Kirja

1.5

1. Georg Henrik von Wrightin kirjaa “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 76) jatkaa: “Arkiajattelun kannalta katsoen tuntuu varmaan kummalliselta, jottemme sanoisi suorastaan luonnottomalta, että lauseita, jotka täyttävät määrätyn tehtävän ja joilla on jokaiselle selvä sisältö, sanotaan mielettömiksi. Oltaisiin ehkä taipuvaisia huomauttamaan, että mainittu seuraus lauseiden mielekkyyttä koskevasta Wittgensteinin opissa on suoranainen todistus siitä, että mielekkyyden kriteeri on väärin valittu ja että teorian siis täytyy olla väärä.

Sellainen johtopäätös olisi kuitenkin liian hätäinen. Sillä oleellista ei ole se, haluammeko  nimittää   kieltä koskevia lauseita mielekkäiksi tai mielettömiksi. Epäilemättä se tapa, jolla Wittgenstein  Tractatus- teoksessaan käyttää sanaa “mieletön”, on jossain suhteessa melko epäonnistunut, ja on nimenomaan huomattava, ettei hän itse enää halua sovelluttaa tätä nimitystä kieltä koskeviin lauseisiin. Oleellista on se, että selvästi näemme perustuvaa laatua olevan loogisen eron, joka vallitsee todellisuutta kuvastavien lauseiden totuudesta riippuvien ilmaisujen ja kieltä koskevien ilmaisujen välillä, siis aikaisemmin  objektilauseiksi  nimittämiemme ja niiden lauseiden välillä, joille annamme nyt nimen  kielilauseet .  Väärinkäsitysten välttämiseksi huomautettakoon sivumennen, että filologian eli kielitieteen väitteet eivät ole “kielilauseita” tässä merkityksessä. Filologia on, karkeasti puhuen, kokemustiede, joka tutkii inhimillisiä kielimuotoja empiirisinä ilmiöinä, ts. todellisuuden osina. Filologiset kielilauseet ja teoriat ovat sen vuoksi pääasiassa synteettisiä todellisuuslauseita. Tyypillisiä “kielilauseita” nyt puheenalaisessa mielessä ovat sitä vastoin ne filosofiset katsomustavat, joita edellä olemme tulleet tuntemaan, esim. verifioitavuuspostulaatti ja väite, että välttämätön totuus on analyyttistä. Sama kielenselityksen luonne on Wittgensteinin mukaan leimaa-antava kaikille filosofisen totuudenetsinnän tuloksille.

Jos omaksuu tämän kannan, katoaa vaikeus, joka koskee filosofian asemaa tieteiden joukossa. Filosofia, niin sanoo Wittgenstein, ei lainkaan ole  tiedettä,   so. (objekti-)lauseita sisältävä oppirakennelma, vaan erästä  toimintaa .  Tämän toiminnan tarkoituksena on kiinnittää huomiomme kielen logiikkaan ja vapauttaa meidät niistä ajatusvaikeuksista, joita kielen merkitysyhteyksien puutteellinen oivaltaminen aiheuttaa.

Ymmärtääkseen, mihin filosofinen toiminta oikeastaan pyrkii, täytyy huomata, ettei arkikielessä esiinny mitään jyrkkää rajaa objektilauseiden ja kielilauseiden välillä.  Kieltä koskevilla lauseilla on merkillinen taipumus naamioitua todellisuutta koskevien lauseiden kaltaisiksi , minkä vuoksi niiden oikean luonteen paljastaminen voi tuottaa huomattavia vaikeuksia loogiselle analyysille. Palautamme tässä mieleen erään esimerkin, jonka tunnemme jo edellä olevasta ja joka tässä suhteessa on erikoisen kuvaava.

Meteorologiassa puhumme siitä, kuinka sähköilmiöt ja magnetismi liittyvät säähän ja vaikuttavat siihen. Sähköä, magnetismia ja säätä koskevat lauseet ovat kaikki tyypillisiä (enimmäkseen synteettisiä) objektilauseita, ja yhteys tai vaikutus, josta on kysymys, on sellaista, minkä empiirinen tutkimus tuo esiin.

Jos nyt kysytään filosofien tavoin kuinka fyysiset tilat voivat synnyttää psyykkisiä ilmiöitä, niin näyttää varmaan aluksi siltä, kuin olisimme tekemisissä loogisesti katsoen samanlaisen probleeman kanssa kuin on kysymys, kuinka ilmakehän sähkömagneettiset ilmiöt ovat yhteydessä säähän. Tosin aavistetaan näiden kahden probleeman laadullinen ero, ja tämä aavistus ilmenee siinä, että vaistomaisesti kieltäydytään antamasta empiiristen havaintojen muodostua ratkaiseviksi käsityksellemme  psykofyysistä  suhteesta, mutta samalla ollaan kuitenkin taipuvaisia odottamaan, että vastaukset näihin kahteen kysymykseen olisivat samalla loogisella tasolla, so. Kummassakin tapauksessa selvittäisivät meille jonkin merkittävän puolen todellisuuden laadussa.

Niin kauan kuin pidetään kiinni tästä asenteesta, jää ponnistelumme  ruumiin ja sielun  vuorovaikutusta koskevan arvoituksen ratkaisemiseksi toivottoman turhaksi, ja tuloksena on vihdoin resignoitunut “emme tiedä, emmekä tule tietämään”. Nyt osoittaa kuitenkin looginen analyysi, että  se  fyysisen ärsytyksen ja psyykkisen reaktion välistä suhdetta koskeva probleema, joka alunperin on empiirisen tutkimuksen mahdollisuuksien saavuttamattomissa, ei ole lainkaan todellisuuden laatua koskeva probleema, vaan kysymys siitä mitä erottelu, jonka kieli tekee  ruumiillisen  ja  sielullisen  välillä, asiallisesti merkitsee. Kun oppii eksplisiittisesti esittämään jälkimmäisen kysymyksen “kielikysymyksenä” eikä “asiakysymyksenä”, oivaltaa heti perinnäisten  metafyysillisten selitysten näennäisyyden , ja etsijälle avautuu tie todelliseen filosofiseen tietoon.

Kertaamalla täten lyhyesti sen, kuinka aikaisemmin käsitelty kysymys ruumiillisen todellisuuden suhteesta henkiseen muodostuu ja ratkaistaan, olemme tahtoneet kuvata ajatustilannetta, jo Wittgensteinin mukaan on tyypillinen jokaiselle filosofiselle probleemanasettelulle. Filosofian probleemanasettelut syntyvät, kun kielemme in harhauttanut meidät asettamaan todellisuutta koskevan kysymyksen siinä, missä mitään kysymystä ei voida tehdä . Filosofian probleeman ratkaisut ovat tietoa alkuperäisten probleemanasettelujen sisällyksettömyydestä ja kielenkäytön korjaamista, niin ettei tämä enää johda ajatustamme harhateille. Filosofiset probleemat ovat siten eräässä mielessä näennäisongelmia.”

2 . P ahan A jan K irjeitä –kirja a (s. 71) lainaten : ”Et käsitä, että jo vuosisatoja sitten halvaantui Rooman järkevä uskonto, religio, joka saattoi sitoa – religare – jumalan ja palvojan kauppasopimukseen. Tilalle virtasi idästä uusia uskontoja, jumalan armon varassa eläviä ekstaatikkoja. Enää ei tingitty jumalan kanssa tasaveroisena kuin tasavallassa, nyt oli heittäydyttävä armon varaan kuin kaikkivaltiaan keisarin edessä. Elinaika tarjosi useimmille vain kärsimystä, piti siis odottaa ylösnousemusta parempaan maailmaan .”

3 . Georg Henrik von Wrightin “Logiikka ja humanismi” -kirjaa (s. 414) lainaten: “Kreikkalaisille luonto oli oppimestari, esikuva jota oli seurattava.  Luonnollisen  ( to kata physin)  vastakohta oli  luonnoton   (to para physin).

Voisimme sanoa, että kristillisessä ideologiassa vastakohtaparin luonnollinen -luonnoton tilöalle tuli pari  luonnollinen – yliluonnollinen . Syvä kuilu erottaa Jumalan  valtakunnan tästä maailmasta.  Maailmallinen – ylimaallinen  olisi toinen ja ehkä parempi tämän vastakohtaparin nimitys.

On selvää, että tässä uudessa dualismissa arvostukset jyrkästi muuttuvat. Sanat sinänsä ilmaisevat, että  luonnollinen on hyvää ja luonnoton pahaa – mutta nyös että yliluonnollinen on luonnollisen  yläpuolella. Kun vastakohdan luonnollinen – luonnoton tilalle tulee luonnollinen – yliluonnollinen, luonnon arvo alenee. Tämä arvonalennus ei tosin koidu luonnottomuuden hyväksi. Kunnioitus, jota antiikki osoitti luonnonmukaisuutta kohtaan, jatkuu kristillisessä ajattelussa. Hyödyn arvonalennuksesta korjaa ylimaailmallisuus  – ulottuvuus joka puuttuu kreikkalaisten maailmankäsityksestä.

Muutosta voitaisiin kuvata siten, että luonto ihanteena haalistuu ja sen tilalle kohotetaan transkendenttinen eli tuonpuoleinen  ihannetodellisuus. Prosessi on kuitenkin asteittainen ja tulos häilyvä. Luonto on myös Jumalan  luomus ja sellaisenaan hyvä. Hyvän luonnon rinnalla on kuitenkin olemassa “ paholaisen  tekemä toinen luonto” (“alia natura quam Diabolus induxit”). Minusta näyttää, että luonnolla merkityksessä “aistien todellisuus”  ei ole täysin kiinteätä paikkaa kristillisessä maailmankuvassa . Se leijuu epämääräisesti aukossa, joka ammottaa yliluonnollisuuden ja sen vastakohdan – todellisuudessa pikemminkin pirullisuuden  kuin luonnon – välillä.

Uutta näkemystä todellisuudesta seuraa uusi käsitys tiedosta. Jos  jumalan  valtakunta on todellisuuden paras “osa” tai “kerros”, täytyy myös sen tutkimisen olla tieteen päätehtävä. Niinpä teologiasta tuli keskiajalla tieteistä korkein.”

Vielä nykyäänkin (13.9.2020) on olemassa Suomessa Yliopistoilla teologisia tiedekuntia. Saa nähdä milloin ne alasajetaan tai ne tutkivat Jumalattomuutta/Jumaluutta molemmat vaihtoehdot sallien.

4 . Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 231) lainaten: ”Dogmatiikka eli uskonoppi pyrkii kuvaamaan uskon sisältöä ja  jumalakokemusta. Transsendentistä jumalasta  yritetään puhua inhimillisillä käsitteillä. Tämän vuoksi kirkkojen opit ovat puhetta siitä, mistä on oikeastaan mahdotonta  puhu a.  Uskonnollinen kieli on kuvakieltä, viittauksia ja symboleja . Se heijastaa sellaista  todellisuutta , joka ei ole tästä maailmasta ja on lähellä runouden käyttämää kieltä. Dogmatiikka ei voi siksi koskaan ilmaista kaikkea  jumalasta . Yksittäiset opit eli dogmit ovat muotoutuneet tietyissä historiallisissa tilanteissa ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana, ja siksi nykyajan ihmisen saattaa olla vaikea ymmärtää niitä.”

