1.1
1. Näkökantoja Uskontoon (=NU) (3) kirjan jaottelua: ”Yliluonnollisen kautta määrittely: “Edward Burnett Tylor: ”Näyttää olevan parasta tukeutua tähän oleelliseen lähteeseen ja yksinkertaisesti asettaa usko henkisiin olentoihin uskonnon minimimääritelmäksi” (1920, 424)”
Henki sana esim. vanhassa kreikan kielessä (pneuma) tarkoittaa niin tuulta kuin hengitystä. Tuohon aikaan ei tiedetty tuulen eikä hengityksen toimintamekanismeja. Nykyisin tiedetään tuulen johtuvan maapallon pyörimisliikkeestä sekä auringon lämpövaikutuksesta. Hengitys on puolestaan kaasujen vaihtoa keuhkoissa. Täten voidaan sanoa ettei ihmisestä erkaannu henkeä hänen kuollessaan joka menisi esi-isien henkien luokse. J oten edellisen lainauksen Tylorin määritelmä on osoitettu paikkaansapitämättömäksi. Käsittelen hengen -käsitettä laajemmin kappaleessa 1.4.1.
2. Näkökantoja Uskontoon -kirja jatkaa: ”Sir James Frazer: ”Uskonnolla ymmärrän siten ihmistä ylempien voimien lepyttämistä tai sovittelua niiden kanssa; voimien, joiden uskotaan ohjaavan ja kontrolloivan luonnon kulkua ja ihmisen elämää . Näin määriteltynä uskonto muodostuu kahdesta elementistä, teoreettisesta ja käytännöllisestä, nimittäin, uskosta ihmistä korkeampiin voimiin ja yrityksestä lepyttää tai miellyttää niitä” (1993 [1922], 50.)”
Frazerin määritelmä on mielestäni johdonmukaisuudeltaan hyvä, joskin siitä uupuu teoreettisesta sanan jälkeen sanat ”jotka ovat muodostuneet ihmisen historiallisen kehityksen aikajalla kohdassa, jolloin ihmisen luomat uskontoteoriat eivät olleet osoitettavissa vääriksi.” Edellinen koskien perinteisiä uskontoja. Edelleen James Frazerin määritelmää avuksi käyttäen voitaneen todeta, että jos hänen mainitsemansa teoreettinen puoli voidaan osoittaa vääräksi, niin käytännöllinen puoli hänen määritelmäänsä tukeutuen voidaan unohtaa. Jumalan/Jumalten leppyttelemisen ohella perinteisiin uskontoihin on kuulunut myös valtaapitävien ihmisten lepyttelyä. Edelleen voidaan ajatella jos olisi olemassa korkeampi/koekeammat voimat niin niiden lepeyttely heijastaa vain ihmisen omaa biologista olemusta.
3. Näkökantoja Uskontoon -kirja jatkaa: ”Toisaalta Comte ymmärsi uskonnon myös siksi välttämättömäksi ja kokoavaksi henkiseksi voimaksi, joka vaikuttaa jokaisen yhteisön taustalla. Comte oli vakuuttunut siitä, että ilman tällaista yhteistä henkistä tietoutta yksikään yhteisö ei pysy koossa ja tässä mielessä yhteisö ja uskonto ovat pitkälti sama asia.” .). (Preus 1987, 127; Töttö 1996, 71.)”
Historian valossa näin on ollut, mutta nykyinen tietämys perinteisistä uskontoteorioista ja niistä muodostuneista uususkontoteorioista mahdollistaa yksilön eriytymisen edellä mainituista uskontoteorioista. Itse asiassa nykyinen tietämys perinteisistä uskontoteorioista ja niihin perustuvista uususkontoteorioista mahdollistaa uskontoteorioiden alasajon niin, että tapahtuma tuottaa mahdollisimman vähän henkistä ja fyysistä kärsimystä uskontoteoreettisten maailmankatsomuksen omaaville ihmisille; se ei tarkoita etteikö voisi ajatella maailmankaikkeuden olemusta, mutta ihmiskunnalla on tällä hetkellä ratkaistavanaan ongelmia jotka vaativat kaiken huomion ja uskontoteoreettinen pohdiskelu voidaan jättää iltanuotioille.
