin. Animistisen ajan käsitteet elävät nyky-Suomessakin. Käytän tutkielmassani uskonnosta käsitettä uskontoteoreettinen kaventaakseni rajaa uskonnollisen- ja muun tieteellisen teorianmuodostuksen kanssa, sillä olihan menneisyydessä ihmisten uskontoteoreettiset mietelmät omalla tavallaan loogisia, vaikkakin vääriä.

Aloitan tutkielmani kuitenkin filosofiasta, ja alan siitä käsin pureutua henkikäsitteeseen. “Väite jota ei tosiasiallisesti eikä periaatteellisesti voida verifioida, olisi esimerkiksi lause, että kaikkia meidän tekojamme todellisuudessa ohjaa näkymätön henkiolento ja vain näennäisesti oma tahtomme. Sillä henkiolennon näkymättömyyden koko “niksi” ei silloin ole siinä, että havaintovälineidemme teknillisten puutteellisuuksien vuoksi olisi mahdotonta nähdä henkiolentoa, vaan siinä, että tämä, vaikka onkin kaikkiallinen ja kykenevä mielin määrin puuttumaan elämänkulkuumme, kuitenkin jo luonnostaan on suojattu joutumasta  niin sanoaksemme kiinni “itse teossa”. Mutta juuri siksi olisi tällainen henkiolentohypoteesi Wittgensteinin mukaan mieletön olettamus. Ensinnäkin meillä on lauseita, joiden mielettömyys on siinä, että sanoja on yhdistetty lauseeksi vastoin kieliopillisia ja loogisia lauseenmuodostussääntöjä. Esimerkiksi “Sokrates on ja”. Myös lause “Sokrates on alkuluku” on loogis-syntaktisista syistä mieletön eikä epätosi, kuten jokapäiväisessä puheessa ehkä oltaisiin taipuvaisia sanomaan. –. Toisentyyppisiä mielettömiä väitteitä ovat sellaiset lauseet, joiden totuusarvoa ei voida määrätä, koska ne sisältävät joitakin käsitteellisiä aineksia, joilla on vain näennäisesti merkitys. Esimerkiksi sopisi — periaatteellisesti verifioitumaton hypoteesi “näkymättömästä” henkiolennosta, joka valvoo tekojamme. Hyvin suuri määrä yleistajuisia metafyysillisiä arvostelmia on kysymyksessä olevaan luokkaan kuuluvia näennäislauseita. (von Wright, 1998. 59, 74) Von Wright tuo hyvin esiin kielenkäyttömme logiikkaa, mutta se, että toteaa jonkin sanan mielettömäksi ei riitä; on tutkittava kantasanaa, ja sen historiaa että etymologiaa. Parhaiten olettumustani tukevan asian on tuonut esiin David Abram. ”Vain lukutaitoinen, kristillinen sivilisaatio olettaa, että henki on jotain täysin sen maailman ulkopuolella, jossa hengittävä kehomme asuu. Sana ”henki” on tietysti peräisin latinan sanasta spiritus – sana, joka alun perin merkitsi ”tuulta” ja ”hengitystä” – syntyperä, jonka se jakaa selvästi englanninkielisen termin ”respiration (hengitys)” kanssa. Erottamalla termin ”henki” sen hyvin käsinkosketeltavasta, maallisesta, alkuperästä tuulena, aakkosellinen sivilisaatio muutti mysteerin, joka oli kerran yksinkertaisesti näkymätön, mysteeriksi, joka oli täysin aineeton – jota kukaan kehon aisteista ei voinut tuntea. (Abram, 2013, 128.)” Teoriani on: kun ihminen menneisyydessä ei ymmärtänyt hengityksen eikä tuulen syitä, hän oletti, että ihmisen kuollessa ruumiista irtautuu henki. Käyn tässä tutkielmassa tähän liittyvää todistusaineistoa lävitse. Oletan, että esi-isien henkien palvontaa on ollut ennen jumaluuskäsityksen muotoutumista. Jumaluuskäsitteeseen otan myöhemmin tässä tutkielmassa, mutta totean, että ihmisen kirjoittamista osaava vaihe on elänyt vasta muutaman vuosituhannen, joten on hankala sanoa, milloin henkien palvonta muuttui jumalan/jumalien palvonnaksi. Ainakin Egyptissä hieroglyfeissä on käsitys faraosta jumalan poikana. Lisään vielä, että monissa uskonnoissa on sekä henkien palvontaa, että jonkin jumaluuden palvontaa samanaikaisesti. J. Samuel Preusin tutkimuksista käy puolestaan ilmi, että Comte puhuu ensinnäkin uskonnosta evolutionistisessa mielessä. Comte on sitä mieltä, että uskonto edustaa välttämätöntä ensimmäistä vaihetta ihmisen pyrkimyksessä ymmärtää ja hahmottaa maailmaa. Comten mukaan ihminen aiemmin laittoi