Raamattu muodostui historiassa ennen nykytietoa. Nyt voidaan todistaa Raamatun ihmislähtöisyys. Edellinen lainaus puhuu yhdestä Jumalasta. Kuitenkin on neljä vaihtoehtoa: 1. ei ole Jumaluutta 2. on yksi Jumala 3. on useita Jumalia 4. on ääretön määrä Jumalia.

5 . Näköaloja uskontoon –kirjaa (s. 26) lainaten : ” Nykyisen tieteellisen maailmankuvan näkökulmasta monenlaiset olennot,  joiden kanssa ihmiset ovat ilmoittaneet olleensa vuorovaikutuksessa täyttävät  ”yliluonnollisen”  kriteerit (nyk. esim. vierailta planeetoilta tulleet vierailijat) ,  kuitenkaan näihin olentoihin uskomista tai uskomatta jättämistä   ei välttämättä pidetä  sinänsä uskonnollisena  ratkaisuna . Myös i hminen ,  joka ei lainkaan pidä itseään  uskonnollisena,  voi uskoa pahojen  henkien  tai  avaruusolentojen olemassaoloon ja  vaikutukseen .  Vain tietyt  yliluonnolliset  olennot saavat siis  uskonnollisesti  sitovan merkityksen . Polyteisti  voi uskoa periaatteessa lukuisten  jumaluuksien  olemassaoloon siten, että vain  tietty  tai  tietyt  niistä saavat  uskonnollisesti normatiivisen merkityksen.”

Se mitä ihmiset pitävät ”yliluonnollisena” on kiinnostavaa, kuin myös se, miksi he ilmoittavat kokeneensa asioita, joita voidaan pitää ”yliluonnollisen” kategoriaan kuuluvina . Psykologien ja sosiologien tulisi tutkia valehtelua niin pitkään että lapsille ja kouluttamattomille opetettaisiin miksi ihminen tai yhteisö valehtelee.

6. Näköaloja uskontoon –kirjaa (s.27) lainaten: ”Luonnontieteiden synty on luonut länsimaissa perustaa ajatukselle ”luonnollisesta” aistein havaittavasta todellisuudesta, jota luonnonlait säätelevät ja joka kontrastoituu jyrkästi ”ei-havaittavaan” yliluonnolliseen todellisuuteen, johon uskonnon käsitykset viittaavat (Durkheim 1980, 46).”

Puhuttaessa ”ei-havaittavasta” todellisuudesta, johon edellisen lainauksen lähteen mukaan uskonnot viittaavat, voidaan sanoa, että uskontojen viittaukset ovat hataria, mikä selittyy niiden historian tutkimuksen kautta kun samalla tiedetään ympäristöolot. Edelliselle korostan, että tuskin löytyy meidän historian ajasta ihmistä, jolla ei olisi ollut vääriä uskomuksia. Se missä määrin niitä yksilöllä esiintyy, on pitkälti ympäristöoloista riippuvainen.

7 . CD-fakta 99 –cd-tietosanakirjaa lainaten: ”teurgia (< kreik.), maagisten tai yliluonnollisten tekojen suorittaminen  jumalallisten  voimien avulla, joskus yliluonnollisten ihmeiden esiintyminen.”

Vielä ei ole tieteellisesti todistettu yhtään ihmetekoa vaan niitä on voitu osoittaa huijauksiksi.

8. Georg Henrik von Wrightin kirjaa “Logiikka ja humanismi” -kirjaa (s. 56) lainaten: “Se mitä sanomme maailmaksi tai todellisuudeksi, voidaan määritellä kaikkien paikkansa pitävien seikkojen (=tosien elementaarilauseiden) kokonaisuudeksi.”

9 . Georg Henrik von Wrightin kirjaa “Logiikka ja humanismi” -kirjaa (s. 57) jatkaa: “Voisimme Witgensteinin tavoin sanoa, että elementaarilause kuvaa äärimmäistä eli välitöntä kokemusta. Se todellisuus, jota elementaarilause kuvaa, on elementaarilauseen  reaalisisällys  eli mieli (Sinn.).

Nyt syntyy seuraavanlainen probleema: Jos lause ei ole elementarilause, niin mikä sen reaalisisällys silloin on, ja kuinka voimme tietää, onko se ylipäänsä mielekäs? Wittgensteinin vastaus tähän filosofisesti tärkeään kysymykseen on eräs hänen totuusfunktio-oppinsa sovelluksia.

Eräs Wittgensteinin “ Tractatus logoco-philosophicus”  -teoksen keskeisiä teesejä lausuu näet, että jokainen mielekäs lause, joka ei ole elementaarilause, on elementaarilauseiden totuusfunktio. Kääntäen seuraa tästä, että jos väite ei ole elementaarilause tai sellaisten totuusfunktio, niin se on mieletön. ( Mielekkyysteesi.)

Kuitenkaan eivät useammat kielessämme esiintyvistä lauseista ainakaan ulkoiselta muodoltaan ole elementaarilauseita eivätkä elementaarilauseiden totuusfunktioita. Tavallisesti ne lainkaan kuulu välittömän kokemuksen kieleen, vaan liikkuvat “korkeammissa” kielisfääreissä. Näihin lauseisiin sovellettuna merkitsee Wittgensteinin teesi, että ne lauseet, jotka ovat mielekkäitä, täytyy voida niiden merkitystä muuttamatta korvata sellaisilla lauseilla tai vaihtaa sellaisiin lauseisiin, jotka joko ovat elementaarilauseita tai näiden totuusfunktioita. Jos otamme huomioon, että elementaarilauseet tai niiden totuusfunktiot kuuluvat välittömän kokemuksen kielialueeseen, voimme myös sanoa, että mielekkäät lauseet täytyy voida kääntää välittömän kokemuksen kielelle. ( Käännettävyysteesi ).

Kun on kysymys  singulaarisista  väitteistä, ei Wittgensteinin teesi lauseen mielekkyydestä kohtaa mitään loogisia vaikeuksia. Jos sellaista väitettä ei voi korvata elementaarilauseella, täytyy se voida vaihtaa ilmaisuun, joka on kokoonpantu elementaarilauseista ja loogisista konstanteista. Muuten singulaarinen väite on vailla mieltä.

Monimutkaisempi on tilanne generellien lauseiden kohdalla. Yleinen väite ei tietysti koskaan voi merkitä samaa kuin yksi ainoa elementaarilause, koska viimeksimainittu merkitsee jotain  erityistä  ja generelli lause jotain  yleistä.  Kysymys on tällöin siitä, voidaanko generelli lause käsittää elementaarilauseiden totuusfunktioksi, siis molekyylilauseeksi.

Tähän kysymykseen Wittgenstein katsoi voivansa vastata myöntävästi. Yleiset lauseet ovat hänen mielestään erityinen laji molekulaarisia lauseita: kaikki-lauseet ovat singulaaristen lauseitten  konjunktioita,  eksistenssilauseet niiden diskonjunktioita. Lause “kaikki joutsenet ovat valkoisia” merkitsee samaa kuin “jos x1 on joutsen niin x1 on  valkoinen  ja  jos x2 on joutsen niin x2 on valkoinen  ja  …”, missä x1, x2 jne. merkitsevät kaikkia yksityisiä fyysisiä olioita. Lause “on olemassa mustia joutsenia” puolestaan merkitsee samaa kuin “x1 on joutsen ja musta  tai  x2 on joutsen ja musta  tai  ..”, missä x-arvoilla on sama merkitys kuin edellisessä tapauksessa. Jotta generelli lause olisi mielekäs, on siis riittävää, että ne singulaariset lauseet, joiden konjuktio tai diskonjuktio ko. Generelli lause on, ovat mielekkäitä. Jos käännämme singulaariset lauseet välittömän kokemuksen kielelle, tulee myös generelli lause samalla käännetyksi.”

Otin edellisen lainauksen tutkimukseeni valottaakseni sitä, miten vasta 1900-luvun alusta kunnolla on päästy kielentutkimuksen alkuun. Meidän täytyy nykyään muistaa missä vaiheessa olemme kehityksemme aikajanalla.

10 . Georg Henrik von Wrightin kirja “Logiikka ja humanismi” (s. 60) jatkaa: “Jos johonkin kysymykseen ei voida  de facto  vastata, johtuu tämä siitä,  että kysymys on liian vaikea suhteessa älykkyyteemme tai teknillisiin mahdollisuuksiimme .  Mutta jos kysymys on  periaatteessa  vailla vastausta, niin silloin on puhe jostain mielettömästä . Mitään periaatteellisesti “emme tiedä, emmekä tule tietämään” -probleemoja, joiden ratkaiseminen lopullisesti olisi ihmiskykyjen saavuttamattomissa, ei siis ole olemassa . Tämä järjelle annettu korkea tunnustus on, kuten näkyy, seuraus Wittgensteinin opista verifioitavuudesta ja mielekkyydestä.”

11 . Georg Henrik von Wrightin kirjaa “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 75) jatkaa: “Lopuksi meillä on eräs laji mielettömiä väitteitä, joka tässä erityisesti kiinnittää huomiotamme. Sen muodostavat  lauseet, jotka koskevat toisia lauseita.

Verratkaamme keskenään lauseita p  v   ~ p ja “p  v   ~ p on tautologia”, missä  p  merkitköön “olio x on punainen”. Edellinen lause on tosin analyyttinen, mutta se koskee kuitenkin eräässä mielessä todellisuutta, ts. oliota  x,  josta se väittää, että se on tai ei ole punainen. Jälkimmäinen lause sitävastoin ei koske oliota x eikä mitään muutakaan kokemusobjektia, vaan sanojen “ei” ja “tai” merkitystä, josta se sanoo, että kun “ei” ja “tai” muodostavat totuusfunktion p  v   ~ p, niin tämä saa arvon tosi riippumatta niistä tosiasiallisisa seikoista, joita p koskee. Mutta joidenkin sanojen merkitystä koskevien lauseiden totuus ei tietenkään voi olla todellisuutta koskevien lauseiden totuusarvojen funktio. Sillä sanojen merkitys on jotain sopimuksen luontoista, mutta elementaarilauseen totuus ja epätotuus jotain, jonka sanelee meistä riippumaton todellisuus. Siis lause “p  v   ~ p on tautologia” ei, päinvastoin kuin lause p  v   ~ p, ole elementaarilauseiden totuusfunktio. Mutta niinollen se on Wittgensteinin mukaan – mieletön.”

Edellisen lainauksen sisältö on vaikea selkoista, mutta otin sen mukaan tutkimukseeni valottaakseni sitä, miten kieltä tutkitaan.

1 2 . Georg Henrik von Wrightin kirjaa “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 75) jatkaa: “Tässä kohtaamme eräässä mielessä paradoksaalisen seurauksen Wittgensteinin opista lauseoden sisällyksestä 1. Mielestä, minkä voisi ilmaista sanoilla:  kielestä ei voi puhua (nim. mielekkäällä tavalla). Ei siis voi  sanoa,  että p  v   ~ p on tautologia, vaan se on eräs tosiasia, joka  ilmenee  siinä tavassa, millä käytämme kieltä. Ilmaus “p  v   ­­­~ p on tautologia” ei ole oikea lause, vaan pikemminkin eräälainen “ele”, jonka tarkoituksena on kiinnittää huomiomme erääseen kielemme loogiseen ominaisuuteen.”

