3.6
1. Uskontojen Kehityksen Pääpiirteet –kirjaa (s. 175) lainaten: ”Katolinen uskonto ei vaadi ihmiseltä muuta kuin nöyrää alistumista kirkon opin määräyksiin.”
2. Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 202) lainaten: ”Valistuksen kirkonvastaisuus purkautui Ranskan vallankumouksessa v. 1789. Piispoja ja pappeja vangittiin ja surmattiin, paavi kuoli vankeudessa ja Kirkkovaltio lakkautettiin. Vallankumouksen ja katolisen kirkon välille repesi kuilu. Siitä johtui, että koko 1800-luvun katolinen kirkko vastusti vallankumouksen aatteita, liberalismia ja demokratiaa. Wienin kongressi pyrki palauttamaan Euroopan rajat sellaisiksi kuin ne olivat ennen vallankumousta. Kirkkovaltio perustettiin uudestaan. Hallitsijat pyrkivät parhaansa mukaan varjelemaan alamaisensa vaarallisilta, vallankumouksellisilta aatteilta. Sensuuri valvoi erityisesti lehdistöä ja yliopistoväkeä . Tällä politiikalla oli kirkkojen tuk i. Valistus tuomittiin vallankumouksen ja sen tulosten perusteella. Usko järkeen ja ihmisten hyvyyteen oli kasvattanut katkeria hedelmiä: vallankumouksen sodissa kuoli ihmisiä ennennäkemättömän paljon. Niinpä vuosisadan alun nouseva kulttuurivirtaus etsi pelastusta kaikesta siitä, mitä valistus halveksi. Romantiikka arvosti uskoa, tunnetta ja mielikuvitusta, historiaa, perinteitä ja arvovaltaa . T ätä kaikkea tarjosi katolinen kirkko . Valistusfilosofit olivat pilkanneet sitä taikauskon levittäjäksi, romantikot, myös protestanttiset, ihailivat sitä . Katolisen maailman itsetunto nousi. Valistuskaudella vaikeuksissa olleet luostarijärjestöt elpyivät ja uusia syntyi. Kansanhurskaus kukoisti. Pyhiinvaellukset lisääntyivät, eikä syynä ollut ainoastaan rautateiden rakentaminen.
Tuhkan alla kyteneet vallankumousaatteet liekkeihin v. 1848 ensin Pariisissa ja sitten muualla Euroopassa. Rooma julistettiin tasavallaksi ja paavi Pius IX ( paavina 1846-1878) ajettiin pakoon. Vallankumous pysähtyi. Paavi palasi, mutta vallankumous oli tehnyt liberaalista uudistajasta jyrkän konservatiivin. ——. Taantumuksellisten neuvonantajien johtamana hän näki kaiken uuden uhkaavan kirkkoa . Paavillinen kiertokirje vuodelta 1864 luetteli 80 ”nykyajan erehdystä”. Joukkoon kuuluivat sosialismin, kommunismin ja ateismin lisäksi uskonnonvapaus ja raamattuseurat . Viimeinen luettelon tuomitsemista erehdyksistä oli se, että Rooman paavi voi ja että hänen tulee tehdä sovinto edistyksen, liberalismin ja nykyajan kulttuurin kanssa . Näin paavinistuin liittoutui menneisyyden voimien, itsevaltiuden, uskontopakon ja sensuurin kanssa . Sokea edistyksen pelko vei katolisen kirkon ghettoon, josta oli vaikea murtautua ulos. Pius IX:n jyrkkä kulttuuripolitiikka laski kirkon arvostusta . Kirkon sisällä paavin vaikutusvalta sen sijaan nous i. Se sai tukea Euroopan vanhoillisilta katolilaisilta, kaikessa Rooman mielipiteeseen alistuvilta ultramontanisteilta (=katolisen kirkon sisäinen puoluesuunta, mikä pyrkii lisäämään paavin ja kirkon valtaa ). Kehitys huipentui Vatikaanin ensimmäiseen konsiilin (1869-1870), joka julisti paavin erehtymättömäksi, kun hän puhuu ex cathedra eli kun hän kaikkien kristittyjen paimenena ja opettajana ylimmällä apostolisella arvovallallaan määrittelee kirkon uskoa tai elämää koskevan opi n. Huomattava, lähinnä saksalaisten piispojen muodostama vähemmistö protestoi lähtemällä Roomasta ennen ratkaisevaa istuntoa. Konsiilin päätös merkitsi paavillista itsevaltaa piispojen kustannuksella . Rooman kuuria johti ja valvoi entistä tehokkaammin eri maiden katolisia. Konsiili keskeytyi yhdistyneen Italian joukkojen tunkeutuessa Roomaan. —. Paavi ei tunnustanut Italiaa, vaan vetäytyi ”Vatikaanin vangiksi”. Vähitellen selvisi, että vanki oli vapautunut taakasta. Paavi pääsi johtamasta takapajuista poliisivaltiota ja saattoi keskittyä maailmanlaajan kirkon asioihin. Seuraavat paavit ohjasivat katolisen kirkon ulos umpikujasta. —- kuitenkin paavien vaihtuessa kuuria pysyy. Leo XII (1878-1903) pyrki korjaamaan edeltäjänsä virheet. Hän edisti teologista tutkimusta ja avasi Vatikaanin arkistot historian tutkijoille. Hän määritti kirkon kannan sosiaaliseen kysymykseen: Työväestöllä on oikeus ajaa asiaansa kaikin laillisin keinoin, myös lakkoilemalla. Taitavana diplomaattina Leo XII pääsi sopimukseen Saksan kanssa, joka peruutti konsiilin jälkeen säädetyt katolilaisvastaiset lait. Ranskassa sen sijaan katolinen kirkko kärsi tappion. Kirkon ja valtion ero pantiin toimeen v. 1905 kirkonvastaisessa hengessä . Italiassa tilanne oli vaikein. Sopu syntyi vasta v. 1929, jolloin paavi tunnusti Italian, joka puolestaan julisti katolisuuden valtionuskonnoksi . Samalla perustettiin Vatikaanivaltio . Se on valtioista pienin, mutta edustaa maailman suurinta uskonnollista yhteisöä. Paavinistuimella on diplomaattisuhteet useimpiin valtioihin . Paavinistuimen politiikkaa väritti Pius-paavien aikana (1903-1958) toisaalta puolueettomuus ja rauhantahto – Vatikaani yritti välittää rauhaa molemmissa maailmansodissa – toisaalta jyrkkä kommunisminvastaisuus . Pius-paavit olivat ennen kaikkea kirkonjohtajia, jotka hallitsivat uskonnollisella ja moraalisella arvovallallaan, kuurian kokeneiden lakimiesten ja diplomaattien avulla. Vallankeskitys oli sekä voima että heikkous. Päätökset, myös virheelliset, toteutettiin tehokkaasti. Ovi kommunistisiin maihin pysyi kiinni, samoin muihin kirkkoihin . Viimeisen – ja ehkä suurimman – paavillisen itsevaltiaan Pius XII:n kuollessa katolinen kirkko oli voimakas, kiinteä ja yhdenmukainen. Mutta pinnan alla kuohui. Johannes XXIII:n koolle kutsuma toinen konsiili toi Roomaan 2500 piispaa teologisine neuvonantajineen. Neljänä istuntokautena (1962-1965) keskusteltiin, neuvoteltiin ja äänestettiin kirkon kannasta polttaviin kysymyksiin: jumalan palveluksen uudistus, suhde toisiin uskontoihin ja kirkkoihin. ——. Papa Giovanni kuoli 1963. Hänen seuraajansa Paavali VI johti konsiilin päätökseen. Tehtävä ei ollut helppo, eivätkä päätökset tyydyttäneet kumpaakaan puoluetta: vanhoilliset pitivät niitä liian radikaaleina ja uudistusmieliset liian konservatiivisina . Paavi teki myönnytyksiä kumpaankin suuntaan ja niin konsiili onnistui laatimaan päätösasiakirjansa. Niitä leimaa uudistus, mutta myös varovaisuus. Kirkolliskokous antoi jumalanpalveluksen uudistajille varsin vapaat kädet: messun sai nyt toimittaa kansan kielellä latinan sijasta ja ehtoollisviiniä sai jakaa myös maallikoille . Tältä osin katolinen kirkko hyväksyi Lutherin ohjelman. Se ojensi kätensä protestanteille ja muille kirkoille: he eivät enää olleet harhaoppisia vaan ”erossa olevia veljiä”. Paavali VI ja Konstantinopolin patriarkka tapasivat v. 1965 ja peruuttivat 900 vuotta aikaisemmin lausutut kirkonkiroukse t. Kirkolliskokous ei horjuttanut paavin asemaa, mutta painotti piispojen merkitystä. Paavi ymmärsi vihjeen ja pyrki aikaisempaa demokraattisempaan hallintoon. Johannes Paavali II (Karol Wotjyla) kasvoi sodan ja kommunistivallan varjostamassa Puolassa, kohosi teologian professoriksi ja Krakovan arkkipiispaksi. Tässä asemassa hän osoitti poliittiset kykynsä taistellessaan elintilaa Puolan kirkolle. Kun kardinaalit eivät pystyneet ryhmittymään italialaisen ehdokkaan taakse, he valitsivat 58-vuotiaan, laajalti matkustelleen ja teologina arvostetun puolalaisen. —-. Uusi paavi antoi kaiken tukensa Puolassa v. 1980 nousseelle Solidaarisuus-kansanliikkeelle. Tämä ja Vatikaanin aktiivinen idänpolitiikka panivat alkuun tapahtumat, jotka johtivat rautaesiripun kaatumiseen v. 1989. Kansanjoukoille ja tiedotusvälineille paavi puhuu rauhasta, vapaudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Kirkon sisällä sävy on toinen. ——. Linja tulee esille moraalikysymyksissä (ehkäisyvälineiden kieltäminen) . Vatikaani on myös tukkinut muutamien modernien teologien suut ja täyttänyt piispanvirkoja sekä Euroopassa että Latinalaisessa Amerikassa vastoin asianomaisten hiippakuntien tahtoa . Katolinen kirkko on U.S.A:n suurin uskonnollinen yhteisö, ja latinalaisesta Amerikasta tuleva siirtolaisuus kasvattaa sitä nopeasti.”