havainnot ”keksittyjen henkiolentojen” toimiksi ja tuloksiksi. (Ketola + muut, 2003, 98) Yhdyn Comten määritelmään sillä varauksella, että hänen määritelmänsä keksiä-sana on liian negatiivissävytteinen, koska henkiin liittyvää uskonnollisuutta löytyy jokaisesta kulttuurista esi-isien? henkien palvonnan muodossa. Vaikka henkien palvonta on toimintaa, joka perustuu vääriin teorioihin ympäröivästä luonnosta ja ihmisen biologiasta, niin kuitenkin se on kehityksemme aikajanaan perustuvassa loogisuudessaan ymmärrettävää. Edellinen osoittaa yhtäläistä logiikkaa sen ajan uskontoteorioiden luojilta, vaikkakin heidän luomansa teoriat ympäristöstä ovat väärät.
Edward B. Tylor puolestaan kohdisti huomionsa erilaisissa sosiaalisissa prosesseissa kuten tavoissa, seremonioissa ja yksilöiden mielipiteissä ilmeneviin, varhaisemmilta kehityskausilta siirtyneisiin jäänteisiin. Uskonnossa jäänteet olivat uskomuksia erilaisiin henkiolentoihin kuten aaveisiin ja käsityksiin vainajista, jotka kuoleman jälkeen voivat näyttäytyä omaisilleen, kontrolloida jälkeenjääneiden elämää ja vaatia rituaalista huomiota ja lepytystä. Tylorin minimimääritelmä uskonnoista kuului: uskonto on uskoa henkiolentoihin. Määritelmä on yksinkertainen, virtaviivainen ja maailmanlaajuisesti kattava. –. Animistinen (< lat. anima ”henki”) uskontoteoria olettaa, että ihminen on sielullinen olento, joka varustaa analogisesti kaiken muunkin ympärillään, elollisen ja elottoman, itsessään havaitsemilla psyykkisillä ominaisuuksilla. Tylorin mukaan jo varhaiskantaisissa yhteisöissä ihmisellä oli intellektuaalinen asenne kaikkeen kokemaansa. Unet, transsitilat ja erityisesti kuolema johtivat ”muinaiset villit filosofit” päätelmään psyykkisen elämän dualistisuudesta, elämän ja varjoelämän kaksinaisuudesta (Anttonen 2012, 31-32.). Hypoteesini: Kreikan kielen sana pneuma tarkoittaa niin tuulta kuin hengitystä. Kun ei ymmärretty tuulen eikä hengityksen toimintamekanismeja, niin luultiin hengen olevan jotakin yliluonnollista. Nykyisin tiedetään tuulen johtuvan maapallon pyörimisliikkeestä sekä auringon lämpövaikutuksesta. Hengitys on puolestaan kaasujen vaihtoa keuhkoissa. Täten voidaan sanoa, ettei ihmisestä erkaannu henkeä hänen kuollessaan, joka menisi (esi-isien?) henkien luokse, joita tuulessa luultiin olevan. Esimerkiksi kun ihminen puhaltaa lujaa, kuulostaa se tuulelta. Myös voi olettaa - kun rajuilma kohtasi – että muinaiset ihmiset luulivat esi-isien? henkien olevan pahalla päällä. Kun henkikäsite puretaan osiin, perinteisiltä uskonnoilta ja uushenkisyydeltäkin putoaa pohja. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei voisi puhua uskontoteorioista; mutta edellä mainitut uskonnot tulevat tieteen keinoin jossain vaiheessa tulevaisuutta katoamaan. Suomessa sekularisaatio on tosiasia, mutta on ennustettu, että kohti 2100-lukua mentäessä kristittyjen ja muslimien määrä tulee maailmassa kasvamaan. Se, miten tieteellinen tieto Internetin vaikutuksesta leviää, on tärkeää niille, joiden mahdollisuus saada koulutusta koulunpenkillä on huono. Tosin tekniikka on tuonut ratkaisuja myös koulutuksen saamiseen esimerkiksi Internetin välityksellä. ”-- heprean sana ruah, jonka merkityksiä ovat muun muassa ”henki”, ”henkäys”, ”tuuli” ja ”elämä” (Helenius, 2012, 101).”Sielu ja henki (hepr. nefes ja ruah esiintyvät useasti VT:ssä, jossa niiden ero ei ole yhtä ilmeinen kuin UT:ssa, jossa psyskhe ja pneuma ovat selvästi erilliset). -- UT:ssa pneuma merkitsee sekä tuulta, Joh. 3:8, että henkeä, Matt. 27:50. Nämä kaksi merkitystä sanalla olikin klassisessa kreikassa. (Saarisalo 1980, 1006.)” Edellisestä lainauksessa voi huomata, että VT:ssä sielu- ja henkikäsitteet eivät vielä olleet erillään. Edellinen virke viitannee uskonnon ”kehittymättömyyteen”. ”-- huomaamme ”sielullisen” ja ”lihallisen” olevan sukulaiskäsitteitä. Sana sydän (kardia) merkitsee Paavalilla samaa kuin ”henki”, esim. ”sydämen ympärileikkaus Hengessä”, Room. 2:29. Vrt. 2 Kor. 1:22 ja Room. 8:16, josta ilmenee, että sydän ja henki ovat Jumalan Hengen vaikutusalaa, --. (Jokin uskontoja käsitellyt kirja.)” Edellinen lainaus vahvistaa teoriaani henkikäsitteen luontisyystä. Sydän ja hengityselimet ovat selkeitä paikkoja, jotka ihmisen kuoltua lopettavat toimintansa niin, että toiminnan loppumisen voi huomata. ”Luonnonkansat käsittävät sielun usein eräänlaiseksi aineeksi, joka tekee ruumiin eläväksi.  Kun se eroaa ruumiista, tämä kuolee. Aineellinen sielu samaistetaan usein hengitykseen.  Sielu voidaan paikallistaa myös sydämeen, koska se lakkaa lyömästä kuoleman jälkeen.  Joskus sielun kotipaikkana pidetään varjoa. (UJU, s.17.”)” Edellinen lainaus todistaa perinteisten uskontojen ihmislähtöisyyden, koska ei ole käsitetty sitä mistä varjo johtuu tai sitä, että aineella voi olla myös kaasumainen olomuoto. Vieläkin puhutaan ihmisen hyväsydämisyydestä ja esimerkiksi sydämillä varustetut hymiöt ovat suosittuja. Upanisadit puhuvat puolestaan sielusta käyttäen siitä nimitystä atman, joka alun perin merkitsee ” henkeä” tai ”henkäystä”. Joskus sanotaan, että ”alussa oli vain atman.” Mutta sitten Brahman astuu ihmiseen ja on hänessä yhtä kiinteästi kuin veitsi tupessa tai tuli hiiliastiassa. (Parrinder, 1969, 43.)” Parrinderin teksti kuvaa henkikäsitteen globaalisuutta. Henki- ja tuuli sanojen niputtaminen samaan kontekstiin yleismaailmallisesti todistaa sen, että nuotiotulifilosofit aikanaan olivat loogisia hahmottaessaan ympäröivää luontoa, mutta he olivat vain väärässä. ”Vanhempi luomiskertomus kuvaa (1. Moos. 2:4-25) kuvaa, kuinka Jumala loi autiossa maassa maan tomusta (adamah) ihmisen (adam) ja puhalsi hänen henkeensä elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento. (Heininen + muut, 1996.)” Edellisestä lainauksesta voidaan todeta, että luomiskertomuksen luoja ei tiennyt hengityselinjärjestelmän toimintaa, eikä sitä, että ihminen on kehittynyt alemmilta tasoilta. ”Ihmisen olemus on perinteisesti jaoteltu ruumiiseen, sieluun ja henkeen. Sielu käsittää ajattelun ja tunteen alan, ja henki tarkoittaa Jumalan vain ihmiselle antamaa kykyä kokea ja ymmärtää uskonnollisia asioita. (UJU, s. 59)” Edellinen lainaus on sikäli väärä, että esimerkiksi Raamatun VT:ssä ei sielua ja henkeä selkeästi eroteltu toisistaan. On jo pitkään tiedetty tieteilijöiden toimesta, että ajattelun keskus on aivot. Edellinen lähde ei ymmärrä henkikäsitteen syntysyitä, vaan tukeutuu teologisen informaation antamiseen henkikäsitteestä. Kun ihminen aikoinaan oli ylivoimaisesti kehittynein olento maapallolla, ei ihme, ettei Raamatun aikoina vielä ymmärretty ihmisen kehitystä. Vielä v. 1950 Suomessa psykologiaakin kutsuttiin sielutieteeksi. ”Luomisessa ihmisestä tuli ”elävä sielu”. Sielu tuli hänen jumalallista henkeänsä ja aineellista ruumistaan yhdistäväksi elimeksi.” (Saarisalo, 1980, 1006.) Edellinen lainaus teologisoi. ”Esimerkiksi hindulaisuuden askeettisissa perinteissä ruumis on maailmankaikkeus pienoiskoossa, jonka rajattomuuden ulottuvuuksia voidaan ottaa käyttöön institutionalisoidun paaston, jooga-asentojen sekä hengitystekniikoiden avulla. (Anttonen 2012, 129.)” Hengitystekniikat liittynevät henkiuskoon. ”Kolminaisuusoppi ei muodollisesti esiinny VT:ssä, mutta sen käyttämä kieli soveltuu kyllä kristillisiin käsityksiin kolmannen persoonan toiminnasta, kuten 1. Moos. 1:2; 2 Aik. 15:1. VT mainitsee useassa kohdin ihmishenkeä, esim. Job. 32:8; 4 Moos. 16:22. Sana nefes vastaa samalla tavoin melkein täysin UT:n psykhe-sanan käyttöä. Sen sijaan heprean sanaan ”liha”, basar, ei näytä liittyvän Paavalin kreikkalaisen vastineen sisältämää pahan vivahdusta.  