13. Georg Henrik von Wrightin kirjaa “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 76) jatkaa: “Arkiajattelun kannalta katsoen tuntuu varmaan kummalliselta, jottemme sanoisi suorastaan luonnottomalta, että lauseita, jotka täyttävät määrätyn tehtävän ja joilla on jokaiselle selvä sisältö, sanotaan mielettömiksi. Oltaisiin ehkä taipuvaisia huomauttamaan, että mainittu seuraus lauseiden mielekkyyttä koskevasta Wittgensteinin opisa on suoranainen todistus siitä, että mielekkyyden kriteeri on väärin valittu ja että teorian siis täytyy olla väärä.

Sellainen johtopäätös olisi kuitenkin liian hätäinen. Sillä oleellista ei ole se, haluammeko nimittää  kieltä koskevia kauseita mielekkäiksi tai mielettömiksi. Epäilemättä se tapa, jolla Wittgenstein  Tractatus- teoksessaan käyttää sanaa “mieletön”, on jossain suhteessa melko epäonnistunut, ja on nimenomaan huomattava, ettei hän itse enää halua sovelluttaa tätä nimitystä kieltä koskeviin lauseisiin. Oleellista on se, että selvästi näemme perustuvaa laatua olevan loogisen eron, joka vallitsee todellisuutta kuvastavien lauseiden totuudesta riippuvien ilmaisujen ja kieltä koskevien ilmaisujen välillä, siis aikaisemmin  objektilauseiksi  nimittämiemme ja niiden lauseiden välillä, joille annamme nyt nimen  kielilauseet.

Väärinkäsitysten välttämiseksi huomautettakoon sivumennen, että filologian eli kielitieteen väitteet eivät ole “kielilauseita” tässä merkityksessä. Filologia on, karkeasti puhuen, kokemustiede, joka tutkii inhimillisiä kielimuotoja empiirisinä ilmiöinä, ts. todellisuuden osina. Filologiset kielilauseet ja teoriat ovat sen vuoksi pääasiassa synteettisiä todellisuuslauseita.

Tyypillisiä “kielilauseita” nyt puheenalaisessa mielessä ovat sitävastoin ne filosofiset katsomustavat, joita edellä olemme tulleet tuntemaan, esim. verifioitavuuspostulaatti ja väite, että välttämätön totuus on analyyttistä. Sama kielenselityksen luonne on Wittgensteinin mukaan leimaa-antava kaikille filosofisen totuudenetsinnän tuloksille.

Jos omaksuu tämän kannan, katoaa vaikeus, joka koskee filosofian asemaa tieteiden joukossa. Filosofia, niin sanoo Wittgenstein, ei lainkaan ole  tiedettä,  so. (objekti-)lauseita sisältävä oppirakennelma, vaan erästä  toimintaa.  Tämän toiminnan tarkoituksena on kiinnittää huomiomme kielen logiikkaan ja vapauttaa meidät niistä ajatusvaikeuksista, joita kielen merkitysyhteyksien puutteellinen oivaltaminen aiheuttaa.

Ymmärtääkseen, mihin filosofinen toiminta oikeastaan pyrkii, täytyy huomata, ettei arkikielessä esiinny mitään jyrkkää rajaa objektilauseiden ja kielilauseiden välillä.  Kieltä koskevilla lauseilla on merkillinen taipumus naamioitua todellisuutta koskevien lauseiden kaltaisiksi , minkä vuoksi niiden oikean luonteen paljastaminen voi tuottaa huomattavia vaikeuksia loogiselle analyysille. Palautamme tässä mieleen erään esimerkin, jonka tunnemme jo edellä olevasta ja joka tässä suhteessa on erikoisen kuvaava.

Meteorologiassa puhumme siitä, kuinka sähköilmiöt ja magnetismi liittyvät säähän ja vaikuttavat siihen. Sähköä, magnetismia ja säätä koskevat lauseet ovat kaikki tyypillisiä (enimmkseen synteettisiä) objektilauseita, ja yhteys tai vaikutus, josta on kysymys, on sellaista, minkä empiirinen tutkimus tuo esiin.

Jos nyt kysytään filosofien tavoin kuinka fyysiset tilat voivat synnyttää psyykkisiä ilmiöitä, niin näyttää varmaan aluksi siltä, kuin olisimme tekemisissä loogisesti katsoen samanlaisen probleeman kanssa kuin on kysymys, kuinka ilmakehän sähkömagneettiset ilmiöt ovat yhteydessä säähän. Tosin aavistetaan näiden kahden probleeman laadullinen ero, ja tämä aavistus ilmenee siinä, että vaistomaisesti kieltäydytään antamasta empiiristen havaintojen muodostua ratkaiseviksi käsityksellemme  psykofyysistä  suhteesta, mutta samalla ollaan kuitenkin taipuvisia odottamaan, että vastaukset näihin kahteen kysymykseen olisivat samalla loogisella tasolla, so. Kummassakin tapauksessa selvittäisivät meille jonkin merkittävän puolen todellisuuden laadussa.

Niin kauan kuin pidetään kiinni tästä asenteesta, jää ponnistelumme  ruumiin ja sielun  vuorovaikutusta koskevan arvoituksen ratkaisemiseksi toivottoman turhaksi, ja tuoksena on vihdoin resignoitunut “emme tiedä, emmekä tule tietämään”. Nyt osoittaa kuitenkin looginen analyysi, että  se  fyysisen ärsytyksen ja psyykkisen reaktion välistä suhdetta koskeva probleema, joka alunperin on empiirisen tutkimuksen mahdollisuuksien saavuttamattomissa, ei ole lainkaan todellisuuden laatua koskeva probleema, vaan kysymys siitä mitä erottelu, jonka kieli tekee  ruumiillisen  ja  sielullisen  välillä, asiallisesti merkitsee. Kun oppii eksplisiittisesti esittämään jälkimmäisen kysymyksen “kielikysymyksenä” eikä “asiakysymyksenä”, oivaltaa heti perinnäisten  metafyysillisten selitysten näennäisyyden , ja etsijälle avautuu tie todelliseen filosofiseen tietoon.

Kertaamalla täten täten lyhyesti sen, kuinka aikaisemmin käsitelty kysymys ruumiillisen todellisuudn suhteesta henkiseen muodostuu ja ratkaistaan, olemme tahtoneet kuvata ajatustilannetta, joa Wittgensteinin mukaan on tyypillinen jokaiselle filosofiselle probleemanasettelulle. Filosofian probleeman asettelut  syntyvät, kun kielemme on harhauttanut meidät asettamaan todellisuutta koskevan kysymyksen siinä, missä mitään kysymystä ei voida tehdä  . Filosofian probleeman  ratkaisut  ovat tietoa alkuperäisten probleemanasettelujen sisällyksettömyydestä ja kielenkäytön korjaamista, niin ettei tämä enää johda ajatustamme harhateille. Filosofiset probleemat ovat siten eräässä mielessä  näennäisongelmia. ”

1 4 . Georg Henrik von Wrightin kirjaa “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 79) jatkaa: “On siis eräässä mielessä yhdentekevää, pidämmekö aprioris-synteettisiä arvostelmia mahdollisina vai emmekö, kunhan vain olemme selvillä siitä,  mitä termeillämme kulloinkin  tarkoitamme .  Välttämättömän tiedon probleeman käsittelyssämme ei ollut oleellista määritelmämme, vaan se aikaisemmin apäselvien kieliyhteyksien  oivaltaminen,  jonka määritelmät ilmaisevat. Tätä taustaa vasten ymmärrämme paremmin, miksi Wittgenstein sanoo, ettei filosofisia totuuksia voida formuloida lauseiksi, vaan että ne ainoastaan ilmenevät “eleinä”, “ojennettuna sormena”, jonka tarkoituksena on helpottaa asennoitumistamme kysymyksiin, joissa kieli on jahtanut ajattelumme harhateille. Filosofian päämääränä eivät ole teesit, lauseet, sellaisinaan, vaan teesien, lauseiden  selittäminen.  Tämä on sisältönä Wittgensteinin sanoissa, ettei filosofia ole tiedettä, vaan toimintaa, ja hänen käsityksessään, ettei filosofian ongelmilla ole (todellisuus-)sisältöä eivätkä sen formuloinnit ole oikeita lauseita.”

Otin edellisen lainauksen tutkimukseeni valottaakseni kielenkäyttömme probleemoja.

ChatGPT:
”On monia kulttuureja, joissa henki-käsite liittyy tuuleen ja hengitykseen. Esimerkiksi monissa alkuperäiskansojen uskomuksissa henki on nähty elämän voimana, joka liittyy hengittämiseen ja elämän ylläpitämiseen. Näissä kulttuureissa on voinut olla tapana palvoa esi-isiä ja kunnioittaa heidän henkiään, uskoen että ne edelleen vaikuttavat elävien elämään.

Vaikka eri kulttuureiden ja uskontojen näkemykset voivat vaihdella, on mahdollista että esi-isien henkien palvonta ja henki-käsite ovat jossain määrin yhteydessä toisiinsa. Esimerkiksi monissa uskonnoissa ja uskomuksissa henki voi olla yhteydessä menneiden sukupolvien ja niiden vaikutuksiin nykyisyydessä.”

Kysymys
Edelliseen liittyen: voitko mainita mainitsemasi kulttuurit?

ChatGPT

”Tietenkin. Useissa alkuperäiskansojen kulttuureissa ympäri maailmaa henki-käsite liittyy tuuleen, hengitykseen ja elämänvoimaan. Tässä muutamia esimerkkejä kulttuureista, joissa tällaisia uskomuksia esiintyy:

Intiaanikulttuurit Pohjois-Amerikassa: Esimerkiksi Navajo-intiaanit ja Hopit ovat perinteisesti uskoneet, että henki on yhteydessä tuuleen ja elämänvoimaan. Heidän uskomuksissaan esi-isien hengillä on tärkeä rooli elämän ja yhteisön tasapainon ylläpitämisessä.

Maorit Uudessa-Seelannissa: Maorit ovat perinteisesti uskoneet henkiin, joita kutsutaan ”mauri”ksi, ja uskovat niiden olevan läsnä kaikessa elävässä. Mauri on yhdistetty hengittämiseen ja elämänvoimaan.

Aboriginaalit Australiassa: Aboriginaalikulttuurissa uskotaan ”dreamtimeen” eli unien aikaan, jolloin maailma luotiin. Henki on yhteydessä unen aikaan ja luomiseen, ja esi-isien henget ovat läsnä nykyisessä maailmassa.

Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä kulttuureista, joissa henki-käsite liittyy tuuleen, hengitykseen ja elämänvoimaan sekä mahdollisesti esi-isien palvontaan. On tärkeää huomioida, että nämä uskomukset vaihtelevat eri kulttuurien sisällä ja niiden tulkinnat voivat olla monimutkaisia ja syvällisiä.”

Kysymys:
Voitko mainita kaikki tietämäsi lähteet edelliseen liittyen?