3. KHO –kirjaa (s. 250) lainaten: Roomalaiskatollisen kirkon sisäinen elämä. Yhä vielä ovat katolisessa kirkossa vallitsevina sen vanhat periaatteet. Erehtymättömänä auktoriteettina kirkko vaatii jäseniltään kuuliaisuutta ja tahtoo olla heidän johtajansa kaikilla elämän aloilla. Niissä maissa, missä kirkko ehdottomasti hallitsee, se on toisuskoisia kohtaan suvaitsematon. Toisin se esiintyy tehdessään käännytystyötä protestanttien keskuudessa. Tärkein kansankasvatuksen väline on rippituoli, joka antaa tilaisuuden hoitaa omiatuntoja, mutta myös johtaa niitä toivottuun suuntaan. Uusia hartaudenharjoituksen muotoja on syntynyt, kuten Jeesuksen ja Marian sydämen palveleminen jne. Kirkko koettaa ylläpitää ja vahvistaa pyhäinjäännösten kunnioitusta ja uskoa niiden vaikutuksesta tapahtuneisiin ihmeisiin. Hyvin suosittu pyhiinvaelluspaikka on —- samoin Lourdesin luola, jossa pyhän neitsyen sanotaan ilmestyneen ja jossa on ihmeitä tekevä lähde. Sanomalehdistön ja yhdistyselämän kirkko on ottanut palvelukseensa. Nuoriso- laulu- ja työväenyhdistyksissä istutetaan kunnioitusta katolista kirkkoa kohtaan.”
4. Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 199) lainaten: ”Teollistuminen (nk. Teollinen vallankumous) alkoi Englannissa 1700-luvulla, ——. —. Teollisuus nosti työväen palkkoja, mutta kokosi ihmisiä maaseudulta muutamiin tehdaskaupunkeihin. Ne eivät olleet siihen valmistautuneet: ei ollut asuntoja, katukiveystä, viemäreitä, kouluja, sairaaloita, lääkäreitä ja poliiseja. 40000 liverpoolilaista asui kellareissa v. 1840. ——. Maaseudulta muuttaneet olivat tottuneet käymään kyläkirkoissa ja sukunsa haudoilla. Slummeissa ei ollut kirkkoja eikä hautausmaita. Aluksi oli vaikea saada pappeja asumaan kaduilla, joissa heidän lapsensa joutuivat kasvamaan lialta ja giniltä haisevan köyhälistön keskellä. Mutta pian heitä löytyi. Kirkkoja ja eriuskolaisten rukoushuoneita nousi East Endiin, Birnghamiin ym. Kuningatar Viktorian ajan Englanti uskoi kristinuskon moraalisesti parantavaan voimaan, eikä se pettynyt uskossaan. Uudet kirkot toivat slummeihin sivistyneitä ja tarmokkaita miehiä ja naisia. Työväestön asenne kristinuskoon muuttui vähitellen myönteiseksi. Kirkko harjoitti ja tuki vapaaehtoista hyväntekeväisyyttä. Ruokittiin ja vaatetettiin köyhiä, perustettiin sairaaloita ja orpokoteja. Pelastusarmeija löysi tiensä slummeihin, jonne ei kuulunut katolinen messu, ei anglikaanien liturgia eikä vapaakirkkojen herätyssaarna. ——-. Kaikesta huolimatta kirkot eri puolilla Eurooppaa epäonnistuivat yrittäessään ratkaista viime vuosisadan polttavinta ongelmaa, työväenkysymystä. Tämä epäonnistuminen painoi leimansa kirkon ja työväestön suhteisiin pitkälle nykyaikaan saakka. Tähän on lisättävä, että myös koko Euroopan porvaristo epäonnistui ongelman ratkaisemisessa. Teollistuminen oli nostanut sen valtaan, eikä se halunnut luovuttaa asemaansa eikä oikeuksiaan työväestölle, jonka riistoon sen rikkaus perustui.”
5. KHO –kirjaa (s. 206) lainaten: ”Liberalismin käsityksen mukaan ”taloudelliset luonnonlait” pian saattaisivat yhteiskunnan taas tasapainoon. Kirkko ei voinut aluksi paljon puuttua yhteiskunnan kehitykseen, osittain siksi että liberalismi tahtoi kirkon erotettavaksi valtiosta, vaikka se myönsi kirkolle vapauden järjestää omat sisäiset asiansa (”vapaa kirkko vapaassa valtiossa”). Nykyajan vilkas yhdistyselämä ja sanomalehdistö auttoivat kuitenkin kristinuskolle ja kirkolle uusia toimintamuotoja. Mutta liberalismin valta salli myös kristinuskolle vihamielisten hengenvirtausten levitä vapaammin kuin koskaan ennen.”
6 . K. Marxin & F. Engelsin ”Valitut teokset. Osa I.” –kirjaa (s. 302 (lainaus koskettelee Ranskan vallankumouksen aikaista tapahtumaviitekehystä tek. Huom.)): ”Porvarillisen sivilisaation syvällinen ulkokultaisuus ja sen raakalaismaisuus paljastuu meille, kun emme tarkastele tätä sivilisaatiota kotimaassa, jossa se pukeutuu kunnioitusta herättäviin muotoihin, vaan siirtomaissa, jossa se esiintyy alastomana. Porvaristo on olevinaan omaisuuden suojelija, mutta onko mikään vallankumouksellinen puolue suorittanut sellaisia agraarikumouksia kuin suoritettiin Bengalissa, Madrasissa ja Bombayssa? Eikö se turvautunut Intiassa – käyttääksemme lordi Cliven, tämän suuren ryövärin, sanoja – armottoma a n kiristykseen siellä, missä tavallinen lahjominen osoittautui riittämättömäksi? Eikö se jaaritellessaan Euroopan valtionvelan loukkaamattomasta pyhyydestä samaan aikaan konfiskoinut Intiassa niiden radzojen osinkoja, jotka olivat sijoittaneet yksityisiä säästöjään itse yhtiön osakkeisiin? Eikö se samaan aikaan, kun se taisteli Ranskan vallankumousta vastaan ,,pyhän uskontomme” puolustamisen varjolla, kieltänyt saarnaamasta kristinuskoa Intiassa, ja eikö se, saadakseen tuloja Orissan ja Bengalin temppeleihin virtaavien pyhiinvaeltajien pyhissäkäymisestä , tehnyt murhaamista ja prostituutiota elinkeinoammatiksi Jagannathin temppelissä? Sellaisia olivat nuo omaisuuden, järjestyksen, perheen ja uskonnon” suojelijat!”
7. K. Marxin & F. Engelsin ”Valitut teokset. Osa I.” –kirjaa (s. 392 (lainaus koskettelee Ranskan vallankumouksen aikaista tapahtumaviitekehystä tek. Huom.)) lainaten: ”Poliittisen taloustieteen alalla ei vapaalla tieteellisellä tutkimuksella ole vastassaan ainoastaan niitä vihollisia, joita se tapaa kaikilla muilla aloilla. Sen käsiteltävänä olevan aineen erikoinen luonne vetää vastustajaksi taistelukentälle ihmisrinnan kiihkeimmät, pikkumaisimmat ja inhottavimmat intohimot, yksityisedun raivottaret. Esim. Englannin pääkirkko antaa pikemminkin anteeksi hyökkäyksen, joka kohdistuu sen 39:stä uskonkappaleesta 38:aa vastaan kuin hyökkäyksen sen rahatulojen 1/39 vastaan.”
8. Kaarlo Arffmanin Kristinuskon historia –kirjaa (s.227) lainaten: ”Viron, Latvian ja DDR:n protestanttisille kirkoille kommunismin aika merkitsi ankaraa iskua. Nämä kirkot eivät kestäneet painetta, vaan kutistuivat pieniksi vähemmistökirkoiksi. Esimerkiksi Virossa entiseen valtakirkkoon kuului enää vain noin 15 prosenttia väestöstä, entisen DDR:n alueella evankelinen kirkko kuihtui noin 20 prosentin suuruiseksi vähemmistöksi.”