Kuten UT:n sydän (kardia) oli melkein rinnastettava pneuma-sanaan, on VT:n leb, sydän, miltei ruah (henki)-sanan toisinto. (Saarisalo, 1980, 1006.)” Edellisen lainauksen sisältö todistaa vanhat esimerkiksi henkikäsitteeseen perustuvat uskontoteoriat ihmislähtöisiksi, sekä sen, ettei ymmärretty sydämen toimintaa. Sydän- ja hengityssanat olivat myös miltei synonyymejä, joten ihmisen biologian tietämättömyys omista ruumiin toiminnoista saa ihmiset vielä nykyäänkin uskomaan perinteisiin uskontoihin ja niistä johdettuihin uususkontoihin. ”Sydän on Raamatussa sekä tunteitten, Joh.14:1; 16:22; Ap. 2:26, että ennen kaikkea ajatus- ja tahtoelämän tyyssija, ks. Sielu. (Saarisalo, 1980, 1050) Aivot ovat ajatus- ja tahtoelämän tyyssija. ” Pyhän ja hävyn vastakkaisuus – ja samalla yhteneväisyys – lienee pohjimmiltaan perua ihmisen kokemuksesta, että sydän ja sukuelimet ovat ihmisruumiin ja elämän perustavampia toimintakeskuksia, ja samalla risteysasemia, joiden kautta erilaiset virtaukset kulkevat sekä sisään että ulos (Anttonen 2012, 193-194.)” Heimoyhteisössä nenän merkitys on usein aivan toisenlainen ja varsin suurikin. Nenäkäytäviä myöten katsotaan päästävän käsiksi sieluun. Mekin pidämme huomaamattamme tätä uskomusta vireillä, kun kumppanimme aivastaessa lausahdamme: ”Siunatkoon” tai ”Terveydeksi!” Toivotus oli taannoin paikallaan, koska rajun aivastuksen ajateltiin voivan häätää osan sielua nenäaukkojen kautta ulos ruumiista. Keskiajalla, jolloin ankara aivastelu usein tiesi kulkutautiin sairastumista, toivotuksen merkitys korostui, ja se on säilynyt näihin aikoihin asti jäänteenä menneisyydestä. Eräissä trooppisissa heimoyhteisöissä ihmisen sairautta hoidettiin muuan muassa tukkimalla hänen nenänsä. Näin tahdottiin estää sielua poistumasta sairaasta ruumiista. Eskimoilla oli tapana omissa hautajaisissa tukkia omat sieraimensa peurannahalla, hiuksilla tai heinillä, jottei heidän sielunsa olisi poistunut vainajan sielun matkaan. Celebesillä vakavasti sairaan ihmisen sieraimiin pistettiin ongenkoukku siltä varalta, että sielu pyrkisi karkuun. Koukun tarkoitus oli ottaa sielu kiinni, niin ettei se päässyt poistumaan ruumiista. Monissa kulttuureissa tukitaan vainajan nenä, jottei sielu pääse poistumaan sen kautta, ja antropologit ovat löytäneet lukuisia muita esimerkkejä siitä, että nenää on yllättävän laajalti pidetty sielun kulkutienä. Yhteisenä pohjana on se käsitys, että sielu tavalla tai toisella liittyy hengitykseen – elämän henkäykseen. Tavanomaisessa hengityksessä ilma kulkee edestakaisin ja tasapaino säilyy, niin ettei mitään mene hukkaan. Mutta pärskähtävässä aivastuksessa ja kuolevan haukkoessa tuskissaan henkeään liike muuttuu yksisuuntaiseksi, ja on ryhdyttävä taikauskoisiin varotoimiin. (Morris, 1986, 73.)” ”Jumalauskon uskonnonhistoriallinen alkuperä kytkeytyy alkukantaiseen sielu-uskoon, ---. Lisäksi puhutaan auringon, ukkosen, tuulen, pakkasen, vuoren, kallion jne. väestä. -- tärkeimmät elimet, varsinkin sydän, maksa ja munuaiset tai nesteet, kuten veri, sylki ym. sielun kannattajia. Varmaankin veren kiertokulku on aiheuttanut tsheremissien uskon, että ”sielu” saattaa liikkua ruumiissa. Syystä että sielu juutalaisten käsityksen mukaan on veressä, nämä eivät syö tästä valmistettua ruokaa. Luultavasti kokemus, että elämä lähtee veren mukana, on antanut aiheen tällaiseen uskoon --. Aineellisen sielu-uskon piiriin kuuluu alkuaan myös henki. --. Kuolemassa ”henki lähtee”. Luultavasti onkin kuolevan viimeinen henkäys herättänyt ajatuksen, että siinä ”sielu” erkanee ruumiista. Nimitämme täten syntynyttä sielua henkisieluksi. Henkisielua merkitsevät sanat merkitsevät samalla henkäystä ja höyryä. Meidän ”löyly” sana merkitsee virossa (leil) myös ihmisen henkeä. --. Siihen nähden, että henkisielu saattaa irtautua