5.2
1. Näkökantoja Uskontoon –kirja jatkaa: ” — Leopold Ranke (1795-1886), joka omissa historiallisissa tutkimuksissaan otti periaatteekseen pyrkimyksen osoittaa ”miten asiat ovat todella olleet” —. Ranken luomaa metodologiaa voidaan pitää modernin historiantutkimuksen alkuna. (Heikkinen 1996, 18-19)”
Edellliseen lainaukseen tukeutuen: vasta n. 200 vuotta analyyttinen historiantutkimus on ollut tulossa valtaapitäväksi tutkimusmetodiksi, joten se, että vieläkin on disinformaatiota erilaisissa julkaisuissa ei ole kummallista.
2. Näkökantoja Uskontoon –kirja (s. 140) jatkaa: ”Psykohistoriallinen tarkastelutapa on osoittautunut hedelmälliseksi esimerkiksi uskonnollisten johtajien motiiveja ja toimia tarkastelevassa tutkimuksessa, mutta ei siitä huolimatta ole saavuttanut suurta merkitystä uskontohistoriassa (Ks. Baron 1986, 50-58; Siltala 1992.).”
3. Pahan Ajan Kirjeitä -kirja (s. 85) jatkaa: ”Vain sellainen historia säilyi, jolla oli käyttöä valtavirtaukselle. Silti kristittyjen propagandistien käytäntö on hyödyksi tulevalle kehitykselle . Historiateos ei ole enää kaunokirjallisen taidon näyte, vaan se täyttyy alaviitteistä ja asiakirjojen sekä aikaisempien teosten lainauksista.”
4. Ankkuri I –kirjaa (s. 137) lainaten: ”Uskonnon tutkiminen ja määritteleminen on tärkeä tehtävä, koska se koostuu uskomusten, ajattelun ja ulkonaisten toimintojen järjestelmistä, jotka ovat sekä primitiivisten että kehittyneiden kulttuurien perusaineksia.”
5. Ankkuri I –kirja (s. 137) jatkaa: ”Uskontotiede pyrkii objektiiviseen tietoon kaikista uskonnoista. Se ei aseta niitä minkäänlaiseen paremmuusjärjestykseen. Se korostaa kunkin uskonnon erityislaatua ja tarkastelee uskontoja niiden kunkin omista lähtökohdista käsin. Uskontotiede ei pyri ratkaisemaan, ovatko uskonnolliset lausumat tosia vai epätosia , koska yliluonnollinen ei ole tutkittavissa empiirisin menetelmi n. Empiirisiä menetelmiä uskontotiede käyttää tutkiessaan ihmisten ja yhteisöjen uskonnollista käyttäytymistä. Uskontotiede on vertailevaa, koska se etsii uskontojen ja uskonnollisten ilmiöiden yhteisiä ja niitä toisistaan erottavia piirteitä. Uskontotiede ei julista mitään uskontoa oikeaksi . Sen tutkimuskohteina ovat kaikki uskonnot, kristinusko mukaan luettuna, ja se voi tutkia myös ateismia. Sen tutkimusalue on laajempi kuin teologian, joka tutkii yhden uskonnon, esim. kristinuskon, katsomuksia ja perusteita. Uskontotiede on itsenäistynyt omaksi tieteenalakseen vasta viime vuosisadan (1800 –luvun) lopulla. Suomessa tämä tieteenala sai ensimmäisen professuurin Turun yliopistoon v. 1963. Uskontotiede käyttää apunaan mm. vertailevaa kielitiedettä, historiaa, kansantiedettä, arkeologiaa, taidehistoriaa, psykologiaa ja sosiologiaa.”
Edelliseen lainaukseen tukeutuen: väite, ettei “yliluonnollinen” ole tutkittavissa empiirisin keinoin on väärä; voidaan tutkia sitä, mitä ihminen todella tarkoittaa käyttäessään sanaa yliluonnollinen. Yliluonnollisesta puhutaan tässä, kuin se olisi jotenkin todistettu. Näin ei ole. Kun ajatellaan, että uskontotieteen professuuri tuli Suomeen vuonna 1963, niin ei ole oikeastaan ihmekkään, että Suomessa on vielä valtionkirkko.
6. Ankkuri I –kirja (s. 137) jatkaa: ”Uskonnonhistoria jakautuu viiteen tutkimusalaan, jotka ovat kyllä yhteistyössä keskenään.
1. Uskonnonhistoria käyttää dokumentteja kivikirjoituksista asiakirjoihin. Niiden avulla pyritään selvittämään uskontojen synty- ja kehitysvaiheet. Koska varhaiskantaisista uskonnoista on vähän tai ei ollenkaan kirjallisia lähteitä, niitä tutkitaan arkeologisten löytöjen tai suullisen perinteen pohjalta.