ChatGPT

”Tiedän aiheesta yleisesti monista lähteistä, mutta mainitsemani esimerkit perustuvat yleiseen tietoon ja kulttuurien tutkimukseen. Kulttuureiden uskomuksia ja perinteitä ovat tutkineet etnologit, antropologit ja historian tutkijat, ja niistä on kirjoitettu lukuisia tieteellisiä artikkeleita, kirjoja ja muita julkaisuja. Esimerkkejä alkuperäiskansojen kulttuureista ja heidän henki-käsitteestään voi löytää monista eri lähteistä, kuten:

Akateemiset julkaisut ja kirjat etnologiasta, antropologiasta ja uskontotieteestä.
Alkuperäiskansojen omat perinteet ja tarinat, joita on tallennettu suullisesti tai kirjallisesti.
Museot ja kulttuurikeskukset, jotka esittelevät eri kulttuurien perinteitä ja uskomuksia.
Verkkolähteet, jotka tarjoavat tietoa eri kulttuureista ja niiden uskomuksista.

On tärkeää, että kulttuurien tutkimukseen ja tulkintaan suhtaudutaan kunnioittavasti ja huolellisesti, ottaen huomioon kulttuurien omat näkökulmat ja edustajien äänet.”

1 5 . Georg Henrik von Wrightin kirjaa “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 80) jatkaa: “Vasta Wittgenstein on oivaltanut kielilauseiden ja todellisuusobjekteja koskevien lauseiden välisen loogisen eron sen koko jyrkkyydessä. Tämän lisäksi tulee se, että jo aikaisemmin, ainakin sen jälkeen kun varsinainen tietoteoria oli saanut alkunsa John Lockesta ja hänen seuraajistaan englantilaisten empiristien keskuudessa, filosofian tehtävän aivan yleisesti katsottiin olevan käsitteiden, ajatusten ja arvostelmien loogista analyysiä. Mutta tämä  käsiteanalyyttinen  filosofiankäsitys on oikeastaan vain psykologisoiva muoto sille käsitykselle, jonka  logisoiva  hahmo on ilmaantunut Wittgensteinin ja loogisten empiristien  kielianalyyttisen  katsomustavan mukana. Siirtyminen psykologisoivista objekteista “käsite”, “ajatus”, “arvostelma” näiden kielellisiin vastineisiin “sana” ja “lause” on muuten oireellista sille kehitykselle kohti suurempaa formaalista ankaruutta, joka meidän päivinämme voidaan todeta teoreettisen ajattelun eri aloilla.  Halutaan kenties kysy voidaanko kaikki, mitä voidaan ajatella ja kokea, myöskin sanoa , ja voidaanko siis koko tiedonanalyysi todella transponoida kielianalyysiksi. Saadaksemme vastauksen kysymykseen on tärkeätä, että erotetaan  periaatteellinen ja tosiasiallinen  formuloitavuus. On selvää, että monessa tapauksessa, esim. jonkin taideteoksen analyysissä, psyykkistä elämystä on  de facto  vaikea sanoilla ilmaista täysin vastaavasti. Mutta tämä ei merkitse sitä, että elämys sisältäisi käsitteellisiä aineksia, joita periaatteellisesti olisi mahdoton formuloida. Sillä jos käsitteelle ylipäänsä myönnetään asiallinen eikä ainoastaan tunteenomainen merkitys erotukseksi muista käsitteistä, niin täytyy olla mahdollista periaatteessa, vaikkei ehkä käytännössä,  määrätä tai määritellä  tämä asiallinen merkitysvivahdus intersubjektiivisesti ymmärrettävin termein. Käsitteen periaatteellisesta määrättävyydestä seuraa siis tiedonsisällön periaatteellinen formuloitavuus ja samalla myös tidonanalyysin ja kielianalyysin välinen ekvivalenssi.”

1 6 . Georg Henrik von Wrightin kirjaa “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 81) jatkaa: “Mitä vihdoin tulee “viimeisiin kysymyksiin” – kysymyksiin avaruudesta ja ajasta, substanssista tai äärimmäisestä todellisuudesta, kaiken syystä ja tarkoituksesta jne. – niin ei ole vaikeata nähdä, että monet niistä ovat tyypillisiä kieliongelmia .”

1 7 . Georg Henrik von Wrightin kirjaa “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 98) jatkaa: ”Lause, joka sisältää sellaisen käsitteellisen ainesosan, mitä ei voida ilmaista havaintotermein, ei ole verifioituva ja on siitä syystä uuspositismin mukaan mieletön . Tähän mielettömien ilmaisujen ryhmään kuuluu suuri määrä lauseita, joita tavallisessa kielenkäytössä nimitetään  metafyysillisiksi.

Metafysiikan  väitteet, sanoo looginen uuspositivismi aivan jyrkästi, ovat lauseita, jotka näyttävät moitteettomilta todellisuuslauseilta, mutta joiden totuutta on mahdoton koetella, koska ne sisältävät määrittelemättömiä käsitteitä, so. sanoja, joihin tosin liittyy  tunteenomainen merkityselämys ,  mutta joilta puuttuu todellinen sisällys . Tähän kuuluvat  yliaistillista todellisuutta , “olioita sinänsä”,  okkulttisia voimia , olioiden “olemusta” ym. Koskevat hypoteesit. Kaikkia sellaisia olettamuksia on  periaatteesa,  ei yksinomaan  de facto , mahdotonta vahvistaa tai kumota todellisuudesta otetuilla todisteilla.

On nimenomaan korostettava sitä, että uuspositivismi ei aikaisemman positivistisen ja empiristisen kritiikin tavoin julista  metafyysillisiä oppeja vääriksi   opeiksi. Uuspositivistit eivät myöskään yhdy siihen perinnäiseen  agnostiseen  kantaan, joka selittäämetafyysillisen  spekulaation mielikuvitusta kiihottavaksi, mutta hedelmättömäksi toiminnaksi. Uuspositivismin mukaan koko  metafysiikka  on  väärää kielenkäyttöä  ja metafyysilliset lausumat mielettömiä sanayhdistelmiä. Metafysiikkaa ei kumoa todellisuus, vaan  sen osoittaa tyhjäksi  looginen, so. kielikriitillinen erittely. Tämä periaatteellinen ote itse tehtävään antaa uuspositivistiselle kritiikille ratkaisevan yliotteen aikaisempiin antimetafyysillisiin mielipiteisiin verrattuna.

Epäilemättä on loogisen empirismin jyrkkä asenne metafysiikkaan  nähden aiheuttanut perin terveellisen suursiivouksen koulufilosofian henkisessä varastohuoneessa. Mutta kaikesta huolimatta ei metafyysillisten systeemien kantavuutta saa yliarvioida.

Kysymyksessä oleva kritiikki koskee ennen kaikkea sitä, mitä voidaan nimittää  vulgäärimetafysiikaksi,  so.  Eräänlaista tunnepitoista, hämärää ajattelua, jota harjoittavat filosofoivat dilettantit, joista eivät läheskään kaikki nimellisesti ole maallikoita . Suuri osa spekulaatiota, joka ajattelun historiassa käy metafysiikan nimellä, ei kuitenkaan joudu uuspositivistisen rynnkön kohteeksi. Paljon hedelmällisempää kuin  kritisoida  metafysiikan klassikkojen luomien järjestelmien rakennetta on koettaa  tulkita  heidän metafyysillistä kielenkäyttöään ajanmukaisemmin termein. Sellainen tulkinta osoittaa, että ns. metafysiikka  osaksi on ollut spekulatiivisesti harjotettua reaalitiedettä, joka usein hämmästyttävällä tavalla on ennakoinut myöhempiä empiirisiä tutkimustuloksia – ajateltakoon esim. kreikkalaisten atomistien teoria – ja osaksi yksinkertaisesti tietoloogista kritiikkiä.”

1 8 . Georg Henrik von Wrightin “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 138) jatkaa: “Filosofian teesit ovat siis moitteetonta kielenkäyttöä koskevia syntaktisia määräyksiä tai sääntöjä. Voisimme sanoa, että filosofia  määrittelee  kielelliset välineet ja tutkii, mitä definitioiden puitteissa voidaan sanoa, mitä ei.”

1 9 . Georg Henrik von Wrightin “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 139) jatkaa: “Teesiä, että kielen säännöt ovat vapaasti valittavissa, ja että kielessä siten voidaan sallia millaisia käsitteenmuodostuksia tahansa, kunhan niitä käytetään tarkoin noudattaen annettuja syntaktisia määräyksiä, nimitämme  toleranssiprinsiipiksi.

Toleranssiprinsiippi merkitsee eräässä mielessä etääntymistä loogisen empirismin aikaisemmasta jyrkästä kannasta antimetafyysillisestä asenteesta, jonka mukaan kaikki “metafyysillinen” ilman muuta on pötyä.  Jos omaksutaan syntaktinen katsomustapa, täytyy tuloksena olla, että metafysiikkakin saattaa olla “mielekästä”, – nimittäin jos metafyysillisten käsite- ja lauserakenteiden syntaksi ilmoitetaan .  Tätä käsitystä on halukkaasti vaalinut joukko filosofisesti asennoituneita, enimmäkseen katolisia teologeja , ja he ovat asettaneet sen pohjaksi yritykselleen sulattaa  uskonnolliset oppilauseet synteesiksi nykyaikaisen logiikan ja tietoteorian kanssa .

Ei kuitenkaan voida sanoa, että syntaktisesta katsomustavasta seuraisi metafysiikan tunkeutuminen loogisen empirismin maailmankuvan. Hyökkäys metafysiikkaa vastaan ei kohdistunut syntaktisesti hyvin määriteltyyn systeemiin, vaan pikemminkin siihen tosiseikkaan, että konkreettisen todellisuuden kielessä esiintyy syntaktittomia (määräämättömiä) ja syntaksin vastaisesti käytettyjä sanoja ja ilmauksia, joihin liittyy tunteenomainen merkityselämys, ja jotka sen johdosta synnyttävät näennäisongelman ja sekaannuksia. Jälkimmäistä laatua olevan “metafysiikan” täytyy osoittautua äärimäisen haitalliseksi kaikelle rehelliselle totuudenetsinnälle, ja sitä vastaan sietää taistella armottomasti riippumatta siitä, edustetaanko “ehdotonta” positivismia ja empirismia vai asetutaanko metaloogisen katsomustavan suvaitsevammalle kannalle. Syntaktisen selvyyden vaatimuksineen metalogiikka joka tapauksessa suhtautuu ehdottoman torjuvasti siihen  kielisekaannukseen , jota metafysiikka heikoimmassa muodossaan merkitsee, ja on sikäli johdonmukainen jatko Wittgensteinin ja uuspositivistien aloittamalle antimetafyysilliselle suunnalle.

Yhtä vähän kuin voidaan sanoa toleranssiprinsiipin katkaisevan kärjen loogisen empirismin harjottamalta kritiikiltä, yhtä vähän se aiheuttaa mielivaltaa ja epämääräisyyttä itse empiristisen systeemin rakenteessa. On kyllä totta, että kysymyksiin mielekkään ja mielettömän välisestä erosta, tiedonsysteemin perustasta ja “oman” ja “vieraan” subjektin keskinäisestä asemasta todellisuuden konstituutioskeemassa voidaan vastata ainoastaan — sopimusten nojalla. Mutta tästä ei seuraa, että sopimusten täytyisi olla myös psylogisessa mielessä “mielivaltaisia”. Sillä ne tehdään silmälläpitäen käytännöllistä päämäärää rakentaa loogisesti täydellinen todellisuuskieli, joka mahdollisimman suuressa määrin päästäisi oikeuksiinsa niin arkielämän kuin tieteenkin käsitteenmuodostukset ja ilmaisutavat ja samalla eliminoisi luonnolliselle kielelle ominaiset epäselvyydet ja epäjohdonmukaisuudet, joiden tähden filosofinen analyysi ylipäänsä on tarpeen.