Täydellinen Jumaluus -vastaisuus ei ole perusteltua; koska onhan olemassa mahdollisuus niin ateismiin kuin Jumaluuteenkin.
9. Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 208) lainaten: ”Kommunistinen lokakuun vallankumous kaatoi tsaarin, ryösti kirkon suunnattoman omaisuuden, sulki tuhansittain kirkkoja ja luostareita. Vuosina 1917-1922 surmattiin 30 piispaa ja yli 1200 pappia. Ateistinen Neuvostoliitto yritti saada kansan luopumaan Jumalasta, mutta onnistui vain osittain. Perustuslaki salli ”jokaisen kansalaisen osallistua jumalanpalveluksiin ja harjoittaa ateistista propagandaa”. Ateistin vapaus oli näin suurempi kuin uskovaisen. Pappien ”petoksia” esiteltiin Leningradin ateismin museossa. Innokas kirkon- ja uskonnonvastainen toiminta saattoi kääntyä omaksi vahingokseen: Miksi alituisesti hyökätä jumalaa vastaan, jos häntä ei ole. —-. Uskonto suljettiin kirkkojen seinien sisälle. Uskonnonopetus, nuorisotyö, uskonnollisten lehtien ja kirjojen julkaisu samoin kuin sosiaalinen työ oli kielletty. Ortodoksinen kirkko tunnusti 1927 neuvostovaltion lailliseksi esivallaksi. Stalinen vainot osuivat myös kirkkoon, mutta toinen maailmansota yhdisti: kirkko rahoitti panssariyksikön ja patriarkka siunasi sen. Palkkioksi kirkko sai toimia rauhassa. Hrustsevin aikana valtio kiristi jälleen linjaansa. Uskovia painostettiin ja kirkkoja suljettiin. Ennen vallankumousta toimineista kirkoista oli auki vain yksi kymmenestä. Bresnevin kauden loppupuolella tapahtui käänne. Valtakunnan talous oli umpikujassa, korruptio ja tyytymättömyys lisääntyivät. Apua ruvettiin hakemaan myös kirkosta ja kristillisestä moraalista. Valtion muuttunut kanta tuli esiin kirkon tuhatvuotisjuhlissa, joita varten entisöitiin kirkkoja ja luostareita, ja joihin puoluejohtaja Gorbatsov osallistui. Vainot loppuivat. Ateismin museot suljettiin ja kirkkoja ja luostareita avattiin. V. 1990 voimaan tullut uusi uskonnonvapauslaki antoi kirkoille mahdollisuuden julkiseen toimintaan: nuorisotyöhön, uskonnonopetukseen ja tiedotusvälineiden käyttöön. Vastaavasti valtio lakkasi tukemasta ateismin vastaista propagandaa. Kommunismin romahdettua ja Neuvostoliiton hajottua v. 1991 ateismi menetti muodollisen asemansa Venäjällä ja muissa entisen neuvostoliiton tasavalloissa. Sen perinnön jakavat ortodoksinen kirkko, islam ja länsimainen materialismi. Ortodoksisen kirkon vanhat ydinalueet ovat Balkanilla: Romaniassa, Jugoslaviassa, Bulgariassa, ja Kreikassa, jossa sillä on valtion kirkon asema. Siirtolaisuus on luonut ortodoksisia kirkkoja Länsi-Eurooppaan ja U.S.A.:aan, lähetystyö taas Afrikkaan ja Aasiaan. Useimmat ortodoksiset kirkot liittyivät v. 1961 Kirkkojen maailmanneuvostoon. Itä-Euroopan ortodoksiset kirkot ovat osallistuneet kansainväliseen rauhantyöhön. Venäjän kirkon lisäksi muutkin ortodoksiset kirkot ovat elpymässä. Niiden hengellinen ja teologinen työ on voimistunut, lähetystyö lisääntynyt ja kansainvälinen merkitys kasvanut.”
10. Kaarlo Arffmanin Kristinuskon historia –kirja (s.229) jatkaa: ”Toisen maailmansodan jälkeen länsimaiden ilmapiiri muuttui. Kommunismi ja kansallissosialismi olivat osoittaneet, että kaikki uusi ei välttämättä ollut hyvää. ——. Lännen ja kommunistimaiden välinen kylmä sota korosti lännessä uskonnon merkitystä, koska lännen uskonnollinen vapaus oli helppo esittää oman järjestelmän vahvuuden merkkinä. Lännessä alettiinkin toisen maailmansodan jälkeen arvioida uudelleen modernia ajattelua, mikä näkyi esimerkiksi uskonnonvapaudessa. Aikaisemmin uskonnonvapauden vaatimus oli kohdistunut kunkin maan valtakirkkoa vastaan. Sillä oli tarkoitettu ennen muuta vapautta pakollisesta uskonnosta, ja siihen vedoten oli rajoitettu uskonnollista toimintaa. Nyt uskonnonvapaudesta nousi esiin myös oikeus uskoa. Valtio ei saanut rajoittaa uskonnollista toimintaa, vaan sen oli tuettava sitä.”
Perinteisiin uskontoihin ja niihin perustuviin uususkontoihin kuuluminen tulisi kriminalisoida koska ne voidaan osoittaa ihmislähtöisiksi.
11. Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 211) lainaten: ”Kun keskelle modernia Eurooppaa syntyi kristinuskon vastainen valtio, Saksan Kolmas Valtakunta, ei siihen ollut valmistauduttu. Kansallissosialistit nousivat valtaan v. 1933. Heillä oli oma, saksalainen uskontonsa. Se korosti voimaa, nuoruutta, saksalaisen rodun ylivaltaa. Heidän tarkoituksensa oli hävittää kristinusko Saksasta. Tämä piti toteuttaa lopullisen voiton jälkeen. Kesti kauan, ennen kuin natsien tarkoitus kävi ilmi. Noustessaan valtaan Hitler ylisti kristinuskoa ”kansamme moraalisena perustana”. Katolinen kirkko rauhoitettiin edullisella valtiollisella sopimuksella, protestanttinen kirkko pyrittiin valloittamaan sisältäpäin. Tämä onnistui, mutta vain puoliksi. Välikappaleena olivat ”saksalaiset kristityt”, jotka halusivat yhdistää kansallissosialismin ja kristinuskon. He voittivat vuoden 1934 kirkolliset vaalit monessa seurakunnassa. Oppositio järjestyi tunnustuskirkoksi, joka julkaisi vastalauseensa, Barmenin tunnustuksen v. 1934.