ruumiista, nimitämme sitä irtonaissieluksi. Paljoa suurempi merkitys uskonnon kehitykselle on toisella irtonaissielulla, joka suhtautuu ruumiiseen niin kuin muoto aineeseen. Tämä sielu, kuten sen nimi osoittaa, palautuu muistikuvaan, joka tajutaan eläväksi varsinkin unissa ja näyissä. Varjolla ja etenkin kuvastuksella vedessä on myös tässä suhteessa ollut merkityksensä. Nimitämme täten syntynyttä sielua haamusieluksi. --. Kuitenkin jo elämän aikana haamu saattaa irtautua ruumiista. Tsheremissi sanoo, kun ihminen on joutunut tajuttomaan tilaan: ”hänen haamunsa (ört) on lähtenyt”. --. Useimmiten on sairauden syynä se, että ”haamu” pitkillä yöllisillä retkillään on joutunut harhaan eikä enää osaa palata kotiinsa ja että manalaiset ovat sen vanginneet ja vieneet tuonelaan. --. Vieläpä luonnonesineihin ja -ilmiöihin sielu saattaa pukeutua. Se kätkee mahtinsa lappalaisen mykkään seitakiveen, se kummittelee maassa palavana liekkinä, meteorina se lentää taivaalla, tepastelee tuulenpyörteessä tai raivoaa revontulessa. (Holmberg, 7, 8, 19, 21-22, 23, 27)” Niin kuin edellisestä lainauksesta nähdään, eri asioiden väärinymmärrys antoi esi-isillemme vääriä teorioita ympäristöstä ja luonnonmekanismeista. ”N. 1500-1000 eaa. Suomessa ajatukseen vanhastaan oli kuulut käsitys, että suvun muodostaa sekä elävät että kuolleet suvun jäsenet. Käsitys haudantakaisesta elämästä näkyi myös siinä, että ruumiin polttamisen jälkeen vainajan mukaan hautaan annettiin tulenjälkeisiä koruja, aseita ja työvälineitä (Anttonen 2012,165.)” Ruumiinpoltossa voi olla kyse siitä, että savu nousee ylöspäin ja täten henkien- ja jumalien vaikutusalaan taivaaseen. ”Taivas säteilee kaikelle kasvulle välttämätöntä valoa ja lämpöä sekä avautuu ihmisen symbolimerkityksille sadetta antavana rajattomana elämän lähteenä. Lisäksi taivaaseen liitetään ajatus sen ihmiselle antamien elämän lahjojen ehtymättömyydestä. Siksi ei ole ihmeteltävää, että jumalaa tarkoittavat sanat ovat eri kielissä kehittyneet taivasta ja kirkkautta merkitsevistä sanoista. --. Kulttuurit ovat historian alkuhämäristä lähtien antaneet jäsenilleen käsitteelliset viitekehykset ymmärtää tilaa, missä henki jättää ruumiin. --. Samanistisen kuolemankulttuurin tunnuspiirteitä ovat lisäksi erityisen tuonpuoleisen olotilan, manalan ja sen topografian olemassaolo, itsettömäksi vaipuminen eli ruumiiseen sidotun hengen ja siitä irtautumaan pystyvän sielun toisistaan erottaminen sekä sairauden käsittäminen rituaaliseksi tilaksi, jossa sielu ylittää tämänpuoleisen tuonpuoleisesta erottavan rajan. --. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon esityksessä kristinopiksi vuodelta 1947 tapaamme vielä tuonelan taivaan synonyyminä. Kuolemaa koskeva esitys kuuluu: ”Kuolemassa ruumis ja henki eroavat toisistaan. Ruumis tulee maaksi jälleen, mutta henki odottaa tuonelassa Kristuksen tulemisen päivää”. (Anttonen, 2012, 28, 214, 218, 223) ”Sir James Frazer: ”Uskonnolla ymmärrän siten ihmistä ylempien voimien lepyttämistä tai sovittelua niiden kanssa; voimien, joiden uskotaan ohjaavan ja kontrolloivan luonnon kulkua ja ihmisen elämää. Näin määriteltynä uskonto muodostuu kahdesta elementistä, teoreettisesta ja käytännöllisestä, nimittäin, uskosta ihmistä korkeampiin voimiin ja yrityksestä lepyttää tai miellyttää niitä” (Ketola 2003, 32.)” James Frazerin määritelmä on mielestäni johdonmukaisuudeltaan hyvä, joskin siitä uupuu teoreettisesta sanan jälkeen sanat: ”jotka ovat muodostuneet ihmisen historiallisen kehityksen aikajanalla kohdassa, jolloin ihmisen luomat uskontoteoriat eivät olleet osoitettavissa vääriksi.” Edellinen koskien perinteisiä uskontoja. Edelleen Frazerin määritelmää avuksi käyttäen voitaneen todeta, että jos hänen mainitsemansa teoreettinen puoli uskonnoista voidaan osoittaa vääräksi, niin