Loogiselta kannalta on yhdentekevää, haluammeko pitää kaikki-lauseita mielekkäinä vai emmekö. Mutta edellisen vaihtoehdon vastatessa tavallista tieteellistä kielenkäyttöä jälkimmäinen rajoittaisi “sananvapauttamme” suunnattomasti ilman että saavutettaisiin mitään vastaavaa etua kielenkäytön puhtauteen nähden. Käytännölliseltä kannalta katsoen ei sen vuoksi kaikki-lauseiden tunnustaminen sallituiksi lauseiksi ole suinkaan mielivaltaa, vaan lähinnä tosiasiallisten olosuhteiden sanelemaa. Sama koskee muita kannanottoja tietoteoreettisissa kysymyksissä: loogisessa suhteessa ne ovat vapaasti valittavissa, mutta käytännössä ne ovat riippuvaiset yleensä yksikäsitteisestä psykologisesta ja sosiaalisesta todellisuudesta.”

20 . Georg Henrik von Wrightin “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 147) jatkaa: “Tärkeämpi kuin loogisen empirismin yksityisissä kysymyksissä saavuttamat tulokset on sen filosofiankäsitys. Filosofia ei ole loogisia dedektioita järkitotuuksista, ei myöskään todellisuuden äärimmäisten ainesten ja ilmiöiden syvimmän yhteyden empiiristä tutkimusta. Filosofia ei ole mikään  teoria, vaan metodi.  Tämä metodi on  looginen analyysi.  Sen kohteena on  kieli.”

21 . Georg Henrik von Wrightin “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 149) jatkaa: “Kielellisten välineiden logiikan epätäydellinen tunteminen johtaa ajatuksemme umpikujaan. Väärät arkitodellisuuden analogiat saavat meidät etsimään tietä  eteenpäin  siinä, missä ainoastaan tie  takaisinpäin  on olemassa. Kun epäonnistumme yrityksissämme, joudumme sielulliseen “kouristukseen”. Tästä meidät vapauttaa filosofi osoittamalla pahan alkusyyn: väärän kielenkäytön. Filosofia on siten eräs muoto psykoterapiaa.

Valaiskaamme tätä vielä eräällä esimerkillä. Olettakaamme, että olen jättänyt päällystakkini eteiseen ja kysyn, onko vaatekappale, jota siis en tällä hetkellä voi havaita, vielä siellä. Kysymykseen saadaan tietenkin niin, että joku ottaa selvää siitä, kuinka asian laita on. Olettakaamme kuitenkin, ettei vastaus, vaikka myönteinenkin, tyydyttäisi minua, ja että tahtoisin tietää, oliko päällystakki olemassa myös sillä hetkellä, kun kukaan ei sitä nähnyt. (Voisihan ajatella, että se ilmestyy näkyviin uudestaan joka kertakun sitä katsotaan, kadotakseen taas havaintojen välillä!) Tämä kysymys vaivaa minua, ja kun pian oivallan, ettei siihen voida vastata empiirisin keinoin, asetan spekulaation tietä olettamuksia siitä, kuinka mahtaa olla näkymättömien olioiden olemassaolon laita. Näissä olettamuksissa näen erilaisia hypoteeseja todellisuuden (“metafyysisestä”) laadusta; kenties johdan niistä myös eräitä käytännöllisiä seuraamuksia, joiden tarkoituksena on jossain mielessä empiirisesti tukea tai järkyttää teorioitani.

Tämä kaikki on kuitenkin turhaa. Metafyysilliset  olettamukset jäävät pilvilinnoiksi – niiden varaan jättäytyminen olisi itsepetosta. —–.  Virhe ei ole vastauksessa vaan kysymyksessä , jonka olen käsittänyt väärin. Kun tiedustelen, onko päällystakkini jatkuvasti eteisessä, ja vastaan tähän menemällä katsomaan, olen käyttänyt sanaa “olla” (“olla olemassa”, “eksisteerata”) aivan toisessa merkityksessä kuin silloin, kun kysyn, ovatko oliot olevassa kaikista havainnoista riippumatta. Kun tämän olen oivaltanut – mikä tietenkin on mahdollista vasta hyvin huolellisen loogisen analyysin jälkeen – lopetan ilman muuta metafyysilliset spekulaatiot todellisuuden laadusta. Selvä käsitys kielenkäytöstäni on vapauttanut minut kiusallisesta kysymyksestä, ja voin nähdä maailman oikealla tavalla.

Se “selvyys”, jonka filosofinen erittely erittely antaa Wittgensteinin mukaan, on siis  psykologinen ilmiö,  vapautuksen ja helpotuksen tunne.”

22. Georg Henrik von Wrightin “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 172) jatkaa: “Cambridgen analyyttistä koulukuntaa, nyttemmin se tunnetaan ehkä paremmin Oxfordin koulukuntana, kiinnostavat eniten elävän arkikielen loogiset ominaisuudet. Filosofian ongelmissa on heidän mielestään kysymys sellaisten sanojen ja sanontojen sisällöstä, jotka olemme tunteneet ja joita olemme käyttäneet lapsuudesta asti, mutta jotka hämmentävät meitä, kun alamme niitä miettiä.”

Otin edellisen lainuksen tutkimukseeni juuri siitä syystä, että yhteiskunnassamme elää paljon uskontoteoreetttisia termejä ja käsitteitä, joiden lähempi tarkastelu auttaa huomaamaan ne sisällyksettömiksi.

23. Georg Henrik von Wrightin “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 217) jatkaa: “ —-logiikassa on kysymyksiä, jotka niin sanoaksemme piilevät syvemmällä kuin kysymykset todesta ja väärästä. Nämä kysymykset koskevat merkitystä pikemmin kuin totuutta. Ajatusta, että ensin on tunnettava jonkin ilmaisun mielekkyyden ehdot, ennenkuin voi sysyä sen totuuden ehtoja, on syystä kutsuttu yhdeksi modernin logiikan suurimmista ja hedelmällisimmistä löydöistä.”.

2 4 . Georg Henrik von Wrightin “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 258) jatkaa: “Tavallisesti sanotaan Russelin analyysillään osoittaneen, ettei lauseen  kieliopillinen rakenne  aina oikein ilmaise lauseen esittämän asiantilan  loogista rakennetta .  —-. Meinongin teoria on kouluesimerkki siitä, että kieliopillinen muoto saattaa eksyttää filosofisen ajattelun metafysiikan viidakkoihin. Russelin teoria todistaa, että looginen analyysi kykenee ohjaamaan ajattelua selvyyteen.”

25. Georg Henrik von Wrightin “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 260) jatkaa: “Teoriassa, vaikkei ehkä käytännössä, täytyy kuitenkin jokainen lause voida esittää tavalla, joka tarkoin vastaa täydelleen analysoitua asiantilaa. Lauseelle on tosin sanoen voitava antaa muoto, joka ilmaisee jäännöksettä kaiken, mitä lauseella (“oikeastaan”) tarkoitamme. —-. Käyttämillämme sanoilla täytyy olla jokin merkitys, jotta ne voisivat muodostaa mielekkäitä lausumia.”

26. Georg Henrik von Wrightin “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 267) jatkaa: “Kielen mielekkyys edellyttää yksinkertaisten olioiden olemassaoloa. (3.23) Wittgenstein näyttää ajattelevan suunnilleen seuraavasti:

Jos sana tarkoittaa jotakin yhdistettyä, voin selittää sanan merkityksen ilmoittamalla, mitä osia sana tarkoittaa ja millä tavoin näiden osien ajatellaan toisiinsa liittyvän; toisin sanoen kuvailemalla kyseisen yhdistetyn asian, kompleksin (3.24; 2.0201) Esimerkiksi sana “kentauri” merkitsee ihmisen alaruumista ja hevosen alaruumista tietyllä tavalla yhdistyneinä. Vaikkei kentaureja ole olemassa, voin ymmärtää, mitä sana “kentauri” merkitsee. Vaikka todellisuudessa ei olisi  hevosiakaan, voisin ymmärtää sanan “hevonen” merkityksen, jos minulle kuvailtaisiin ne eri osat (pää, harja, häntä jne.), joista hevonen koostuu. Ja vaikkapa todellisuudessa ei olisi olemassa yhtään ainoata hännällistä eläintä, voisin ymmärtää sanan “häntä” merkityksen, mikäli tuntisin sellaiset asiat kuin karvat, vartalo jne.  Mutta voi näyttää siltä, että  viime kädessä  kuvailemani kompleksin osien täytyy olla  varmasti  olemassa eikä edellyttää enää muiden asioiden olemassaoloa . Muutoin sanan merkitys jäisi ikäänkuin “riippumaan ilmaan”. (2.026) jotta komplekseja kuvaavat sanat merkitsisivät jotakin määrättyä, täytyy olla olemassa tälläisiä perusosia, yksinkertaisia olioita. Ne muodostavat maailman substanssin. Jotta jokin kompleksien nimiä sisältävä lause olisi mielekäs, se täytyy voida korvata lauseella, joka sisältää vain olioiden nimiä. Silloin se on “täydellisesti analysoitu”. (3.2; 3.201.)”

27. Georg Henrik von Wrightin “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 281) jatkaa: “Epäillessämme, että jotakin sanaa käytetään ilman merkitystä, on meidän Humen mukaan tutkittava, mistä aistivaikutelmasta tämä oletettu käsite on johdettavissa. Jollei mitään aistivaikutelmia voida osoittaa, on se omiaan vahvistamaan epäilystämme, että sanaa käytetään ilman merkitystä.”

2 8 . Kristinuskon Käsikirja –kirjaa lainaten: ”Väitelause, jota ei voida tieteellisesti perustella, ei kuulu tieteen piiriin. –.  Samalla tavalla on mahdotonta mitata, onko käsky ”tee toiselle niin kuin haluat tehtävän itsellesi” tosi vai epätosi tieteellisessä mielessä . Tieteellisen tiedon kohde on siis rajattua. Maailma on  täynnä asioita ja ilmiöitä, joiden selittämiseen tieteellä ei ole mahdollisuuksia .  Tiede ei voi koskaan sanoa, mikä on 17-vuotiaan suomalaisen nuoren elämän tarkoitus . Vastausta on etsittävä muualta.  Uskonnon syvempään tuntemukseen tarvitaan uskonnollisen kielen erikoislaatuista tuntemista . Kieli on monitasoinen ilmiö. Esim. arkikielen lause ”onpa kylmä tuuli” voidaan säätieteessä ilmaista ”Etelä-Suomessa on syvä ja pysyvä matalapaineen keskus. Odotettavissa luoteistuulta 10 metriä sekunnissa, lämpötila -8 astetta”. Runoilija ilmaisisi saman asian kenties näin: ”Tuuli viiltää kasvojani, pistää sieluuni asti, kesän viimeiset lehdet pakenevat ohitseni pitkin harmaita, jäisen yksinäisiä katuja”. Esimerkistä on helppo havaita, että kielen käyttö synnyttää ihmisessä erilaisia virityksiä. Tieteen kieli on kyllä hyödyksi suunniteltaessa purjeveneretkeä saaristoon, mutta runouden kieli koskettaa meidän sisintämme. Koko ajan on kyse samasta ilmiöstä, tuulesta.  Uskonnon kieli on syvimmiltään kokemuksen kieltä . Sitä voi verrata runouden kieleen . Uskonnollinen kieli avautuu sille, joka on siinä sisällä,  se koskettaa ihmisen sisintä . Hindulaisen yleisin rukous kuuluu: ”  Om. Mietiskelkäämme säteilevän auringon jumalaista valoa; elvyttäköön se meidän henkeämme .” Ei-hindusta rukous vaikutta kauniilta lorulta, mutta hindulaiselle se kehottaa  toimimaan että avaa syvemmän todellisuuden .  Uskon kohde on näkymätön, siksi uskonnollinen kieli ei koskaan ole tieteellisen tarkkaa, vaan vertauskuvallista . Vertauskuvat otetaan näkyvästä todellisuudesta.  Jumalaa on käsitteenä mahdoton ymmärtää, mutta jos häntä kutsutaan Isäksi, on ymmärtäminen helpompaa .  Uskonnollinen kieli on epätarkkuudestaan huolimatta tarpeellista, koska sen kautta ihmiselle avautuu tuonpuoleisuus .  Uskonnonkieli kertoo siis ihmisestä, mutta samalla se välittää uskon kohteen ihmisen todellisuuteen .  Uskonnon kieltä ei voida kokonaan kääntää arkikielelle tai tieteen kielelle . Runouden tavoin myös muulla tavoilla kuin järjellisesti analysoimalla. Uskonto ja taide ovat lähellä toisiaan.  Molemmissa kokija ja tuntija määrää lopulta asian arvokkuuden  ——-.  Koska uskonnollinen usko avautuu vain sen kokijalle, on tärkeää arvostaa toisen ihmisen vakaumusta .  Ulkopuolisen ihmisen esittämä tuomio on toisen ihmisen vähättelyä .”