4. Näkökantoja Uskontoon -kirja jatkaa: ”Melford Spiro: ”– määrittelen uskonnon ”instituutioksi, joka koostuu kulttuurisesti kaavoittuneesta vuorovaikutuksesta kulttuurisesti ilmaistujen yli-inhimillisten olentojen kanssa”.” (1992, 63.)”
Edellinen määritelmä kaipaa mielestäni sanan yli-inhimillisten eteen sanan: oletettujen.
5. Uskonnon määrittely on ollut perinteisesti kirjavaa. Otan ohessa esimerkkejä uskonnon määritelmistä sekä kommentoin niitä. Eräs Suomen lukioissa uskonnonopetuksessa käytettävä kirja (1) määrittelee asian seuraavasti: ”Eräs piirre näyttää kuitenkin yhdistävän kaikkia uskonnollisia järjestelmiä: sakraalin eli pyhän ja profaanin eli maallisen erottaminen. Pyhää on se, johon todellisuus pohjimmiltaan rakentuu. Useimmissa uskonnoissa tämä perusta on jumala tai jumaluus. Jumalaisuuden erityispiirre on se, ettei sitä sidota aikaan tai paikkaan. Uskonnollinen tuonpuoleisuus on läsnä aina ja kaikkialla. Uskonnolle onkin annettu ns. minimimääritelmä, vähimmäisvaatimus, jotta ilmiötä voisi nimittää uskonnoksi: Uskonto on uskoa yliluonnolliseen .”
Edellisestä lainauksesta voi erottaa useita eri kohtia, jotka voi asettaa kyseenalaisiksi. Esim. sana ”pyhä ” on todistettuna nk. yliluonnollisena pidetty termi, joka ei kuitenkaan tarkoita mitään konkreettista todistettua yliluonnollista siten kuin uskontoteoreettiset ryhmittymät pyrkivät asian esille tuomaan. Pyhä-termi on muotoutunut seuraavasti (2): ”Pyhä on Jumalalle erotettu (esine tai henkilö). Sanaa ”pyhä” käytetään Raamatussa sekä Jumalasta että ihmisistä. Vastaava hebrean kielen sana ”qados” on muodostunut juurisanasta, joka merkitsee erottamista, tahratonta puhtautta, ylevyyttä, korkeutta ja majesteettiutta, ja kreikan kielen ”hagios” merkitsee alkuaan hämmästyttävää, kunnioitusta herättävää.” Pyhänä on pidetty asioita joita ei ole ymmämrretty kuten salamanisku jota luultiin ylijumalan vihan purkauksesksi .
Edellisessä lainauksessa viitataan uskontokäsitteeseen ”yliluonnollinen” . Uskontoteoreettiset ryhmittymät käyttävät termiä “yliluonnollinen” samaan tapaan kuin termiä “pyhä”, eli niin, että termi “yliluonnollinen” olisi kuin jotain todistettua; näin ei ole. Yliluonnollinen voidaan esittää myös käsitteellä “tiedon ulkopuolella oleva”, mikä on mielestäni parempaa asioiden esille tuontia koska erilaiset historiallis-traditionaaliset väritykset ja turha metafysiikka poistuvat tällöin termiä käytettäessä, mikä puolestaan johtaa disinformatiivisten tietolähteiden poistumiseen yhteiskunnasta. Värityksillä tarkoitan jonkin asian saattamista parempaan valoon ilman, että asiaa ei tarvitsisi määritellä. Edelleen “tuonpuoleisuus ” -termi on myös abstrakti metafyysinen käsite, jonka käyttö ei ole perusteltua niinkuin vanhat uskonnot sitä käyttävät. Uskontoteoreettiset ryhmittymät käyttävät sitä pitkälti samaan tapaan kuin käsitteitä ”yliluonnollinen” ja “pyhä”. Mitään todistettua tuonpuoleisuutta niinkuin vanhat uskonnot esittävät ei ole olemassa, mutta sen tieteellisen ja avoimen uskonto keskustelun puolesta siitä voidaan keskustella.
Edelleen ensimmäisessä kappaleen lainauksessa mainitaan uskonnon minimimääritelmä: ”Uskonto on uskoa yliluonnolliseen” on parempi on sanoa: Uskonto on uskoa teorioihin ja käsitteisiin joiden tarkka tutkimus paljastaa niiden inhimillisyyden; eli ne voidaan havaita ihmisten luomaksi niin, että historiallinen tiedon kehityksen viitekehys tulee esiin.