2. Uskonnonfemenologia tutkii, vertailee ja luokittelee uskontojen erilaisia oppeja ja ilmaisuja. Se etsii uskontojen yhteisiä ja niitä toisistaan erottavia piirteitä. Se tutkii ja vertailee mm. eri uskontojen käsityksiä jumalasta, hyvästä ja pahasta, pelastuksesta ja kuolemanjälkeisestä elämästä. Uskonnonfenemologia tutkii myös uskontojen toiminnallista puolta, kuten rukousta, uhria, loitsuja ja eettisiä velvoitteita.”
3. Uskonnonpsykologia kartoittaa ja kuvaa uskonnollisia kokemuksia ja niiden syntyä. Uskonnollisia elämyksiä on tosin vaikea tutkia kokeellisin menetelmin. On käytetty mm. kyselymetodia. Uskonnollisten käsitysten totuudenmukaisuutta sen sijaan ei voida eikä pyritä analysoimaan. Sosiaalipsykologisen tarkastelun kohteena voi olla myös uskonnollisen yhteisön vaikutus yksilöön tai yksilöihin, esim. uskonnollisten johtajien vaikutus yhteisöihin.”
4. Uskonnonsosiologia tutkii yhteisöjä. Se selvittelee uskonnon ja yhteiskunnan eri rakenteiden, kuten perheen, valtion ja talouselämän keskinäistä vuorovaikutusta. Se käyttää empiirisiä menetelmiä, kuten haastatteluja, mielipidetiedusteluja ja tilastoja.
5. Uskonnonantropologia selvittelee kuten antropologia yleensäkin ihmisen olemusta ja käyttää menetelminään haastatteluja ja havainnointia. Erityisesti otetaan huomioon uskonto mutta myös muu kulttuuri. Aikaisemmin uskonnontutkijat toimivat pääasiassa kenttätyössä luku- ja kirjoitustaidottomien kulttuurien keskuudessa. Nykyisin uskonnonantropologia ja -sosiologista tutkimusta tehdään myös korkeakulttuurissa.”
Näköaloja Uskontoon –kirjaa (s. 21) lainaten: ”Uskontotiedettä on kaikki se tieteellisin metodein suoritettu tutkimus, joka kohdistuu ilmiöön, joka voidaan tieteenalalla vallitsevien konventioiden mukaisesti tunnistaa kuuluvaksi ”uskonnon” nimikkeen alle.”
Käsite uskonto voidaan korvata käsitteellä uskontoteoria. Perinteisten uskontojen uskontoteoriat voidaan todistaa ihmis lähtöisiksi.
Näköaloja Uskontoon –kirja (s. 22) jatkaa: ”Tiukasti ottaen uskontotiede ei voi sanoa mitään sellaisista kuvausten kohteena olevista asioista kuin jumala, nirvana tai perimmäinen absoluuttinen todellisuus . Kuten Freud uskontoteoriassaan asian ilmaisee: se, että jumalan kuvaukset osoittautuvat juuri sellaisiksi, kuin niiden on psykologisesti ottaen välttämättä oltavakin (palkitseva ja rankaiseva kaikkivoipa ja hyvä isähahmo), ei tietenkään poista sitä mahdollisuutta, että tällainen olento todella olisi olemassa, mutta se tekee mahdolliseksi ymmärtää, miksi ihmiset ylläpitävät tällaisia uskomuksia vaikkei vastaavaa kohdetta olisi koskaan ollutkaan.”
Näköaloja Uskontoon –kirja (s. 23) jatkaa: ”Sekä teologia että uskonnonfilosofia pitävät siis usein normatiivisen ulottuvuuden koskien uskonnollisia kuvauksia. Näistä poiketen uskontotieteessä ainakaan periaatteessa ei pyritä arvioimaan uskonnollisten tai muiden ilmaisujen tai aktien hyväksyttävyyttä tai totuutta Käytännössä asia on tietysti monisyisempi . Tutkijan uskonnolliset sitoumukset ja vakaumus saattavat olla kätketymmin implikoituneina teoreettiseen viitekehykseen tai käytettyihin käsitteisiin —-.”
Uskontotieteen tulee antaa vastauksia onko joku uskontoteoria ihmisten luoma vai ei. Edelleen yksi tutkija ei päätä onko hänen tutkimuksensa oikeassa vai ei – sen päättää tiedeyhteisö.
Näköaloja Uskontoon –kirja (s. 56) jatkaa: ”Uskontopsykologian rajojen määrittelemistä huomattavasti mielenkiintoisempaa olisi paremman keskusteluyhteyden luominen uskontotieteen ja yleisen psykologian välille.”
Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Tieteellinen tieto ei esimerkiksi voi perustua arvauksille tai uskomuksille, vaan sen tulee perustua järkiperäiselle päättelylle. –. Tieteen tekemisiin ja tuloksiin eivät saisi vaikuttaa ulkopuoliset tahot, kuten poliittiset päättäjät, uskonnolliset yhteisöt tai kaupalliset toimijat kuten yritykset. Esimerkiksi uskonnollinen yhteisö ei saisi vaikuttaa siihen, miten sitä tieteellisessä tutkimuksessa kuvaillaan.