Kirja

3.8 Uskontojen tulevaisuus

1. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Outi Könni, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 2: Maailmanlaajuinen kristinusko (2021): ”Tutkimuksen mukaan eurooppalainen uskonnollisuus on muutoksen keskellä. Muutokselle on useita syitä: kristinuskon kannatus on viime vuosikymmeninä laskenut, uskonnollinen monimuotoisuus lisääntynyt ja kristillisyyden luonne muuttunut. –. Vuonna 2020 kristityiksi luokiteltiin 70 prosenttia ja vuonna 2050 kristittyjen osuuden väestöstä olevan alle 60 prosenttia. –. Kristittyjen määrän laskiessa uskonnottomuus lisääntyy. Tämä näkyy esimerkiksi kasteiden vähenemisenä. Isossa-Britanniassa anglikaanisen kirkon lapsikasteiden määrä on viime vuosikymmeninä puoliintunut. Sama kehitys on havaittavissa Suomessa. Vielä 1980-luvun alussa Suomessa syntyneistä lapsista kastettiin yli 90 prosenttia, nykyään alle 65 prosenttia. –. Tutkimusten mukaan eurooppalaista kristillisyyttä sävyttävät nykyään seuraavat piirteet: maailmallistuminen, maallistuminen, privatisoituminen ja sijaisuskonnollisuus. Maailmallistumisella tarkoitetaan ilmiötä, jossa yksilö tarkastelee ja arvioi omaa uskontoaan ulkopuolisen silmin. Olennaista ei ole se, mitä kirkko opettaa, vaan se, miten kirkot toimivat. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ihmiset arvostavat kyllä lähimmäisenrakkautta, mutta eivät perustele sitä enää kristillisellä uskolla ja kirkkojen opetuksilla. Kristinusko ei enää yhdistä eurooppalaisten näkemystä ja kuvaa maailmasta. Myös maallistuminen eli sekularisaatio on lisääntynyt Euroopassa. Tämä tarkoittaa uskonnollisten arvojen heikkenemistä yhteiskunnassa. Pyhyys ei enää liity uskontoon vaan esimerkiksi ystävyyteen ja ympäristöön. Pyhän kokemusta ei niinkään haeta kirkosta vaan esimerkiksi luontopolulta tai urheilutapahtumasta. Kristinusko on menettänyt Euroopassa myös sosiaalista rooliaan ja vaikutusvaltaansa. Uskonnosta on tullut eurooppalaiselle aiempaa enemmän yksityisasia; uskonnonharjoittaminen on yksityistynyt eli privatisoitunut. Uskon tunnustaminen on jokaisen henkilökohtainen asia. Tämä näkyy myös kirkossakäynnin vähenemisenä. Tutkimusten mukaan eurooppalaiset arvostavat kirkkoja julkisten palveluiden tuottajina, mutta oma vakaumus on henkilökohtainen asia. Sijaisuskonnollisuudella tarkoitetaan puolestaan ilmiötä, jossa kirkot, papit ja seurakunta-aktiivit ”hoitavat” uskonnonharjoittamisen. Tämä selittää sen, miksi kirkon toimintaan ja näkemyksiin otetaan kantaa, vaikka itse toimintaan ei osallistutakaan. ”Sijaisuskovan” odotetaan hoitavan tehtävänsä juuri niin kuin ihminen toivoo. Sijaisuskonnollisuudessa uskonto on siis ulkoistettu. Uskonnon privatisoituminen ja sijaisuskonnollisuus ovat osa eurooppalaista maallistumiskehitystä. Haastattelututkimukset ovat osoittaneet myös sen, että usko jälleensyntymään ja kansanomaisiin uskomuksiin on lisääntynyt. Esimerkiksi onnea tuottaviin esineisiin ja amuletteihin uskotaan aiempaa enemmän. Eurooppalaiselle kristillisyydelle on siten tyypillistä se, että erilaisia uskonnollisia elemenntejä liitetään toisiinsa. Tätä ilmiötä kutsutaan synkretisaatioksi. Vahvinta usko kristilliseen Jumalaan on Etelä-Euroopassa. Tilaston kärjessä ovat Portugali, Kypros ja Kroatia. Myös Irlannissa ja Puolassa Jumalaan uskominen koetaan tärkeäksi. Näissä maissa käydään myös eniten jumalanpalveluksissa. Tutkimusten mukaan Jumalaan uskotaan vähiten Ruotsissa, Virossa, Ranskassa ja Tsekissä. Kirkossa käyntiä on vähiten Ruotissa, Suomessa, Norjassa ja Tanskassa eli protestanttisissa Pohjoismaissa. Myös Venäjällä osallistutaan liturgiaan vähän. –. Kaikkien kirkkojen osalta on nähtävissä sama piirre: vahvinta kirkkojen kannatus on maaseudulla ja heikointa suurissa taajamissa. Tilastojen mukaan uskonnottomuutta on eniten entisen Itä-Saksan alueilla ja Hollanissa. Tähän on syynä se, että Hollanissa suvaitsevaisuutta on arvostettu eikä uskonnoilla ole ollut vahvaa yhteiskunnallista asemaa. Itä-Saksa oli taas pitkään uskontoa vieroksuneen kommunismin hallinnassa. –. Valtiokirkkojärjestelmä on käytössä Isossa-Britanniassa ja Islannissa. Isossa-Britanniassa maan hallitsija on myös anglikaanisen kirkon ylin johtaja. –. Suomessa luterilainen ja ortodoksinen kirkko saavat – – verottaa jäseniään, mutta valtio ei voi puuttua kirkkojen sisäisiin asioihin, kuten oppiin ja toimintaan. –. Euroopassa on myös valtioita, joissa kirkot ja valtio on täysin erotettu toisistaan. Esimerkiksi Ranskassa uskonnoilla ei ole mitään julkishallinnollista roolia. Kirkon ja valtion ero merkitsee myös sitä, ettei julkisissa tiloissa, kuten valtion kouluissa, saa harjoittaa tai opettaa uskontoa. Yksityisissä kouluissa se on sallittu, ja tämän vuoksi Ranskassa on myös katolisen kirkon ylläpitämiä kouluja. Ranskalaisen mallin juuret ovat 1700-luvulla, jolloin valistusfilosofien vaatimusten ja suuren vallankumouksen myllerrysten seurauksena kirkko ja valtio erotettiin toisistaan. Kirkon ja valtion täydellinen ero on käytäntönä myös Hollannissa. Ranskassa ja Hollannissa korostetaan sitä, että uskonto on kunkin kansalaisen yksityisasia.