Edelliseen lainaus lähde ei määritellyt, tarkoittiko se lauseessaan ”tee toiselle niin kuin haluat tehtävän itsellesi” sitä, onko edellä mainittu lause joskus historiassa lausuttu vai sitä pystyykö edellä mainitun lauseen sisältöä tutkia. Jos edellisen lainauksen lähde tarkoitti edelliseen virkkeen vaihtoehdoista jälkimmäistä, niin vastaus on kyllä; Raamattu oli osittain lakikirja ja Raamatun luontiajan lait ovat alkeellisia verrattuna nykylakeihin. Edellinen lainaus sanoo, että maailma on täynnä asioita, joita tiede ei voi selvittää. Tiede on kuitenkin selvittänyt eniten asioita ihmisestä ja ihmistä ympäröivästä maailmasta, ja niitä eniten tulee selvittämään. Uskontoteoriat voidaan selittää tieteen keinoin.

Edelleen K ristinuskon Käsikirjan lainaama Ludwig Wittgenstein korostaa uskonnollisen kielen erityislaatua. Hänen mukaansa puhuttaessa viimeisestä tuomiosta käytetään tiettyä mielikuvaa. Hänen mukaansa tämän mielikuvan ymmärtää vain se, joka on osallisena sellaisessa elämänmuodossa, jolla viimeisellä tuomiolla on merkitystä. Hänen mukaansa uskovan ja ei-uskovan välinen väittely voi tämän vuoksi olla mahdotonta, koska he eivät ollenkaan ymmärrä toisiaan eivätkä puhu samasta asiasta. Wittengstein ajattelee, että voidakseen kieltää jonkin uskonnon totuuden meidän täytyy ensin ymmärtää se, mutta ymmärtäminen on mahdollista vain jos olemme osallisena ko. uskonnon elämänmuodossa. Hänen mukaansa vasta elämällä jonkun uskonnon ”sisällä” voi ymmärtää sen uskonnon väitteet, ja tällöin nuo väitteet osoittautuvat loogisiksi. Edellisen lainauksen maininta tieteellisen tiedon rajallisuudesta on harhaanjohtava. Siinä annetaan mielikuva, että uskonnollisteoreettiset ryhmittymät olisivat havainneet jotain, mitä tiede ei kykene tekemään. Näin ei ole. Tiede tutkii myös ns. ”yliluonnollisia” ilmiöitä ja tiede pystyy osoittamaan ne huijaukseksi ja kielentutkijat pystyvät osoittamaan ns. metafyysiset väitteet mielettömäksi kielenkäytöksi. Edelleen on pystytty osoittamaan monia yliluonnolliseksi osoitettuja asioita havainnoijan näyiksi, unien sekoittumiseksi todellisuuteen ja tämän tutkimuksen valossa silkaksi tietämättömyydeksi ympäröivästä maailmasta. Edelleen tiede pystyy viemään pohjan uskonnollisteoreettisten ryhmittymien uskontoteorioilta. Tämä ei tapahdu sen vuoksi, että tiede yrittäisi pyrkiä olemaan parempi kuin jokin uskonnollisteoreettinen ryhmä, vaan se tekee asian puhtaasta mielenkiinnosta ja vielä enemmän hyödyttääkseen yhteiskunnan kaikkia jäseniä. Tieteellisiin metodeihin perustuva tutkimus pystyy kertomaan, mitä muut 17 vuotta vanhat keskimäärin teke v ät, kertomaan miksi hänellä on seksuaalisia tuntemuksia, miten hänen tulee elää elääkseen vanhaksi ja monia muita asioita. Edelleen lainaus sanoo, että vastausta ”nuoren elämän tarkoitukseen” on etsittävä muualta. Tällaisen argumentoinnin jälkeen odottaisi kuulevan mistä sitä pitää etsiä. Edellinen lainaus käyttää ontuvaa esimerköintiä selostaessaan kielen erityisvivahteita. K ristinuskon K äsikirja kertoo säätieteen ilmaisun säästä ja vertaa sitä runoilijan käyttämään kieleen. Se on harhaanjohtavaa, koska jos oletetaan runoilijalta kysyttävän miten kannattaa varautua saaristoreissulle ja oletetaan hän olevan ainoan joka voi säästä mitään sanoa; hän tuskin alkaa runoilemaan, vaan kertoo mitä siitä tietää ( voi alussa leikillään runoilla, mutta sitten kertoo asian oikean puolen). Edellisen lainauksen sanoessa, että uskonnon ymmärtämiseen tarvitaan uskonnollisen kielen erityslaadun tuntemista, näin onkin muttei edellisen lainauksen lähteen esittämällä tavalla. Se, että pystyy hahmottelemaan uskonnollisteoreettisten ryhmittymien termistöä vaatii näiden sanojen syntyhistorian tuntemista sekä historiallisten olojen tuntemusta silloin kun termit on luotu. Se, missä olosuhteissa uskonnolliset termit on luotu auttaa myös ymmärtämään uskonnon luonnetta; eli tietämättömyyttä erilaisin vivahtein. Sanottaessa, että uskonnollinen kieli on kokemuksen kieltä niin silloin syyllistytään harhauttamiseen. Ainakaan mitään nk. ”yliluonnollista” kokemuspohjaa termistöllä ei ole, vaan ne voidaan pitkälti selittää tieteen keinoin. Edellisen lainauksen sanoessa ”uskonnonkielen koskettavan sisintä”, pitäisi määritellä mitä ”sisin” tarkoittaa; ihmisen ajattelun keskus ovat aivot osineen. Edellinen lainaus mainitsee esimerkissään hindu rukouksen ja sanoo, että rukous avaa hindulle syvemmän todellisuuden. Edellinen lainaus ei määrittele mitä se tarkoittaa ”syvällä todellisuudella”. Edellinen lainaus toteaa että ”uskonnollinen kieli välittää uskon kohteen ihmisen todellisuuteen”. Edelliseen virkkeeseen pitäisi liittää määrittely mistä ”uskonnollinen kieli välittää ”uskon kohteen” ihmisen todellisuuteen”. Lause antaa kuvan kuin olisi muitakin todellisuuksia ja että jokin välitystapahtuma voitaisiin todentaa. Näistä ei ole todisteita . Edellinen lainaus ei määrittele miten ”uskon kohde on näkymätön”.

Edellinen lainaus jatkaa ”ettei uskonollista kieltä voida kääntää arkikielelle tai tieteen kielelle”. Itse asiassa niin voidaan tehdä samalla osoittaen uskonnollisteoreettisten termien nk. maallisuus sekä syyt miksi niitä yleensä ottaen on luotu. Edellinen lainaus sanoo ”ettei uskonto avaudu järjellisesti analysoimalla”. Kyllä se avautuu ja samalla on mahdollista havainnoida syyt, jotka ovat vaikuttaneet uskontoteoreettisten ryhmittymien syntyyn tai niiden luomien termien syntyyn.

Uskonnonvapauslain yhtenä kriteerinä on varmasti ollut edellisen lainauksen mainitsema lause, että koska uskonto avautuu vain sen kokijalle, on tärkeää arvostaa toisen vakaumusta. Vakaumuksen arvostaminen on tärkeää, mutta meidän täytyy tietää millä kohtaa historian aikajanalla elämme; voimme alas ajaa perinteiset uskonnot ja jättää niistä jäljelle vain spekulaatiot Jumaluudesta/Jumalattomuudesta. Esim. Raamattu ja Koraani ovat ihmisten kirjoittamia kirjoja ilman ”ilmoitusta”- Edelleen, en tee tätä tutkimusta aiheuttaakseni tuskaa kenellekään vaan vähentääkseni sitä.

29. Georg Henrik von Wrightin “Logiikka ja humanismi” -kirjaa (s. 299) lainaten: “Termiä “semantiikka” käytetään näet nykyisen filosofian piirissä ymmärtääkseni ainakin kahdessa merkityksessä, jotka on syytä pitää erillään. Toisinaan sillä tarkoitetaan tutkimusta, jonka kohteena ovat ns. semanttiset käsitteet. Tälläisiä ovat käsitteet “merkitys”, “nimi”, “sana”, “lause”, “totuus” ja muut vastaavat käsitteet. Ne ovat jokaisen kielen loogista rakennetta koskevan teorian peruskäsitteitä. Joskus taas “semantiikalla” tarkoitetaan tutkimusta, joka pyrkii selittämään yksityisten sanojen ja ilmaisujen merkityksiä, niiden semanttista tehtävää. Voisi sanoa, ettei tällöin tutkita semanttisia käsitteitä, vaan käsitteiden semantiikkaa. Tutkimuksen filosofisena tarkoituksena saattaa olla epäselvästä kielenkäytöstä johtuvien käsitteellisten sekaannusten oikaiseminen.”.

30. Georg Henrik von Wrightin “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 331) jatkaa: “Onko filosofeja askarruttavilla sanoilla – sanoilla “tietää”, “totuus”, “olla olemassa”, “hyvä” jne. – todella määrätty merkitys kielenkäytössä? Voisiko ehkä ajatella, etteivät filosofiset vaikeudet johdu lainkaan siitä, että merkitysten oikea analysoiminen olisi epävarmaa, vaan siitä ettei ole olemassa mitään merkitystä tai olemusta, joka voitaisiin analysoimalla saada esille kielenkäytöstä?”

31 . Georg Henrik von Wrightin “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 350) jatkaa: “Filosofian kannalta on monesti hedelmällisempää kysyä, mitä teemme sanoillamme, kuin kysyä, mitä tarkoitamme niillä. Muuttaessaan tällä tavoin asennoitumistamme Austinin filosofia on ollut kenties yhtä merkityksellinen kuin Wittgensteinin.”