käytännöllinen puoli hänen määritelmäänsä tukeutuen uskonnoista voidaan myös unohtaa. Jumalan/Jumalten lepyttelemisen ohella perinteisiin uskontoihin on kuulunut myös valtaapitävien ihmisten lepyttelyä. Ihminen heijasti omaa sivilisaation johtamistyyliä myös siihen, kuinka mahdolliset yliluonnolliset voimat toimivat. Tosin ihminen menneisyydessä koki varmasti luonnonmullistukset majesteettisina. ”Pyhä-sanaa käytetään eri kielissä sekä adjektiivina että substantiivina ja sillä on koodattu erilaisia paikkoja – ja luonnonelementtejä kuten tulta ja savua. -- Lisäksi on virkansa puolesta pyhiä ihmisiä kuten pappeja, guruja ja shamaaneja. Pyhien asioiden lista on loputon: eri kulttuurit ovat pyhittäneet eläimiä, niin hedelmää kantavia kuin hedelmättömiäkin puita, elottomia, epäorgaanisia kappaleita kuten kiviä ja artefakteja, maastonkohtia kuten vuoria, luolia, lähteitä, järviä, lampia kuin vesiputouksia (Anttonen 2012, 122.)” Kun aikanaan ennen tieteellistä tietoa ihminen teorisoi eri luonnonilmiöiden syntysyitä. Teoriat olivat virheellisiä. Luulihan esimerkiksi muinainen nuotiotulifilosofi, että lähde nousee alisestamaailmasta, vaikka nykyisin tiedetään, miksi yleensä laadukasta lähteen vettä pulppuilee ylös luonnonpaikastaan. Läheteillä myös oli henkensä. Myöskään ei tiedetty vuorten syntyvän mannerlaattojen liikkeestä ja niin edelleen. ”Muller katsoi, että arkaainen ihminen käsitti eri luonnonilmiöille annetun nimen (latinan nomina) juontuvan ilmiöihin sisältyvistä jumalista (latinan numina). Luonnollinen, alkuperäinen uskonnollinen kerrostuma on siten syntynyt luonnonilmiöiden persofioinnista. -- Muller: ”Jumalten nimet kertovat, että aikojen alussa olivat mahtavien luonnonilmiöiden, tulen ja veden, sateen ja myrskyn, auringon ja kuun, taivaan ja maan nimet.” (Anttonen 2012, 31.) ”Mary Douglas pyrki osoittamaan, että eläimen tai asian symbolisuus eli sen merkitys yhteisön ajattelu- ja käyttäytymisnormien kannalta, selittyy anomaalisuudella. Hän kohdisti huomionsa kysymykseen, joka on askarruttanut kulttuuristen symbolien tutkijoita: mistä johtuu, että kulttuurit antavat anomalisille asioille, eläimille tai ilmiöille erityisen arvon. Anomaalisuus tässä yhteydessä tarkoittaa poikkeavan ilmiön luokitusta, sekä siitä seuraavia käyttäytymissääntöjä ja uskomuksia. Asiat ja ilmiöt, jotka sisältävät merkitysristiriidan, saavat usein epäpuhtaan, kielletyn, vaarallisen stigman, minkä vuoksi niihin kohdistuu välttämissääntöjä. Douglas kirjoittaa: Maanjäristykset, pyörremyrskyt, auringon ja kuun pimennykset, epämuodostuneiden lasten tai eläinten syntymät asettavat maailmankaikkeuden järjestyksen kyseenalaiseksi. Jos jonkin ajatellaan olevan pelottavaa, koska sen on epänormaalia tai anomaalista, siihen sisältyy käsitys normaaliudesta tai ainakin kategorioista, joihin poikkeava tapahtuma ei sovi. Mitä yllättävämpänä anomaliaa pidetään, sitä selvempi osoitus kategorian kulttuurisesta arvosta, johon nähden se on ristiriidassa (Anttonen 2102, 137-138.)” Edellinenkin lainaus valottaa menneiden aikojen ajattelutapoja: kun ei tiedetty esimerkiksi myrskyn syytä, se sai etsimään selitystä vajavaisin tiedoin ja ylläpiti esimerkiksi henkiuskoa ja shamanismia. ”Animismissa luonnonilmiöt ja -esineet käsitetään inhimillisesti tajuaviksi, tunteviksi ja tahtoviksi olennoiksi. Täten syntyvät ns. luonnonjumalat ja haltiat, joista ensi sijalla on taivaanjumala. Suomen kielessä on kaksi sanaa, jumala ja Ilmari, jotka kumpikin alkuaan ovat olleet taivaanjumalan nimityksiä. Edellinen merkitsee jumalaa yleensä, kuten jubmel Lappiin lainattuna, mutta tsheremissien kielessä jumolla on säilynyt sen vanhempi, taivaanjumalan merkitys. Sitä paitsi tarkoitetaan jumolla nykykansan kielessä lisäksi taivasta ja ilmaa, mikä nähtävästi on sanan alkuperäinen