6. Eräs uskontoja käsitellyt kirja määrittelee uskonnon määritelmiä seuraavasti: ”Useimmissa määritelmissä kiinnitetään huomiota uskonnon viiteen tekijään: tiedolliseen, tunnepohjaiseen, toiminnalliseen, yhteisölliseen ja kulttuuritekijään.
1. Tiedollinen eli kognitiivinen tekijä: ihminen uskoo, että on olemassa yksi tai useampia mahteja , jotka valvovat hänen kohtaloaan . Tähän puoleen kuuluvat myös käsitykset ihmisen ja maailmankaikkeuden synnystä sekä kuoleman jälkeisestä elämästä. Tiedolliset käsitykset on nk. kirjauskonnoissa esitetty pyhissä kirjoissa , ja uskontunnustukset ovat lähinnä niiden tiivistelmiä.”
Edelliseen lainauksen määritelmään tukeutuen voi erottaa edellisestä lainauksesta kohtia, jotka asettavat lainauksen määrittelemän määritelmän sellaiseen valoon, että määritelmä muuttuu perusteettomaksi. Edellisen lainauksen kuvaamat ”mahti tai useammat mahdit”, jotka “valvovat ihmisen kohtaloa” viittaa uskontojen kehityksessä esi-isien palvontaan sekä apinalauman hierarkiaan ja siihen että ihminen ollessaan eläinmaailman kuningas ei vielä teorian luontiaikoihin osannut vielä tutkia omaa käyttäytymistään objektiivisesti. On myös ymmärrettävää, että ennen kuin salaman toimintamekanismi a ei tiedett y ; ukkosen jyrähdys vaikkutti yliluonnolliselta elementiltä. Edelleen mitä enemmän ihminen tietää ympäröivästä luonnosta ja omista toimintamekanismeistaan, sitä vähemmän hän tuntee olevansa yliluonnollisten voimien armoilla tai mahtien armoilla . Edelleen edellisessä lainauksessa käytetään sanaa ”tiedollinen” samassa yhteydessä käsitteen “ uskoa ” kanssa, mikä on paradoksaalista: tietäminen ja uskominen ovat kaksi eri asiaa.
2. Tunnepohjainen eli affektiivinen tekijä: ihminen tuntee olevansa riippuvainenyliluonnollisista mahdeista, joiden yhteyteen hän pyrkii eri tavoin. Tällöin syntyy monenlaisia uskonnollisia tunteita, esim. rakkautta, kiintymystä ja pelkoa .”
Edellisestä lainauksesta voimme erottaa sanan ”yliluonnollinen” ja käsitellä sitä. Yliluonnollinen tarkoittaa samaa asiaa kuin tiedon ulkopuolella oleva. Sana yliluonnollinen kuitenkin on uskontoteoreettisesti värittynyt, ja sitä käytetään monissa eri yhteyksissä niin kuin se olisi jotain todistettua. Näin ei ole. Edellisen lainauksen mainitut tunteet eivät ole mitenkään “uskonnollisia”, vaan tunteita joita ihmisillä on, joskin uskontoteoreettiset ryhmittymät/yksilöt käyttävät mainittuja tunteita kuin ne olisivat jotain uskontoihin pelkästään kuuluvaa.
3. Toiminnallinen eli konatiivinen tekijä: ihminen ilmentää uskomuksiaan tiettyinä toimintoina, esim. rukoilemisena, uhraamisena ja eettisten velvoitusten noudattamisena. Uskonnon toiminnalliseen puoleen ovat usein erikoistuneet henkilöt, kuten papit, jotka hallitsevat riitti- ja kulttitekniikan sekä uskonnollisen kielen.”