32. Georg Henrik von Wrightin “Logiikka ja humanismi” -kirjaa (s. 103) lainaten: “Sitä tosiseikkaa, että kieltä koskevat lauseet eivät ole elementaarilauseiden totuusfunktioita, emme halunneet pitää “katastrofina” Wittgensteinin teorialle lauseen mielekkyydestä. Pääasia oli, että huomasimme perustavaa laatua olevan loogisen eron todellisuusobjekteja koskevien lauseiden ja kielilauseiden välillä. Huolestuttavammaksi tilanne tulee, kun käy ilmi, että on olemassa lauseita, jotka loogisesti ovat selvästikin objektilauseille sukua, mutta jotka siitä huolimatta eivät ole elementaarilauseiden totuusfunktioita.”

3 3 . Georg Henrik von Wrightin “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 104) jatkaa: “Käsite “kaikki” on empiirisiin ilmiöihin sovellettuna, niin sanomme,  potentiaalisesti ääretön , toisin sanoen se  voi  sisältää useimpia yksilöitä kuin mikä tahansa äärellisen luvun n ilmoittavan määrän. Tästä potenttiaalisesta äärettömyydestä seuraa, että kaikkilauseita on mahdoton verifioida joten niitä ei voi pitää elementaarilauseiden totuusfunktioina. Vaikka kaikkilauseet eivät ole verifioituvia, mahdollisia todentaa, ne luonnollisestikkin ovat falsifioituvia, ts. ne voidaan kumota. Lause “kaikki joutsenet ovat valkoisia”, jonka totuutta monituhatvuotinen kokemus ei ollut kyennyt todistamaan, kumoutui lopullisesti siinä silmäräpäyksessä, jolloin ensimmäinen musta joutsen tavattiin Australiassa.”

34. Georg Henrik von Wrightin “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 104) jatkaa: “Siihen merkilliseen tosiseikkaan, että kaikkilauseet ovat verifioitumattomia, suhtautuivat Sclick ja hänen kannattajansa aluksi niin, että he tarkoin seuraten verifioitavuuspostulaattia julistivat kaikkilauseet mielettömiksi “näennäislauseiksi”. Sellaista menettelyä täytyy pitää kuitenkin perin teennäisenä. Sillä koska kaikkilauseita kaikissa oloissa käytetään kuin täysin moitteettomia ilmaisuja ikään, ei hevillä voida nähdä tietoteoreettisesti kyllin päteviä syitä kieltää niiltä kotipaikkaoikeutta mielekkäiden väitteiden luokassa.”

Ihmisille täytyy kuitenkin opettaa se, kuinka epäloogista kielenkäyttömme välillä on.

3 5 . Georg Henrik von Wrightin “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 105) jatkaa: “Yleisten lauseitten toinen päälaji: eksistenssilause. Väite “on olemassa mustia joutsenia” voidaan tosin verifioida, päinvastoin kuin kaikkilause “kaikki joutsenet ovat valkoisia”, mutta sitävastoin  ei  falsifioida. Sillä vaikka tähän päivään mennessä emme olisikaan tavanneet mustia joutsenia, emme teoreettiseti katsoen voisi olla täsysin varmoja siitä, ettemme joskus sellaisia löytäisi sellaista. Myös käsite “on olemassa” on potentialisesti ääretön, mistä syystä ei myöskään eksistenssilauseita voi tulkita elementaarilauseiden totuusfunktioiksi. —. Vielä on olemassa generellejä lauseita, jotka loogisesti ovat kaikkilauseiden ja eksistenssilauseiden jonkinlainen yhdistelmä —.”

3 6 . K ristinuskon K äsikirja –kirjaa lainaten: ”Uskonnollisten käsitteiden ymmärtäminen vaatii uskonnon perusluonteen tuntemista ja sisäistämistä .”

Uskonnon perusluonteen ”sisäistämiseen” riittää uskonnollisten käsitteiden luontihistorian tunteminen, mikä osoittaa perinteiset uskonnot ihmisten luomaksi niin, ettei uskontojen luontiaikoina ole ymmärretty ihmisen elinympäristöä ja täten esim. ihmisen biologiset ominaisuudet ovat heijastuneet uskontoteorioihin eli teorioihin ympäristöstä. Tietysti ihminen ei perinteisten uskontojen luontiaikoina ymmärtänyt sosiologiaa eikä psykologiaa eikä luonnontieteitä.

37. Georg Henrik von Wrightin “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 353) jatkaa: “Kahdenkymmenen viime vuoden aikana tapahtuneen kehityksen jälkeen Stevensonin teos näyttää eettisen todistelun loogisen analyysin ja arvolauseiden merkitysten semanttisen teorian sangen karkealta luonnokselta. Mutta monet sen ajatuksista ovat osoittautuneet hyvin hedelmällisiksi.”

3 8 . Georg Henrik von Wrightin “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 353) jatkaa: “Stevensonin mukaan moraalia koskevan kielenkäytön semanttisena tuntomerkkinä on sen emotiivinen merkitys, Haren mukaan sen preskriptiivinen (käyttäytymistä ohjaava) luonne. Näiden käsitysten välinen ero liittyy siihen, että Stevenson tarkastelee ensi sijassa arvoarvostelmia, siis lauseen “Tämä on hyvä” tyyppisiä lauseita, kun taas Hare tarkastelee ensi sijassa käskyilmauksia, siis lauseen “tee tämä” tyyppisiä lauseita.”

3 9 . Georg Henrik von Wrightin “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 351) jatkaa: “Stevenson erottaa arvoarvostelmasta kaksi merkitysainesta. Hän kutsuu niitä deskriptiiviseksi ja emotiiviseksi. Deskriptiivinen aines arvostelmassa, että jokin on hyvä, on minua itseäni koskeva toteamus, että hyväksyn kyseessä olevan asian. Emotiivinen  aines ilmenee siinä, että arvostelmaa voidaan käyttää niin sanoaksemme  painostuskeinona ; sen avulla pyritään herättämään lähimmäisessä samanlainen asenne kyseistä asiaa kohtaan ja  ehkä siten vaikuttamaan myös hänen käyttäytymiseensä . Tietoisesti yksinkertaistaen Stevenson analysoi arvoarvostelman seuraavasti: “Tämä on hyvä” merkitsee samaa kuin “Hyväksyn tämän; hyväksy sinäkin se. deskriptiivinen merkitysaines ilmaistaan tässä indikatiivilauseen, emotiivinen aines imperatiivilauseen avulla.

Emotiivinen merkitys liittyy muihinkin kuin sellaisiin lauseisiin, jotka sisältävät sanojen “hyvä”, “huono”, “kaunis” tai “ruma” kaltaisia arvostavia sanoja.  Tämä koskee varsinkin sellaisten termien määritelmiä, joilla on tunneperäinen sävy tai joilla on muuten merkitystä toiminnallemme . Sellaisia sanoja ovat “demokratia”, “oikeamielisyys”, “sivistynyt”, “rohkea”. Yrittäessämme määritellä niitä pyrimme usein vaikuttamaan suhtautumiseen itse asioihin. Stevenson kutsuu tälläisiä määritelmiä  persvasiivisiksi.  Niiden emotiivista merkitysainesta vahvennetaan toisinaan sanoilla “tosi” tai “todellinen”. Niinpä sanotaan, että  tosi  demokratia ei sovi yhteen kapilitalistisen talousjärjestelmän kanssa – tai että  todella  sivistynyt ihminen ei voi olla juutalaisvihollinen.  Persvasiivisten määritelmien käyttö on tietenkin täysin paikallaan esteettisissä, moraalisissa ja poliittisissa yhteyksissä . Mutta se saa helposti älyllisen epärehellisyyden sävyn, koska tälläinen määritelmä peittää tunteenomaisen asenteen ilmaisun näköjään puhtaasti kuvailevien termien verhoon. Stevensonin suureksi ansioksi luettakoon, että hän on kiinnittänyt huomiota persvasiivisten määritelmien semanttiseen erikoislaatuun  normatiivisen  estetiikan ja etiikan apuneuvoina.

Stevenson esittää myös tärkeitä huomautuksia eettisen  todistelun  erikoisluonteesta. Eettistä arvostelmaa voidaan tavallisesti  perustella.  Perustelut (“reasons”) liittyvät siihen mitä tiedämme tai uskomme arvosteltavasta asiasta tai sen syy-yhteyksistä tiettyihin muihin asioihin. Tietyntyyppisen teon paheksuminen voi perustua esimerkiksi käsitykseen, että tämä teko on terveydelle vahingollinen. Jos käsitys osoittautuu virheelliseksi, alamme suhtautua tähän asiaan toisin. Arvokysymyksiä koskevat erimielisyydet, jotka perustuvat tietoomme tai uskomuksiimme, voidaan periaatteessa ratkaista vetoamalla todellisuuteen.”

Edelliseen lainaukseen tuketuen: joskus nähdään käytettävän käsitettä “tosi jumala” joka liittyy edellisen lainaukse sisältöön.

40 . Georg Henrik von Wrightin “Logiikka ja humanismi” -kirja (s. 354) jatkaa: “Myös Westermarck ajatteli, että moraalisen arvottamisen perustana ovat hyväksymisen ja paheksumisen tunteet. – Moraalisen tunteen erikoispiirteenä Westermarck piti sen puolueettomuutta ja yleisyyttä. Moraalinen hyväksyminen ja paheksuminen eivät saa riippua erityisistä suhteistani toimivaan henkilöön – siitä, onko hän ystäväni vai vihamieheni, onko hänestä minulle hyötyä vai onko hän minulle yhdentekevä.

Haren vastaavana ongelmana on moraalisten käskyjen tuntomerkkien määritteleminen erotukseksi muista käskyilmauksista. Hän pitää tälläisenä tuntomerkkinä moraalisten käskyjen yleistettävyyttä. Käsky, joka sanoo, miten minun pitää tai miten saan toimia tietyssä tilanteessa, on  moraalinen  periaate vain, jos se voidaan ulottaa koskemaan kaikkia toimivia henkilöitä kaikissa samankaltaisissa tilanteissa. Hare kutsuu eettistä käsitystään  universaaliksi preskriptivismiksi.

Westermarckin yritys moraalisen hyväksymisen ja Haren yritys moraalisten käskyjen erikoispiirteiden määrittämiseksi tuovat mieleen Kantin eettisen käsityksen. Voidaan myös sanoa, että puolueetonta arvostelemista ja käskyjen yleistettävyyttä koskevat ajatukset tekevät  oikeudenmukaisuuden  ideasta moraalin peruskäsitteen.

Moraalifilosofian ongelmia pohdittaessa on nykyään tapana erottaa jyrkästi toisistaan normatiivinen etiikka ja metaetiikka. Metaetiikka on moraalisten arvostelmien ja käskyjen luonnetta sekä moraalisten termien sisältöä ja loogisia suhteita koskevaa loogis-analyyttistä tutkimusta. Se pyrkii olemaan “eettisesti puolueetonta”. Se ei opeta, mikä on hyvää tai miten pitää toimia.

41. Georg Henrik von Wrightin “Logiikka ja humanismi” -kirjaa (s. 319) lainaten: “Kysymys “mikä on hyvä?” — voidaan ymmärtää kahdella tavalla, jotka on tärkeätä pitää erillään. Kysymys voi olla aksiologinen. Silloin se merkitsee: mitkä asiat (teot, luonteenominaisuudet ym.) ovat hyviä? Mutta kysymys saattaa olla myös looginen tai, kuten nykyisin sanotaan, semanttinen. Silloin se merkitsee: mitä tarkoitetaan, kun jostakin sanotaan, että se on hyvä?”