Barmenin tunnustus oli selvää kieltä. Tunnustuskirkon oli painuttava maan alle. —— monet sen johtajista saivat lähdön keskitysleireille, jonne heidän seurakseen kertyi yhä suurempi joukko katolisia pappeja. Muutamat heistä kuolivat ennen kansallissosialismin sortumista. Kirkkotaistelun rintamat kulkivat kirkkojen sisällä. Vahva valtionkirkollinen perinne esti luterilaisia nousemasta avoimeen kapinaan. Kun natsit aikoivat ”eliminoida elinkelvottomat” eli surmata mielisairaat ja kehitysvammaiset, katolisten ja evankelisten piispojen protesti esti sen. Juutalaisvainoihin kirkot eivät ottaneet yhtä selkeää kantaa. Pius XII vaikeni, eikä koskaan kertonut syytä . Vaikka rintama ei ollut yhtenäinen, kirkot olivat silti ainoat yhteisöt, joita natsit eivät pystyneet valjastamaan vankkureittensa eteen. Tästä johtuu kirkkojen vahva asema sodanjälkeisen Saksan liittotasavallassa. Sodan jälkeinen Saksa joutui tekemään tiliä menneisyydestään. Protestanttisten kirkkojen johdossa olivat nyt tunnustuskirkon miehet, jotka olivat avoimesti vastustaneet natsismia. Silti he eivät kieltäneet osallisuuttaan, vaan laativat v. 1945 ns. Stuttgartin syyllisyysjulistuksen, jossa he tunnustivat: ”Vaikka olemmekin monet vuodet Jeesuksen Kristuksen nimessä taistelleet sitä henkeä vastaan, joka kansallissosialistisessa väkivaltahallituksessa sai kauhistuttavan ilmauksensa, valitamme kuitenkin sitä, että emme ole rohkeammin tunnustaneet, uskollisemmin rukoilleet, iloisemmin uskoneet ja palavasti rakastaneet.” Luterilaisen kirkon synnyinsijoilla, ateistisessa DDR:ssä tehtiin kristittyjen asema ajoittain vaikeaksi, esim. katkaisemalla virkaura tai tukkimalla opintie. Kirkkoon kuuluvien määrä laski puoleen väestöstä . ——-. Valtio joutui myöntämään, ettei kirkko häviä sosialistisessakaan valtiossa. Tyytymättömyys hallitusta ja sosialismia vastaan kasvoi 80-luvulla. Kirkko tarjosi toisinajattelijoille keskustelufoorumin ja turvapaikan. Sen suojasta lähti liikkeelle 1989 veretön vallankumous, joka kaatoi Berliinin muurin ja sosialistisen valtion sekä yhdisti Saksan. Monet Amerikan siirtolaisista oli lähtenyt pakoon vanhan maailman uskonnollista vainoa. Uudesta Englannista Floridaan 1700-luvun puolivälissä matkaava kohtasi kaikki kristinuskon muodot: erilaisia kongregationalisteja, babtisteja, metodisteja, kveekareita, ja muita radikaaleja puritaaneja, hollantilaisia, ranskalaisia ja saksalaisia reformoituja, ym. ym . Yhdysvallat oli alusta alkaen uskontojen sulatuskattila, johon siirtolaisuus toi jatkuvasti uutta ainesta. Ne eivät sulautuneet yhteen, mutta Uusi maailma painoi niihin leimansa. Ensimmäinen ”Suuri herätys” pyyhkäisi protestanttisten siirtokuntien yli 1700-luvun puolivälissä, ja sitä on seurannut useita muita. Ne eivät piitanneet kirkkokuntien opeista eivätkä järjestysmuodoista, vaan keskittyivät yksityisen ihmisen uskonnolliseen kokemukseen. Vuoden 1776 itsenäisyysjulistus rakensi uskonnonvapauden periaatteelle, joka tuli vähitellen myös osavaltioiden perustuslakeihin. Valtio ja kirkko ovat erossa toisistaan. Kaikki Yhdysvaltojen kirkot ovat näin ollen vapaakirkkoja: niihin liitytään vapaaehtoisesti, ja ne saavat itsenäisesti järjestellä asiansa. Euroopassa suurilla protestanttisilla kirkoilla oli valtion tuk i, kun taas eriuskolaisia ja vapaakirkkoja siedettiin vain vaivoin. Yhdysvallat asetti molemmat samalle lähtöviivalle, ja historia antoi hyvitystä vanhoille vapaakirkoille. Ne nousivat protestanttisen Amerikan johtoon. Vakiintuneet itärannikon kirkot eivät lähteneet mukaan viime vuosisadan Lännen valloitukseen. Sen sijaan babtistien ja metodistien saarnaajat seurasivat vankkureita. Heidän teologinen koulutuksensa ei ollut syvällinen, mutta he tunsivat raamattunsa, pysyivät satulassa ja saivat suunsa auki. Babtistit ovat Yhdysvaltojen johtava vapaakirkko. Sen juuret ovat 1600-luvun Englannissa. Amerikassa ensimmäiseksi tukikohdaksi tuli Rhode Island, jossa vallitsi perustamisesta alkaen (1638) täysin uskonnonvapaus. Babtismin nykyistä valta-aluetta ovat etelän ja keskilännen valtiot. Maallikot johtavat itsenäisiä seurakuntia, joihin liitytään aikuiskasteen kautta. Julistus on herätyssaarnaa, ja Raamattua tulkitaan kirjaimellisesti . Metodistien anglikaanien tausta näkyy piispallisessa organisaatiossa; jäsenet ovat yleensä ylempää sosiaaliryhmää kuin babtistit. Yhtäläisyydet ovat kuitenkin eroja suuremmat. Metodistien kannatusalueet ovat suunnilleen samat kuin babtisteilla. Babtismin ja metodismin pohjalta syntyi 1800-luvun puolivälissä adventismi, joka korostaa Kristuksen toisen tulemisen odotusta . Sen päähaara viettää lepopäivää lauantaina ja opettaa terveitä elämäntapoja. Nuorempi ja voimakkaampi on Kaliforniassa 1900-luvun alussa syntynyt helluntailiike. Sen organisaatio on vielä höllempi kuin babtisteilla ja julistus vielä tunnepitoisempi: puhutaan kielillä ja parannetaan rukouksella . Helluntailiike leviää voimakkaasti varsinkin Latinalaisessa Amerikassa . Protestanttisten kirkkojen rajat ovat usein matalat. Ne kulkevat eri yhteiskuntaluokkien välillä . Muutettaessa paikkakunnalta tai asuntoalueelta toiselle muutetaan myös kirkosta toiseen . Yhteisiä piirteitä onkin enemmän kuin eroja. Vaikka valtio ja kirkko ovat erossa toisistaan, ne tukevat toisiaan . ——. Protestanttinen perintö on sulautunut uuden valtion kansallistuntoon: hurskaus ja kansallistunto kulkevat käsi kädessä . Yhdysvallat on luvattu maa, amerikkalaiset luvattu kansa . I sänmaallisuus ja protestanttisuus herätyskristillisyys ovat sävyttäneet amerikkalaista uskonnollisuutta hyvässä ja pahassa . Aktiivinen yhdysvaltalainen protestantismi on noussut lähetystyöhön ja ekumeenisen liikkeen johtoon. Optimismin ja aloitekyvyn kääntöpuolena on ollut yksinkertaisuutta ja herkkäuskoisuutta, joka on luonut otollisen maaperän monenlaisille huijarisaarnaajille ja maailmanlopun profeetoille. ”
12. Kaarlo Arffmanin Kristinuskon historia –kirjaa (s.236-) lainaten: ”Toisen maailmansodan jälkeen kristinusko oli läntisessä Euroopassa vahvassa myötätuulessa. Varsinkin Saksassa kirkkoon sitoutuminen tarjosi mahdollisuuden sanoutua irti tuskallisen vaikeasta menneisyydestä ja päästä jälleen ”kunniallisten ihmisten” piiriin. Poliittisen tilanteen vakiintuminen ja Euroopan yhdentyminen alkoivat kuitenkin 1960-luvulta lähtien vaikuttaa kirkkojen asemaan. Kansallisuusaate heikkeni, kun taas yksittäisten ihmisten oikeuksia ja vaikutusmahdollisuuksia painotettiin entistä enemmän. Ihmiset halusivat muovata itse omaa elämäänsä. Protestanttiset kirkot ovat koettaneet vastata tähän haasteeseen muuttamalla toimintaansa uusien ajatusten mukaiseksi. Ne ovat esimerkiksi demokratisoineet päätöksentekoaan ja ryhtyneet vihkimään myös naisia papeiksi.”
13. Kaarlo Arffmanin Kristinuskon historia –kirja (s.237-) jatkaa: ”Uusien aatteiden kanssa ei olekaan onnistuttu liittoutumaan yhtä hyvin kuin kansallisaatteen kanssa 1800-luvulla. Päinvastoin protestanttiset kansalliskirkot ovat ajautuneet syvenemään kriisiin. Selvimmin tämä näkyy niissä Länsi- ja Keski-Euroopan maissa, joissa katolinen kirkko ja protestantismi ovat vaikuttaneet vuosisatoja rinnakkain. Alankomaissa protestantteja oli vielä 1900-luvun alussa yli 60 prosenttia väestöstä, nykyään heitä on enää alle 20 prosenttia. Saksassa ja Sveitsissä protestanttien määrä on samana aikana laskenut noin kolmannekseen koko väestöstä. Englannissa ei anglikaanisesta kirkosta ole voinut erota, mutta monet ovat lakanneet osallistumasta sen toimintaa. Englannissa syntyvistä lapsista kastetaan anglikaanisen kirkon jäseniksi enää noin neljännes. Pohjoismaissa lähes kaikki ihmiset ovat vuosisatojen ajan kuuluneet kansallisiin kirkkoihin, ja nämä kirkot voivat edelleen tukeutua tähän perinteeseen. Pohjoismaiden kansalliskirkot ovatkin säilyttäneet jäsenensä huomattavasti paremmin kuin Länsi- ja Keski-Euroopan protestanttiset kirkot. Sen sijaan näkyy kriisi Pohjoismaissakin vähäisenä kirkon toimintaan osallistumisena. ——–.
Viime vuosikymmeninä perinteiset, liberaalit kirkot ovat joissain määrin menettäneet asemaansa. Yhdysvalloissa näkyy näin heikompana sama kehityssuunta kuin Euroopan protestanttisissa kansalliskirkoissa. Sen sijaan konservatiiviset ja fundamentalistiset kirkot ovat voimistuneet. Poliittisesti tämä on näkynyt ns. uskonnollisen oikeiston vaikutusvallan kasvuna. Johtavat evankelistat ovat myös viime vuosikymmeninä olleet amerikkalaisen kristillisyyden näkyvämpiä edustajia. Esimerkiksi Billy Graham on vaikuttanut laajasti Yhdysvaltojen ulkopuolellakin. ”Evankelistat” liikkeet ja organisaatiot ovat ottaneet tehokkaasti käyttöön median, ja useat televisioevankelistat ovat nousseet merkittäviksi vaikuttajiksi. Evankelioinnin uudeksi haasteeksi on noussut ei-kristillisistä kulttuureista lähtöisin olevien siirtolaisten tavoittaminen. Ei-kristillisten uskontojen voimistuminen on näkynyt myös synkretistisenä uskonnollisuutena, jonka tunnetuin muoto on ollut 1980-luvulla levinnyt new age –liike. Sen mukaan kristinuskon aika on vaihtumassa uuden, ihmisen omiin mahdollisuuksiin perustuvan uskonnon ajaksi.”
14. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Outi Könni, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 2: Maailmanlaajuinen kristinusko (2021): ”Keskiajalla kirkko hallitsi koko eurooppalaista yhteiskuntaa ja kulttuuria. Usein puhutaan keskiaikaisesta yhtenäiskulttuurista, jonka dynamona oli kirkko ja sen johtaja, paavi. Jopa Pohjolan perukoille rakennettujen kirkkojen pohjapiirrokset hyväksyttiin Roomassa asti. Paaviuden vahvistuminen oli yksi syy katolisen kirkon vallan kasvuun. Monet paavit korostivat paavin erityisasemaa ja merkitystä. Pisimmälle ajatuksen vei paavi Innocentius III 1200-luvun alussa. Hän esitti, ettei paavi ole vain Pietarin työn jatkaja vaan itsensä Kristuksen sijainen maan päällä. Toinen tekijä, joka loi painetta lännen kirkon vahvistumiseen, oli se, että itään oli muodostunut kilpaileva, erilaista kristillisyyttä korostava ortodoksisuuus. Idän ja lännen kirkot olivat jo vuosisatojen kasvaneet erilleen johtuen kulttuurien ja tapojen erilaisuudesta. Esimerkiksi lännessä käytettiin latinaa ja pappien piti elää selibaatissa eli naimattomina; idässä sen sijaan papit saattoivat avioitua ja kirkon kielenä oli kreikka sekä paikalliset kielet. Erilleen kasvu kulminoitui vuonna 1054 uskontunnustuksen eriävästä sanamuodoista syntyneeseen kiistaan, jolloin molemmat kirkot julistivat toisensa kirkonkiroukseen eli pannaan. Nämä kiroukset purettiin vasta vuonna 1965. Keskiajan lopulla paaviksi hakeutui henkilöitä, joita kiinnosti enemmän valta, raha ja kunnia kuin kirkon johtaminen ja kristillisyys. Kirkko ei ollut enää hengellinen yhteisö, vaan suuri poliittisen vallan käyttäjä. –. Kirkko oli myös alkanut myydä aneita, joita ostamalla saattoi hyvittää omia tai läheisen maan päällä tekemiä syntejä ja näin lyhentää kuoleman jälkeistä kiirastuliaikaa.”
15. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Outi Könni, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 2: Maailmanlaajuinen kristinusko (2021): ”Ensimmäiset ympäristöaktivistit väittivät, että kristinusko oli liian ihmiskeskeinen uskonto ja sen myötä tuhoisin uskonto ympäristön kannalta. Raamattua oli tulkittu luonnolle tuhoisalla tavalla, kun luontoa oli pyritty hallitsemaan eikä varjelemaan. –. Tilanhoitajaetiikassa ihminen nähdään luonnosta erillisenä olentona, ja luonnolla on ihmiselle lähinnä välinearvo.”
16. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Outi Könni, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 2: Maailmanlaajuinen kristinusko (2021): ”Puritanismin merkitys alkoi heiketä 1700-luvulla, mutta sen ihanteet vaikuttavat Yhdysvalloissa edelleen: ahkeruus ja yrittäjyys ovat arvoja, joita amerikkalaisessa kulttuurissa arvostetaan. Taloudellinen menestyminen on tavoiteltava asia, koska sen katsotaan kertovan myös siitä, että ihminen on Jumalan suosiossa. Kun ihmiset kehittävät yhteiskuntaa ahkerasti omalla työllään, he samalla toteuttavat Jumalan valtakuntaa valtakuntaa jo maan päällä. Puritanismiin liittyi vahvasti ajatus siitä, että Euroopasta lähteneet amerikkalaiset ovat ikään kuin Jumalan valittu kansa, ja Yhdysvallat valittu maa, mikä antaa heille myös erityisen aseman ja tehtävän muiden kansojen joukossa. Tätä valtion sakralisointia kutsutaan kansalaisuskonnollisuudeksi. Vaikka uskonto ja politiikka on Yhdysvaltojen perustuslaissa erotettu toisistaan, poliittisessa ajattelussa ja retoriikassa näkyy vahvana usko siihen, että Yhdysvaltojen menestyksen avain on usko Jumalaan. Kristillisten kirkkokuntien vaikutus amerikkalaiseen arvomaailmaan on vahva. Puritanismin ohella evakelioivalla herätyskristillisyydellä oli merkittävä vaikutus amerikkalaisen kristillisyyden muotutumiseen. Yhdysvalloissa järjestettiin 1700-luvulta lähtien suuria joukkokokouksia, joissa keskeisessä asemassa oli evakeliointi ja ihmisten vakuuttaminen siitä, että jokaisen oli tehtävä niin kutsuttu henkilökohtainen uskonratkaisu eli päätettävä muuttaa elämänsä siten, että Raamatusta ja kristillisestä elämäntavasta tulee elämän sisältö. –. Uskonnonvapaus on Yhdysvalloissa tärkeä arvo, ja se on kirjattu perustuslakiin. Tilastojen mukaan noin 70 prosenttia Yhdysvaltojen väestöstä on kristittyjä, mutta he jakaantuvat moniin hyvin erilaisiin kirkkokuntiin ja suuntauksiin. –. Toisaalta erot eri kirkkokuntien välillä eivät ole aina jyrkkiä, ja amerikkalainen saattaa käydä eri tunnustuskuntien tilaisuuksissa. Keskeistä on, jakaako yksilö kirkon kanssa yhteneväisen arvomaailman. Kristinuskon kannattajamäärissä on voimakasta alueellista vaihtelua. Esimerkiksi niin kutsutuissa eteläisissä osavaltioissa kristittyjä on noin 75 prosenttia väestöstä, kun osuus koilisissa osavaltioisssa on noin 65 prosenttia. Myös maaseudun ja suurempien kaupunkien välillä on suuri ero. Maatalousvaltaisissa osavaltioissa, kuten esimerkiksi Oklahomassa ja Arkansasissa kristittyjen osuus väestöstä on lähes 80 prosenttia, ja kirkoissa käydään selvästi aktiivisemmin kuin kaupungeissa. New York Cityn alueella puolestaa kristittyjen souus on selvästi pienempi, noin 60 prosenttia. Myös perinteisesti erittäin uskonnollisilla seuduilla, kuten maan etelä- ja kaakkoisosien osavaltioissa sijaitsevan ’raamattuvyöhykkeen’ alueella sijaitsevissa suurkaupungeissa uskonnollinen aktiivisuus on vähäisempää. Yhdysvaltoihin tulleet siirtolaiset ovat usein tuoneet oman uskontonsa tullessaan ja siirtäneet sen lapsilleen. –. Babtismismia leimaavat mustan väestön kokemukset rasismista, mikä on muokannut siitä myös sosiaalisesti ja poliittisesti merkittävän toimijan.
Kuvateksti: Kansalaisuskonnollisuudessa kansallistunto ja uskonto sekoittuvat. Menestyminen elämässä voidaan nähdä seurauksena Jumalan kanssa solmitusta liitosta. Kansalaisuskonnollisuus vahvistaa moninaisista taustoista tulevien amerikkalaisten yhteenkuuluvuuden tunnetta. Suurin osa Yhdysvaltojen protestanteista, noin neljäsosa kaikista amerikkalaisista, kuuluu evakelikaalisiin kirkkoihin. Evankelikaalisuudella tarkoitetaan eri kirkkokunnissa vaikuttavaa kristillistä suuntausta. Siinä korostetaan Raamatun auktoriteettiasema opillisissa ja moraalisissa kysymyksissä, Jeesuksen ristiinnaulitsemisen merkitystä, yksilön henkilökohtaista uskoa, kristillistä elämäntapaa ja evankeliumin levittämistä. Moni evankelikaali luonnehtii itseään uudestisyntyneeksi, eli vanha maallinen elämä on jätetty taakse ja uusi uskon mukainen elämä on alkanut. Raamatunluku, jumalanpalveluksiin osallistuminen, uskon näkyminen ihmisen arjessa selä uskosta kertominen julkisesti ovat arvostettuja piirteitä evankelikaalisuuden parissa. Liikkeen näkyvimpiä ilmenemismuotoja ovat erilaiset saarnaajat. Heidän todistuspuheenvuorojaan ja raamatunopetustaan voi seurata tv-kanavilta tai heidän kotisivujensa kautta. Evakelikaalit ovat pääsääntöisesti konservatiivisia esimerkiksi eettisissä ja poliittisissa kysymyksissä. Monet evankelikaaliset kirkot ovat luonteeltaan karismaattisia. Evankelikaalit ovat jossain määrin tehneet yhteistyötä myös fundamentalististen liikkeiden kanssa, –. Evankelikaaleja on erityisesti eteläisissä osavaltioissa. Valtavirran protestanttiset kirkot korostavat sosiaalista vastuuta ja henkilökohtaista uskoa. Ryhmään kuuluvat kirkot ovat varsin liberaaleja, ja niissä korostetaan koulutuksen merkitystä, koska koulutuksen on nähty olevan tie kohti parempaa yhteiskuntaa. Tämä on johtanut siihen, että liikkeeseen kuuluvia on huomattavan paljon johtavissa tehtävissä. –. Perinteiset afroamerikkalaiset tai mustat kirkot löytyvät kannattajansa pääosin eteläisistä osavaltioista. Niiden synty ajoittuu orjuuden aikaan ja sen päättymiseen. Rotuerottelun takia mustat eivät olleet tervetulleita valkoisten kirkkoihin, mikä johti mustien seurakuntien ja myöhemmin myös mustan teologian syntyyn. –. Vaikka rotuerottelu on nykyään laissa kiellettyä, mustilla ja valkoisilla on monin paikoin edelleen omat seurakuntansa. –. Yhdysvalloissa pedofiliaskandaalit ovat ravistelleen katolista kirkkoa, kuten koko maailmassa, mutta erityisesti Yhdysvalloissa.