merkitys. Esimerkin siitä, miten ”taivaanjumala” voi joutua myös jumalaa yleensä merkitsemään, tarjoavat mm. tshuvashien ja tatarien taivaanjumalat tura ja tängare. Toinen suomalainen nimi, Ilmari, johtuu ”ilma” sanasta, joka alkuaan merkitsee sekä ilmaa että taivasta. Meidän Ilmari esiintyy votjakkien kielessä inmar muodossa. Mutta näillä on myös suomalaista ”ilma” sanaa vastaava in(m) taivaanjumalaa merkitsevänä. Sama sana on lisäksi syrjänien jen ja otsjakkien ilem eli item. Samojedit nimittävät sekä taivasta että taivaanjumalaa numiksi. Myös roomalaisilla oli Jupiter, kreikkalaisilla Zeus, germaaneilla Tyr ja kiinalaisilla Tien taivaan jumalan asemassa. Edelleen Australian alkuasukkailla on jumalistossaan muuan yksikseen oleva, etäinen ja ylhäinen jumaluusolento, jonka puoleen ei rukouksin eikä uhrein käännytä. Vaikka sitä ei nykykielissä nimitetä taivaaksi, ei uskonnontutkija kuitenkaan jää epätietoiseksi siitä, ettei tämä jumala ole ajattelun tulos, vaan ilmeisesti palautuu luonnon mahtavimpaan elollistettuun ilmiöön. Samaa jumalasukua ovat intiaanien hämäräpiirteiset ylhäällä asuvat ”suuret henget eli voimat”. Afrikkalainenkin tietää, että ”missä taivas on, siellä on jumala”. Kun tämä korkein jumaluus alkuaan on aistimin havaittavan taivaan herättämä mielikuva, ei ole kumma, että se yleensä esiintyy hyvin hämäräpiirteisenä. Tavallisin määre, minkä taivaanjumala saa rukouksissa, on ”korkea” tai ”suuri”. Herodotos sanoo muinaispersialaisten palvoneen ”koko taivaan piiriä”. --. ”Pawnwee-intiaanit sanovat Tirawa-atius, ylhäinen isä, mutta se ei ole henkilö. Pawnee-intiaanit ajattelevat Tirawan olevan kaikessa, ikään kuin voiman, joka on tehnyt ja pudottaa ylhäältä kaiken alas, mitä ihminen tarvitsee. Minkä kaltainen tuo ylhäinen voima, Tirawa-atius on, ei kukaan tiedä, ei kukaan ole ollut siellä. --. Taivaanjumalalle uhrattaessa eri kansat valitsevat usein uhripaikaksi vuorenlaen tai muun ylevän paikan. Jotta uhri olisi niin lähellä jumalaa kuin mahdollista. --. Usein miten polttouhri on saanut korvata vuoren huipulle asetettavan uhrin, koska se on hankala toteuttaa monin paikoin. Polttouhrissa tulen savun uskotaan saattavan uhriantimet taivaan korkeuteen. --. Lappalaisten kerrotaan uhranneen taivaanjumalalle, ”jottei tämä sallisi taivaan eli maailman pudota”. --. Ei ole kumma, että suuri, salaperäinen taivas valoineen, sateineen, salamoineen ym. ihmeellisine voimineen ja ilmiöineen, jotka hyvin läheisesti koskevat kaikkea maanpäällistä elämää, on varhain joutunut luonnonihmisen erityisen huomion esineeksi. --. Ukkosen jyrinää pidetään yleensä taivaanjumalan äänenä. --. Herodotos kertoo muinaisten persialaisten palvoneen jumalinaan ainoastaan taivasta, aurinkoa ja kuuta, maata ja vettä, tulta ja tuulta. -- votjakit ja tsheremissit palvovat yleistäkin kaiken synnyn vaalijaa, ”synty-emoa”. Luonnon personoitua tuotantovoimaa viimeksi mainitut ja mordvalaiset nimittävät vielä ”suureksi synnyttäjäksi eli luojaksi”. Mordvalaisilla tämä on sulautunut yhteen taivaanjumalan kanssa. Samoin on laita monilla muillakin luonnonkansoilla. --. Kun suuren, salaperäisen taivaan jumala, joka jo sinänsä helposti kohoutuu ylijumalaksi, yhtyy kaiken synnyttäjään eli luojaan, syntyy täten varsin valtava ja mahtava jumaluuden käsite. (Holmberg, 54-56, 58, 59, 79, 94)” ”Ensisijaisen ulkoisen maailman tarkoite, johon sana jumala on viitannut esikristillisenä kuin kristillisenäkin aikana, on taivas. Alolutiivista kykyä olettaa olevaksi näkymättömiä toimijoita, joilla ei ole ihmiselle ominaisia rajoitteita kuten ihmismielen sidosta fyysiseen ruumiiseen, sen muotoon ja fyysisiin rajoihin. (Anttonen 2012, 182.) Lopuksi: ”-- kulutusyhteiskunnissa uskonnolliset perinteet eivät marginalisoituneetkaan, vaan sulautuivat osaksi modernin yksilön uusia