4 2 . Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s.245) lainaten: ”Vaikka  Jumala onkin maailmankaikkeuden Herra ,  Raamatun näkemys ei ole puhtaasti monistinen ,  sillä Jumalalle   syntyy  vastavoima.  Dualistisen näkemyksen mukaan kaksi voimaa , hyvä   ja   paha ,  taistelevat maailmassa  koko ajan.  Pahuus  on  Saatanassa, paholaisessa, joka  taistelee  Jumalaa vastaan.  Paholainen  on elämän  vihollinen , joka yrittää vahingoittaa  luomakuntaa  ja yrittää saada sen  valtaansa .  Jumala  ei ole  pahan  alkulähde ,  vaan hän taistelee  aktiivisesti   pahaa  vastaan .”

Edellisestä lainauksesta löytyy ”hyvä –” ja ”paha –käsitteet”, jotka voidaan osoittaa luoduksi aikana, jolloin esim. ihmisen psykologiasta ja sosiologiasta ei tiedetty paljoankaan. Edelleen ihmisellä on ominaista jaotella asiat joko hyviksi tai pahoiksi.

41 . Jotakin uskontoa käsitellyttä kirjaa (s. 76) lainaten: ”Kun kungfutselaisuus tuli jo 4. vuosisadalla jKr. Japaniin, šintolaisuus  sulatti itseensä sen etiikan . Šintolaisuudessa ei ole ehdottomia ohjeita eikä käskyjä. Koska ihminen ja koko maailma ovat lähtöisin  jumalasta,  ne ovat pohjimmiltaan  hyviä. Paha  tulee ulkopuolella olevasta  pimeydestä . Šintolaisuudessa ei siis tunneta perisyntioppia, koska ihminen on luonnostaan hyvä.  Ihminen tekee kuitenkin pahaa silloin, kun pimeyden henget ovat vieneet häneltä kyvyn toimia normaalilla ja oikealla tavalla. ”

Teoriat hyvästä ja pahasta ovat uskontoteoreettisilla ryhmittymillä loogisesti vääriä. Nykytiede voi nykyisin vastata mitä voi pitää hyvänä ja pahana käytöksenä. On loogista, että vaaraa aiheuttavaa asiaa kuvataan pimeydestä lähtöperäiseksi. Edellisestä lainauksesta voi huomata, että sintolaisuus käsittää ihmisen ”pahan” käytöksen sillä, että ihminen on joutunut ”pahojen henkien” valtaan. Kun nyt tämä kirja monien muiden ohella todistaa, että perinteiset uskontoteoriat perustuvat väärinymmärrykseen ja valehteluun voidaan esim. YK:n alaisuuteen perustaa ministeriö jonka tehtävänä on alasajaa disinformaatioon ja valehteluun perustuvat uskontoteoriat humaanisti.

42 . K ristinuskon K äsikirja –kirja (s.271) jatkaa: ”Monet tutkijat ovat sitä mieltä, että ennen

ajanlaskumme alkua syntyneessä juutalaisessa apokalyptisessa kirjallisuudessa  usko kuolleiden herättämiseen  ja  viimeiseen tuomioon kypsyi varsin myöhään . Se pohjautunee käytännön kokemukseen:  Hyvä  ei näytä kovinkaan usein saavan palkkaansa maallisen elämän aikana eikä  paha  rangaistusta. Jos  Jumala  tuomitsee pahat ja palkitsee hyvät ja on hyvä ja kaikkivaltias, hän ei voi jättää asiaa sikseen.  Oikeuden täytyy tapahtua; jos ei elämässä, niin sen jälkeen. ”

Edellisestä lainauksesta voi huomata, että raamatun uskontoteoriatkin ovat kehittyneet ajan myötä.

43 . RS (s. 958) jatkaa?: ”Pahaa sanotaan myös synniksi (ks. tätä). — samoin kuin jokapäiväisessä elämässä Raamatussakin sanotaan pahaksi monia asioita ja esineitä, joilla ei ole tahtoa tai tajuntaa , 5 Moos. 28:59; 4Moos. 13:20; Jer. 4:14; Aam. 5:13.”

44 . Georg Henrik von Wrightin “Logiikka ja humanismi” -kirjaa (s. 100) lainaten: “Erästä lauseryhmää, joka on sukua metafyysisille väitteille ja joka senvuoksi on myös joutunut jyrkän arvostelun kohteeksi loogis-empiristiseltä taholta, edustavat ilmaukset, jotka sisältävät  arvokäsitteitä . Tähän ryhmään kuuluvat ensinnäkin kaikki arvostelmat, jotka ilmaisevat arvostusta, so. Omistavat jollekin sellaisia ominaisuuksia kuin  hyvä – paha, oikea – väärä, kaunis – ruma . Edelleen kuuluu tähän joukko teoreettisia, arvoja  koskevia  (ei arvostavia) väitteitä, joita esiintyy filosofisessa kirjallisuudessa.

Jotta arvostelmilla ja arvoja koskevilla lauseilla olisi reaalisisältö eli mieli, täytyy arvokäsitteet voida konstituoida samojen periaatteiden mukaan kuin muutkin todellisuuskäsitteet, siis kääntämällä ne havaintotermeiksi. Sellainen konstituutio onkin mahdollinen suorittaa jos käsitetään arvot tunnereaktioiden ilmauksiksi. (Tunteet ovat näet psyykkisinä elämyksinä aistimuksia, havaintoja.) Tämä merkitsee sitä, että kun sanon toimintaa “hyväksi”, niin tarkoitan tällä, että se herättää minussa hyväksymisen tunteen; kun sanon taideteosta “kauniiksi”, että sen ääressä koen määrätyn mielihyvän tunteen, jne. vain tässä tai periaatteellisesti tämänkaltaisessa mielessä arvoarvostelmat ovat mielekkäitä.”

Vasta hiukan aikaa on tutkittu analyyttisesti ihmisten kielenkäyttöä, joten ei ole, kummallista että uskonnolliseksi katsottavia käsitteitä löytyy vieläkin kielenkäytöstämme.

45 . RS (s.867) jatkaa: ”Pimeys. – 1. Pimeys ja valkeus ovat niin jyrkkiä vastakohtia, että Zarathustran uskonto johtaa ne kahdesta alkuolennosta .”

Kahden alkuolennon teoriaan on voinut vaikuttaa miehen ja naisen suhde.

46 . RS (s.867) jatkaa: “Sitä vastoin sanoo Jahve: ”Minä, joka teen  valkeuden ja luon pimeyden ”, Jes. 45:7. Jumalassa itsessään ei ole mitään pimeätä, 1 Joh. 1:5, eikä valkeuden ja pimeyden vaihtelua, Jaak. 1:17. Pimeys ei ole pimeyttä hänelle , Ps. 139:12. pimeys käsitetään pahana ja; Job 34:22.”

Edellisessä lainauksen kohdassa ”Pimeys, ei ole pimeyttä hänelle, ..” voinee huomata raamatun luontiaikojen ”teologien” miettineen ”pimeän” ja ”valkean” ongelmallisuutta, ja päässeen ”teologeille” ominaiseen käsitykseen tämän virkkeen lainauksen muodossa. Nykyään ymmärretään maapallon pyörimisen aiheuttavan pimeän ja valoisan vaihtelun, eikä siinä ole mitään “yliluonnollista”.

47 . K ristinuskon K äsikirja –kirjaa (s.245) lainaten:”Ajatusta siitä, että olemassaoloa hallitsee vain yksi voima, kutsutaan monistiseksi .  Sen mukaan sekä hyvä että paha ovat lähtöisin samasta voimasta. Sen mukaan sekä hyvä että paha ovat lähtöisin samasta, Jumalasta. Monistisesti ajatellen Jumala käyttää kärsimystä hyväkseen kasvattaakseen ihmistä. Nöyrä alistuminen voi olla lähellä fatalismia, kohtalouskoa.”

Hyvä ja paha voidaan osoittaa ihmisen biologisiksi ominaisuuksiksi. Myös asiat ihmisen elinympäristössä voidaan käsittää ”hyviksi” ja ”pahoiksi”, vaikkakin käsitteet ”hyvä” ja ”paha” ovat vanhentuneita siltä osin, että ne täytyy aina käytettäessä määritellä. Edellisessä lainauksessa sanotaan “että jumala käyttää kärsimystä kasvattaakseeen ihmistä”; kärsimys ja kuolema kuuluvat kaikkien maapallolla olevien lajien elämään. Se on kupletin juoni.

49. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Koska uskonnossa on kyse näkymättömän, aisten havaitsemattoman maailman ja näkyvän maailman kohtaamisesta, uskonnon käsitteet ovat aivan erityisiä. Uskonnot puhuvat transsendenssistä vertauskuvin ja symbolein. Niiden avulla näkyvä tehdään näkyväksi.”
Perinteisten uskontojen käsitteet ja symbolit on luotu kauan ennen nykytieteen käsitteen muodostamistekniikoita. Uskontojen tapa tulkita maailmaa on vanhanaikainen. Mitään todistettua transsendenssiä ei ole; kuitenkin puhdas uskonto voisi olla filosofointia mahdollisesta jumaluudesta. Kuitenkin kaikki turha on riisuttava uskonnoista jo pelkästään resurssien hukkaan heittamisen vuoksi.

50. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Monien uskontojen ydinsanastoon kuuluvat esimerkiksi käsitteet pelastus, kadotus, vapahdus, synti ja siunaus. Eri uskonnoissa nämä selitetään eri tavoin. Esimerkiksi pelastus on islamin opin mukaan pääsyä paratiisiin, buddhalaisuudessa taas nirvanatilan saavuttamista.”
Edellisessä lainauksessa mainitut käsitteet ovat luotu aikoina, jolloin ihmisellä oli vajavaiset tiedot ympäristöstä ja omista toimintamekanismeistaan. Tosin uskonnolliset auktoriteetit käyttivät edellä mainittuja käsitteitä myös poliittisista syistä.

51. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 1: Uskonto ilmiönä – juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin jäljillä (2020): ”Uskonnottomuuden yksi ilmenemismuoto on se, ettei haluta ottaa kantaa – puolesta tai vastaan – uskontojen opetuksiin yliluonnollisesta. Tätä ajatusmallia kutsutaan agnostisismiksi.”
Perinteisen uskontojen käsitykset yliluonnollisesta on osoitettavissa valheeksi. Toisaalta käsitys jumaluudesta on avoin. Emme pysty sanomaan sitä, miksi maailmankaikkeudessa on olioita ja esimerkiksi energiaa.

52. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Outi Könni, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 2: Maailmanlaajuinen kristinusko (2021): ”Ortodoksiseen uskonmaailmaan kuuluu myös ajatus, että ikonit voivat olla ihmeitä tekeviä. Tämän vuoksi pyhiinvaellukset merkittäviin kirkkoihin ja merkittävien ikonien äärelle kuuluvat ortodoksisuuteen.”
Kirkkoihin tehtäviin pyhiinvaelluksiin liittyi myös raha. Pyhiinvaeltajat saattoivat jättää lahjan kirkolle.