Kuvateksti: Yhdysvaltojen katolilaisista 40 %:lla on sukujuuria Latinalaisessa Amerikassa. Alueelta muuttaneiden siirtolaisten mukana ovat Yhdysvaltoihin siirtyneet myös heidän omaleimaiset uskonnonharjoittamisen muotonsa, kuten Guadalupen Neitsyen juhla. Kertomuksen mukaan intiaanipiirteinen Neitsyt Maria ilmestyi köyhälle meksikolaiselle käsityöläiselle 1500-luvulla. –. Uskonnon vaikutus poliitiikkaan on Yhdysvalloissa suuri, vaikka maa on lakisääteisesti uskonnollisesti neutraali valtio. –. Poliittinen oikeisto, käytännössä republikaaninen puolue, on vahvasti sidoksissa konservatiiviseen uskonnollisuuteen. –. Suhtautuminen uskontoon ja sen asemaan on esin ristiriitaista. Esimerkiksi kouluissa ei saa opettaa uskontoa eikä muutenkaan pitää esillä uskonnollisia tunnuksia. Toisaalta kooulujen perinteisiin kuuluu lippuvala, jossa on selkeästi myös uskonnollinen sanoma. –. Yhdysvaltojen presidentti mainitsee usein puheissaan Jumalan, mutta välttää viittaamasta Jeesukseen, koska se koskisi vain kristittyä väestöä. –. Uskonto vaikuttaa Yhdysvalloissa myös yhteiskunnalliseen keskusteluun. Uskonnolliset yhteisöt käyttävät runsaasti mediaa esimerkiksi eettisten näkemystensä esille tuomiseen. Muun muuassa abortit ja samaa sukupuolta olevien avioliitot ovat herättäneet kiivasta keskustelua. –. Yhdysvalloissa ihmisten uskonnollisuusaktiivisuus on varsin suurta verrattuna esimerkiksi Länsi-Eurooppaan. –. Jumalanpalvelusten yhteydessä on yleensä erikseen järjestettyä toimintaa lapsille ja nuorille. Yhdysvalloista tehdään myös runsaasti aktiivista lähetystyötä ympäri maailmaa ja julkaistaan paljon kristillistä kirjallisuutta, jota käännetään eri kielille.
Fundamentalismi amerikkalaisessa kristillisyydessä: Fundamentalismi syntyi 1800-luvulla vastareaktiona modernisaatiolle. Fundamentalistit halusivat palata kristinuskon perusteisiin eli fundamentaaleihin. Korostuksina esimerkiksi Raamatun erehtymättömyys ja ehdoton auktoriteetti elämässä. Yhdysvalloissa fundamentalismi on kirkkorajat ylittävä ilmiö, sitä esiintyy monien eri kristillisten suutausten parissa. Fundamentalistit kannattavat kreationismia, eli uskovat luomiskertomuksen olevan tosi kertomus maailman synnystä. Monet kreationistit kannattavat älykkään suunnittelun teoriaa, eli ajatusta, että monimutkaisella maailmalla ja luonnonlaeilla täytyy olla älyllinen, persoonallinen suunnittelija.
— Englannissa perustetut 1800-luvun puolivälissä perustetut NMKY (Nuorten Miestin Kristillinen Yhdistys) ja NNKY (Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys) ovat saaneet jalansijaa Pohjois-Amerikassa. Ne tarjoavat nuorille muun muuassa urheilutoimintaa.
17. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Outi Könni, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 2: Maailmanlaajuinen kristinusko (2021): ”Eurooppalaiset saapuivat Latinalaiseen Amerikkaan 1400-luvun lopulla tuoden mukanaan katolisen kristinuskon. Alueen alkuperäisasukkaita, intiaaneja, surmattiin ja heitä kristillistettiin pakolla. Intiaanien valloitusta ja käännyttämistä kristinuskoon perusteltiin uskonnollisilla ihanteilla. Eurooppalaiset pitivät alueen väkivaltaista valloittamista oikeutettuna. Ihmisten uskottiin pelastuvan, kun heidät käännytettiin kristinuskoon. –. Kristinusko sekoittui alkuperäiskansojen uskontojen kanssa. Tunnettu esimerkki synkretismistä on Guadalupen Neitsyt. Legandan mukaan Maria ilmestyi vuonna 1531 köyhälle intiaanimiehelle asteekkien jumalattaren Tonantzinin pyhiinvaelluspaikalla Meksikossa ja pyysi, että hänelle rakennettaisiin kirkko. Maria puhui paikallista kieltä ja kutsui miestä omakseen. Näin Marian katsotaan ottaneen omakseen Meksikon intiaanit. Lisäväriä uskonnolliseen kenttään toivat Afrikasta tuotujen orjien uskonnot, kuten santeria ja umbanda, jotka paikoin synkretisoituivat katolisen uskomusmaailman kanssa. –. Politiikka ja uskonto ovat aina olleet kietoutuneita toisiinsa Latinalaisessa Amerikassa. Uskontoa on hyödynnetty ja käytetty hyväksi valtataisteluissa. –. Aina 1800-luvun alkuun asti kirkko laajensi valtaansa ja keräsi myös maallista omaisuutta, kuten maata, itsellensä. Mantereen monet valtiot itsenäistyivät 1800-luvun alkupuolella. Tällöin hallitukset takavarikoivat kirkon omaisuutta ja rajoittivat sen toimintaa. Useissa maissa toteutettiin vähitellen valtion ja kirkon ero, ja kirkko menetti laillisen ja taloudellisen asemansa lähes kokonaan. Uudessa tilanteessa kirkko alkoi liittoutua oikeistopuolueiden kanssa. 1900-luvulla monissa maissa käytiin sisällissotia. Osa katolisen kirkon johdosta ja maallikoista tuki maitten diktatuureja, osa vaikeni asiasta. Esimerkiksi Chilessä 1960-70-luvulla osa kristityistä antoi tukensa sotilashallitukselle, osa vastusti sitä. Kikko instituutiona oli edelleen useassa maassa valtaapitävien kirkko. –. Monien vapatuksen teologien mielestä katolinen kirkko on ollut liikaa valtaapitävien puolella köyhiä vastaan. –. Nykyisin katolisella kirkolla on oma puolue esimerkiksi Brasiliassa. –. Katolinen uskonnollisuus näyttäytyy hyvin moninaisena Latinalaisessa Amerikassa. Institutionaalinen katolisuus, kirkon viralliset opit ja rituaalit eroavat arkipäivän uskonnollisuudesta. Niin sanottu virallinen katolisuus mielletään edelleen monin paikoin yläluokan uskonnoksi. Arkipäivän uskonnollisuutta kuvaa usein synkretismi, jossa kirkon opit ja käytänteet ovat sekoittuneet muihin uskontoihin. Katolinen kirkko on ollut Latinalaisessa Amerikassa varsin suvaitsevainen synkretismille. Tätä näkemystä on kutsuttu inkulturaatio-opiksi eli kotoperäistämiseksi. Sen mukaan kaikissa kulttuureissa on kristinsukon ituja eikä kaikkea vanhaa pidä poistaa ihmisten elämästä. –. Argentiinalaisen paavi Franciscuksen valinta toi näkyväksi sen, että kristinusko ei ole vain eurooppalainen uskonto ja uskonnon painopiste on siirtynyt Euroopasta muihin maanosiin. Uskonnollisuuden yksi merkittävä piirre on pyhien palvonta. Paikalliset pyhät ovat merkittäviä niin sanottuja välittäjähahmoja ihmisten ja Jumalan välillä. Pyhimysjuhlissa näkyvät monet kristinuskoa edeltäneet tavat. Tärkein pyhä koko Latinalaisessa Amerikassa on Neitsyt Maria. Mariaan liitetään hyvin monenlaisia merkityksiä ja paikalliset tavat kuvata ja kunnioittaa Mariaa ovat erilaisia ja usein kaukana kirkon virallisesta opista. Maria on joillekin kapinan ja vallankumouksen suojelija, toisille suojeleva äiti tai Jumalan äiti. Monesti Maria mielletään välittäjähahmoksi, suojelijaksi ja tukupilariksi. Mariaan liitetään ihmeitä, parantavaa voimaa ja paikallisia legendoja, joissa Maria ilmestyy köyhille, alistetuille ihmisille. Toisaalta myös vallanpitäjät ovat pitäneet Mariaa omanaan. Esimerkiksi Argentiinan sotilasdiktatuurin aikana Maria oli armeijan suojelija. Latinalaisessa Amerikassa on siis monenlaisia ”Marioita”, jotka kilpailevat keskenään. –. Nykyisin helluntalaisuus ja erilaiset uuskarismaattiset ryhmät lisäävät suosiotaan Latinalaisessa Amerikassa. Katolinen kirkko kamppailee jäsenistään erityisesti näiden ryhmien kanssa. Latinalaisessa Amerikassa toimii aktiivisesti katolisen kirkon karismaattinen liike, The Catholic Charismatic Renewal. Sen suosio on valtava ja kertoo maanosan ihmisten kiinnostuksesta karismaattisiin yhteisöihin. –.