henkisiä varustuksia. Uskontososiologit Linda Woodhead ja Paul Heelas kutsuvat viimeisintä, euroamerikkalaista uskontokehityksen vaihetta ”elämän hengellistämiseksi” – ja ”detraditionalisaatioksi”. He ovat argumentoineet sellaisen näkemyksen puolesta, jonka mukaan läntisen pallonpuoliskon uskonnollisuudessa on tapahtunut selvä, omaa henkilökohtaisen kokemuksen ainutkertaisuutta korostava subjektiivinen käänne, joka on merkinnyt samalla siirtymää uskonnosta henkisyyteen. (Anttonen 2012, 102.)” Henki-käsite elää yhteiskunnissamme monissa muodoissa: on henkilökortti, on henkinen tasapaino, ihmistä sanotaan usein henkilöksi ja niin edelleen. Kun henkisanaa käytetään päivittäin koulutettujenkin ihmisten kielenkäytössä, se ylläpitää väärää mutta loogista henkiuskoa. Ajan hämäristä uskontoteoriat ”kehittyivät”. Mutta vieläkin olemme historian aikajanalla tilanteessa, jossa Suomessakin evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluu 65% väestöstä ja lopustakin väestöstä iso osa uskontoteoreettisiin ryhmiin. ”Tosin evankelis-luterilaisen kirkon jäsenistä erityisesti kaupungeissa asuvat nuoret kuuluvat usein niin sanotusti irrallisiin jäseniin, joille kirkolla ei ole merkitystä instituutiona, eivätkä kirkon opetukset ole heille tärkeitä. Perinteisten auktoriteettien sijaan heille on tärkeää vapaus valita, elämyksellisyys sekä itsensä toteuttaminen, he saattavat kutsua itseään myös uskonnottomiksi. Kirkon jäsenistä 1,5 miljoonaa lukeutuu tähän joukkoon (Hanki + muut 2017, 105.)” Seuraavien 20 vuoden kuluessa suuret ikäluokat kuolevat ja evankelis-luterilaisen kirkon asema tulee muuttumaan rajusti jäsenmäärän vähenemisen muodossa. Myös kastettujen määrät ovat laskussa ja elämänkatsomustiedonopetus lisää suosiotaan. Kun nyt on hyväksyttyä evankelis-luterilaisessa kirkossa samaa sukupuolta olevien avioliitot ja naispappeus - vaikka näille vastustustakin löytyy - niin tulevaisuudessa evankelis-luterilainen kirkko tullee muuttumaan suuntaan, jossa kaikki ovat tervetulleita tilaisuuksiin, joissa ei ole päällimmäisenä uskontunnustuksellinen opetus, vaan filosofista/uskontoteoreettista keskustelua käydään yli uskontorajojen ja kaikenlaisista lähtökohdista. Voi olla, että kristilliset yhteisöt yhdistyvät Suomessa muuttuen alustaksi, missä filosofista/uskontoteoreettista keskustelua voi käydä. Luulen että Internetin osuus mahdollisuuksineen on yksi tärkeä muoto. Ekumeniakin tullee vahvistumaan. LÄHDELUETTELO: Abram, David artikkeli The invisibles: toward a phenomenology of the spirits Harvey, Graham (toimittanut) 2013. The handbook of contemporary aninism. New York: Routledge. Anttonen, Veikko 2012. Uskontotieteen maastot ja kartat. Vantaa: Hansaprint Oy Hanki, Katri & Karttunen, Mikko & Rauhala, Mari. Verso 4. Uskonto Suomessa. Helsinki: Sanoma pro. Heininen, Simo & Nyyssönen, Seppo & Pihkala, Juha & Pirinen, Heikki & Pääkkönen, Tuovi. 1996. Uusi ankkuri. kristinuskon käsikirja. Helsinki: Weilin + Göös Helenius, Timo Ilman teologiaa: Ilman käsite Martti Lutherin metafysiikassa. T Helenius - Alue ja Ympäristö, 2012 alue ja ymparisto.journal.fi printattu 29.1.2023. (Löytyy: google scholar) Ketola, Kimmo & Korkee, Simo & Pesonen, Heikki & Pyysiäinen, Ilkka & Sakaranaho, Tuula & Sjöblom, Tom 2003. Näköaloja uskontoon. Helsinki: Yliopistopaino Morris, Desmond 1986. Eleitä, ilmeitä, asentoja (S. 73). Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava. Parrinder, Geoffrey 1969. Elävät maailman uskonnot (s.43) Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava. Saarisalo, Aapeli 1980. Raamatun sanakirja. 1006. viides lisätty painos. Pieksämäki: Raamattutalo. UJU on lyhennys jostakin uskontoja käsitelleestä kirjasta, jonka alkuperäisteoksen olen hukannut. von Wright, Georg Henrik 1998. Logiikka ja humanismi. Keuruu: Otava