Myös uuskarismaattisuus on hyvin suosittua esimerkiksi Brasiliassa. Yhteisöissä korostuu eksorkismi eli pahojen henkien ulosajaminen ihmisestä ja sitä kautta ihmeparantuminen. Näitä yhteisöjä nimitetään jumalallisen parantamisen keskuksiksi. Joidenkin seurakuntien opissa korostuu myös niin sanottu menestysteologia, jonka mukaan Jumala antaa ihmiselle materiaalista menestystä ja terveyttä. –. Helluntalaisuuden myötä ihminen saa itselleen tiiviin yhteisön, johon kuulua. –. Helluntalaisuuden oppi Pyhästä Hengestä vetoaa erityisesti ihmisiin, joiden maailmankuvaan liittyy henkiä ja yliluonnollisia parantumisia. –. Helluntaiseurakunnat tekevät tehokasta lähetystyötä. Katuevankelistat tekevät lähetystyötä ihmisten parissa kaduilla, ja seurakunnat hyödyntävät TV:tä, radiota ja sosiaalista mediaa. –. Helluntailiike ei ole sitoutunut mihinkään tiettyyn poliittiseen ideologiaan, mutta sillä on oma puolue esimerksi Brasiliassa. –. On sanottu, että slummeissa on kaksi asiaa, jotka toimivat: järjestäytynyt rikollisuus ja karismaattiset, evankelioivat seurakunnat. Evankelistat käyvät saarnaamassa myös vankiloissa, ja jumalanpalveluksissa karkotetaan rikollisuutta aiheuttavia pahoja henkiä. Latinalaisamerikkalaista uskonnollisuutta kuvataan usein sanalla moniarvoinen eli pluralistinen. Kristinuskon rinnalla elää alkuperäiskansojen uskontoja sekä afrokaribialaisia ja afrobrasilialaisia uskontoja. Näihin uskontoihin liittyy myös kritillisiä piirteitä ja joskus ne voidaan nähdä kristillisinä yhteisöinä. Tälläisiä uskontoja ovat esimerkiksi santeria ja umbanda. Brasiliassa spiritismi on yksi uskonto muiden seassa. Joidenkin tutkimusten mukaan noin 20 prosenttia väestöstä uskoo jälleensyntymään. Usko henkiin on myös yleistä. Meksikossa yli 60 prosenttia uskoo henkiin ja uhraa niille.
18. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Outi Könni, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 2: Maailmanlaajuinen kristinusko (2021): ”Afrikassa kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina kehittyneitä kirkkoja kutsutaan orientaaliortodoksikirkoiksi. Nämä kirkot erosivat tai ne erotettiin ortodoksisesta kirkosta 400-500-luvulla. Syynä välirikkoon olivat muun muuassa opilliset kiistat Jumalasta ja erityisesti Jeesuksen olemuksesta. Egyptin koptit katsovat edustavansa yhtä kristinuskon vanhimmista kirkoista. Legendan mukaan yksi evankeliumin kirjoittaja, apostoli Markus, perusti seurakunnan Aleksandriaan ja kuoli siellä marttyyrinä. –. Etiopiassa jokaisessa ortodoksisessa kirkossa on tabot eli arkku. Arkku edustaa liitonarkkia, jossa Vanhan testamentin mukaan ovat muun muuassa laintaulut, jotka Mooses sai Jumalalta. Tämä arkku on perimätiedon mukaan tuotu Etiopiaan. –. Katolinen kirkko teki lähetystyötä Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan 1400-1500-luvulla. Protestantit aloittivat Afrikan kritillistämisen 1800-luvulla. Kristinuskon historiassa 1800-lukua onkin kutsuttu lähetyksen vuosisadaksi. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa perustettiin protestanttisia lähetysseuroja, jotka olivat usein vapaaehtoisjärjestöjä. Lähetystyö oli kytköksessä siirtomaapolitiikkaan ja kansainväliseen kauppaan. Aluksi lähetyssaarnaajat pysyivät erillään siirtomaapolitiikasta, mutta vähitellen siirtomaaisäntien ja lähetystöntekijöiden näkemykset ja tavoitteen lähenivät toisiaan. Länsimainen kristillinen kulttuuri merkitsi molemmille universaalia ja oikeanlaista elämäntapaa, joka pyrittiin siirtämään afrikkalaisille. Alkuperäisasukkaat kokivat lähetystyön usein alistamiseksi. –. Afrikassa on perinteisiä länsimaista tulleita kirkkoja, kuten katolinen, luterilainen ja anglikaaninen kirkko. Näidenkin kirkkojen sisällä kristillisyys voi ilmentyä hyvin eri tavoin eri puolella mannerta. Osa kirkkojen seurakunnista on karismaattisia. Karismaattinen kristillisyys eri muotoineen onkin tällä hetkellä nopeimmin uusia jäseniä saava kristillisyyden muoto. Esimerkiksi menestysteologian opit, joiden mukaan usko Jumalaan tuo mukanaan hyvinvointia ja terveyttä, ovat varsin suosittuja. Afrikkaliseen klristillisyyteen kuuluu oleellisena osana rukouksella parantaminen ja eksorkismi. Perinteiseen afrikkalaiseen maailmankuvaan kuuluu ajatus, jonka mukaan sairaudet johtuvat noituudesta ja pahoista hengistä. Monet afrikkalaiset ovat halunneet nähdä, että henkiusko ei ole kovinkaan kaukana kristillisestä uskosta esimerkiksi enkeleihin ja Pyhään Henkeen. Kristillinen Jumala on tässä yhteydessä nähty kaikkia muita henkiä voimakkaampana. Alkuperäiskansojen uskontojen uskomusmaailma ei ole kadonnut kristillisyyden myötä. Monet kristityt uskovat samalla myös noituuteen, uhraavat esi-isille, käyttävät perinteisiä parantajia sairastuessaan ja uskovat jälleensyntymään. –. Laajan kyselytutkimuksen mukaan uskonnon merkitys elämässä on tärkeä afrikkalaisille. –. Afrikassa on syntynyt myös itsenäisiä afrikkalaisia kirkkoja, jotka ovat opillisesti perinteisistä tunnustuskunnista riippumattomia kirkkoja. Näitä kirkkoja on noin kymmenen tuhatta ja niillä on merkittävät paljon jäseniä. Esimerkiksi Keniassa noin 20 prosenttia väestöstä kuuluu näihin kirkkoihin. Itsenäisissä afrikkalaisissa kirkoissa kristillinen oppi ja elämäntapa on nivottu selkeästi paikalliseen maailmankuvaan. Teologia on afrikkalaista, kontekstuaalista, teologiaa. Osa itsenäisistä kirkoista ei esimerkiksi tuomitse vainajahenkiin liittyviä riittejä. Tällöin Jeesus voidaan nähdä esimerkiksi suurimpana vainajahenkenä. Lisäksi ihmisiä kiinnostaa kirkkojen parantamistoiminta. Yksi suurimmista itsenäisistä kirkoista on Kongossa 1900-luvun puolivälissä syntynyt kimbanguistikirkko. –. Kirkon synty liittyy Simon Kimbanguun, joka oli alun perin baptisti. Hän aloitti profeetallisen näyn myötä saarnaamisen ja parantamisen ja sai nopeasti paljon kannattajia. Kimbangun toiminta-aikana Kongo oli Belgian siirtomaa, ja hänen toimintansa koettiin uhkana Belgian siirtomaahallinnossa ja katolisessa kirkossa, koska hän vahvisti kongolaisten omaa identiteettiä. Hän eli yli kolmekymmentä vuotta vankilassa. Kirkon opetus oli käytännönläheistä ja korostaa perinteisiä moraalikäsityksiä. Kimbangun toiminnassa vaikutti kirkon opin mukaan erityisesti Pyhä Henki. Kimbangu moli monen kirkon jäsenelle välittäjähahmo ihmisen ja Jumalan välissä, kuten vainajahenget alkuperäisessä afrikkalaisissa uskonnoissa. Tämän kirkon suhtautuminen kongolaisiin perinteisiin on kaksijakoinen. Osa perinteestä kielletään, kuten moniavioisuus, tanssi ja noituus. Toisaalta rituaaleissa ja säännöissä näkyy kongolainen todellisuuskäsitys. Esimerkiksi sellaisten eläinten syöminen on kielletty, jotka ovat perinteisen näkemyksen mukaan voineet aikaisemmin olla ihmisiä. Afrikkalainen teologia kritisoi länsimaista lähetystyötä kolonialismista ja lähettien toimintatavoista. Kritiikin kohteena on ollut erityisesti se, että lähetit ovat tuominneet afrikkalaisen perinteen epäkristillisenä ja saatanallisena. Lähetit eivät alussa hyväksyneet esimerkiksi afrikkalaista tanssia ja rummutusta. Nykyisin osa läheteistä ja kirkoista pitää kuitenkin vainajakulttia ja moniavioisuutta hyväksyttyinä perinteinä. –. Karismaattista kristillisyyttä on toisinaan syytetty siitä, että se tuo Afrikkaan amerikkalaista kristillisyyttä eikä hyväksy ja huomioi alkuperäisväestön kulttuuria. Esimerkiksi perinteistä uskoa henkiin pidetään karismaattisuudessa epäkristillisenä. –. Vapautuksen teologit ovat kritisoineet nykyistä yhteiskunnallista tilannetta monissa Afrikan maissa. Globaali markkinatalous ja ylikansalliset yhtiöt kätkevät alleen rasismia ja riistoa. Myös perinteisiä kirkkoja arvostellaan siitä, että ne teoriassa puhuvat uskonnon kotoperäistämisestä ja tilannesidonnaisesta tulkinnasta, mutta käytänteet eivät ole muuttuneet. –. Etelä-Afrikan valtiossa uskonnolla on perusteltu niin rotusortoa kuin sitä vastustaneita aatteita. Etelä-Afrikassa kristinusko on ollut lähestulkoon aina kytköksissä maan politiikkaan. Apartheid-teologialla perusteltiin rotuerottelu. Vallitsevat rasistiset olot tulkittiin jumalan tahdoksi ja rotujen olemassaoloa ja erillisyyttä pidettiin jumalan luomisjärjestyksenä. Ajattelutapaan sisältyi ajatus siitä, että alempiarvoisia rotuja piti suojella ja kristillistää. Lisäksi kirkon tehtävänä oli suojella valkoisten identiteettiä ja kieltä. Raamattua tulkittiin niin, että sillä pystyttiin oikeuttamaan rotuerottelu ja erilliset mustat- ja valkoihoisille.”
19. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Outi Könni, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 2: Maailmanlaajuinen kristinusko (2021): ”Dalitit eli kastittomat eivät saa Intiassa asua kasteihin kuuluvien ihmisten kanssa samoilla alueilla. He tekevät työtä esimerkiksi kasteihin kuuluvien palvelijoina, mutta pysyttelevät mahdollisimman näkymättöminä. Daliateja pidetään koskemattomina eli saastaisina eikä läheskään kaikilla daliteilla ole käytännössä samoja ihmisoikeuksia kuin kasteihin kuuluvilla. Daliteja asuu Intiassa noin 300 miljoonaa. Perimätiedon mukaan kristinusko saapui eteläiseen Intiaan, nykyisen Keralan osavaltion alueelle, apostoli Tuomaan tuomana vuonna 52. Tuomas-kristityt ovat eläneet Intiassa sopeutuen intialaiseen elämänmenoon ja kulttuuriin, kuten kastijärjestelmään. Kirkon opissa ja riiteissä näkyy hindulaisuuden vaikutus. Kirkkorakennukset muistuttavt ulkoapäin hindutemppeleitä, mutta sisätilat ovat usein tehty syyrialaiseen tapaan. Siirtymäriiteissä, kuten häissä ja hautajaisissa, näkyy hindulaisen kulttuurin vaikutus. Löytöretkien myötä katoliset lähetystyöntekijät saapuivat Intiaan 1500-luvun loppupuolelta lähtien, ja protestanttinen lähetystyö vilkastui 1800-luvulla. –. Kirkoissa kehittyi erityyppistä jumalapalveluselämää eri kastien jäsenille. –. 1970-luvulle asti kristilliset lähetystyöntekijät, kirkot ja yhteisöt eivät selkeästi kyseenalaistaneet kastilaitosta. Intialainen kristillinen ajattelu ja teologia on ollut selvästi kytköksissä hindulaisuuteen. Käytännössä lähes kaikki merkittävät intialaiset teologit ovat olleet ylempiin kasteihin kuuluvia hinduja. He pohtivat esimerkiksi sitä, millä sanskritin sanalla voisi puhua kristinuskon Jumalasta ja mikä on raamatun asema verrattuna muihin pyhiin kirjoihin kuten hindulaisiin Veda-teksteihin. He kehittivät myös hindulaisuuden ja kristinuskon vuoropuhelua. –. — lisäksi yläkasteihin kuuluvat kristityt kohtelevat kristittyjä daliteja alentuvasti. Naiset ovat erityisen sorrettuja, koska heitä pidetään alempiarvoisempina kuin miehiä. –. Hindunationalistiset ryhmät ovat käännyttäneet kristittyjä hindulaisuuteen pelottelemalla ja uhkailemalla. Hindunationalistien mukaan kristinusko ja islam on kitkettävä Intiasta vieraina uskontoina. Kristittyjä syytetään pakkokäännytyksestä ja pelätään intian muuttumista kristilliseksi maaksi. Kristinusko koetaan Intiassa edelleen länsimaisuutta edustavaksi uskonnoksi. –. Toisaalta hindulaisuus on myös omaksunut kristinuskosta Jeesuksen palvonnan yhtenä Jumalana. –. Joissakin Intian osavaltioissa on tullut voimaan laki, jonka mukaan hindulaisuudesta muuhun uskontoon kääntyminen on kielletyä. –.”
20. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Outi Könni, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 2: Maailmanlaajuinen kristinusko (2021): ”Kiinassa lähetystyötä on tehty 600-luvulta lähtien –. 1500-luvun loppupuolella katoliset jesuiitat tekivät kristinuskoa ja länsimaisia keksintöjä tunnetuksi Kiinassa. Alun kiinnostus vaihtui vähitellen epäluuloksi uutta länsimaista oppia kohtaan. Kiinalaisille esimerkiksi ajatus siitä, että kaikki ovat tasa-arvoisia Jumalan edessä, oli käsittämätön ja suorastaan vaarallinen, koska kiinalainen yhteiskunta oli hyvin hierarkkinen. Ainoastaan keisarilla oli oikeus uhrata ylimmällä jumalalle. –. Jesuiitat sallivat kungfutselaisuuden ja kiinalaisille tärkeän esi-isien palvonnan, mikä herätti muissa kristityissä vastustusta. –. 1800-luvun loppupuolella kiinalaisten hävittyä sotia lännelle kiinalaiset joutuivat takamaan länsimaalaisille vapaan oikeuden liikkua maassa. Tällöin Kiinaan rantautui myös protestanttinen kristinusko, ja kristinusko sai länsimaalaisen valloittajauskonnon leiman. –. Nykyään virallisesti hyväksyttyjen seurakuntien lisäksi Kiinassa toimii paljon epävirallisia seurakuntia. Niin sanottu kotikirkkoliike on usein karismaattista kristillisyyttä. Kodeissa lähinnä rukoillaan, saarnataan ja todistetaan omasta uskosta sekä parannetaan rukouksen voimalla. Usko siihen, että Jeesuksen valta on voimakkaampi kuin pahojen henkien, korostuu kiinalaisessa ajattelussa.”
21. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Outi Könni, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 2: Maailmanlaajuinen kristinusko (2021): ”Filippiineillä on 90 prosenttia kristittyjä. Suurin osa filippiniläiskristityistä on katolisia. Filippiinit oli Espanjan siirtomaa 1500-luvun alkupuolelta lähes 350 vuotta, jonka aikana suurin osa väestöstä kääntyi kristinuskoon. Katolisille filippiiniläisille tärkeimpiä juhlia ovat oman paikkakunnan pyhän kunniaksi vietetyt juhlat. Katoliseen uskonnollisuuteen on myös sekoittunut alkuperäiskansojen uskonnollisuutta ja tapoja, kuten vainajille annetut ruokauhrit. –. Kristittyjä elää vähemmistönä muun muuassa Indonesiassa, Vietnamissa, Etelä-Koreassa ja Thaimaassa. –. Seurakunnat voivat olla esimerkiksi katolilaisia, luterilaisia, helluntalaisia tai uuskarismaattisia. Seurakunnat tekevät monin paikoin yhteistyötä keskenään. Yhtenä työmuotona seurakunnissa on lähetystyö.”
22. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Outi Könni, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 2: Maailmanlaajuinen kristinusko (2021): ”Australiassa ja Tyynenmeren saarivaltioissa kristinusko on valtauskontoa. Näille alueille kristinusko tuli siirtomaaisäntien mukana ja lähetystyön seurauksena 1700-1800-luvuilla. Monin paikoin alkuperäisväestöt pakkokäännytettiin kristityiksi ja alistettiin siirtomaavallan alaisuuteen. Viime vuosina kirkot ovat omalta osaltaan pyytäneet anteeksi tuon aikaista toimintaansa. –. Aboriginaali ovat korostaneet sitä, että aboriginaalien perimätiedossa on ikiaikaista viisautta, jota heidän ei tarvitse unohtaa kristittyinä. He ovat yhdistäneet kristilliseen teologiaan muun muuassa uniajan, merkittävän elementin aboriginaalien luonnonuskonnossa.