Se, miksi ihminen rukoilee, johtuu siitä, että rukoilemiseen heijastuvat ihmisen biologiset ja tiedontasolliset toiminnot. Rukoilemista voi pitää myös armon anomisena. Myös ihminen on vaara tilanteissa rukoillut armoa esim. kun hänet on meinattu teloittaa. Uhraukseen heijastuvat ihmisen biologiset ja tiedontasolliset toiminnot. Papit, profeetat yms. ovat ihmisiä jotka hoitavat virkaa, jonka mielletään olevan tärkeä niin, että heidän luullaan omaavan kykyä olla yhteydessä paremmin ”jumalan” kanssa. Näin ei ole. Papit ovat samanlaisia ihmisiä kuin muutkin ihmiset, ja heidän toiminnassaan ei ole mitään sellaista, mikä voitaisiin käsittää siten, että heihin, tai heidän toimintaansa liittyisi mitään nk. yliluonnollista. Papit ovat olleet yhteisöissä arvovaltaisia jäseniä, joten vaikka he puhuvat omiaankin, se vaikuttaa varsinkin kouluttamattoman henkilön toimintaan. Ennen virallisia pappeja yleensä perheenpää suoritti riitit jota luultiin tarvittavan esi-isien henkien lepyttelemiseen tai jos haluttiin pyytää näiltä jotain mihin rukouksenkin muotoutuminen liittyy. Nykyään rukoillaan Jumalaa/Jumaluutta; tai esimerkiksi kansan johtajaa.
4. Yhteisöllinen eli sosiaalinen tekijä: uskonnollinen toiminta luo yhteisöjä, joiden jäsenillä on samanlainen uskomuspohja. Yhdessä pyritään saavuttamaan uskonnon tarjoamat elämänarvot ja päämäärät.”
Edellisen lainauksen lauseen väittämä, joka puhuu “samanlaisesta uskomuspohjasta” on hiukan harhaanjohtava siten, että uskomuspohjan muotoutumiseen uskontoteoreettinen ryhmittymä vaikuttaa monitasoisesti. Tarkoitan edellisellä, että uskontoteoreettiseen ryhmittymaan kuuluminen voi olla tapa, tai siihen kuulumista ylläpidetään jopa painostamalla. Uskonnollinen maailmankuva muodostuu pääasiassa kasvatuksen kautta. Edellinen lainaus jättää uskontojen kehityksen historiallisen “kehityksen” mainitsematta. Suomen vapaa-ajattelijoiden sivuilla oli artikkeli jossa tiivistäen lopuksi todettiin, että jokaisen ihmisen usko on omanlaisensa. Siinä on elementtejä ympäröivästä uskonnollisesta kehyksestä, mutta usko on omanlaisensa.Tultaessa uskontojen alkujuurilta kohti nykyaikaa on rationalistuminen eli uskonnoissa olevien metafyysisten elementtien väheneminen tosiasia. Vielä voi lisätä että esim. kristinuskon lahkoja on kymmeniä tuhansia.
5. Kulttuuritekijä ilmaisee uskonnon muotojen riippuvuuden ajasta ja paikallisesta ympäristöstä.”
Uskontoteorioiden muodot ovat samankaltaiset eri paikoissa ja mitä lähempänä uskontoteoriat ovat toisiaan, sitä enemmän ne ovat sulattaneet aineksia toisiltaan; tälle on oma käsite: synkretismi. Olemme nyt historian aikajanalla siinä pisteessä, että vanhat uskontoteoria ja niihin perustuvat uususkontoteoriat voidaan jättää historian kirjojen sivuille.
7. Näkökantoja Uskontoon -kirja jatkaa: ”Toinen uskontososiologiassa vaikuttanut merkittävä varhainen kirjoittaja oli saksalainen Karl Marx (1818-1883). Uskonto saa suhteellisen vähän tilaa Marxin kirjoituksissa, eikä se kuulu hänen keskeisten teemojensa joukkoon (McLellan 1987, 31). Vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen perustavana ideologiana uskonnolla ja sen kritiikillä on kuitenkin asema Marxin kirjoituksissa esimerkkinä instituutiosta jonka avulla hallitsevat luokat kontrolloivat yhteiskuntaelämää (Pals 1996, 125-126, 138).
Marxin mukaan uskonto on illuusio, joka vieraannuttaa ihmiset kriittisestä ajattelusta ja omasta itsestään. Marxia eivät niinkään kiinnostaneet uskonkappaleet ja uskovien käsitykset omasta uskonnostaan ja maailmastaan. Comten tapaan hänkin oli ennemminkin kiinnostunut siitä, mikä funktio uskonnolla yhteiskunnassa on. Comtesta poiketen Marx suhtautuu uskontoon äärimmäisen kriittisesti, mutta samalla hän myös Comtea huolellisemmin argumentoi omien johtopäätöstensä perusteista. Marxin mukaan uskonnollinen ajattelu on, luonnollisestikin, absurdia, mutta tämän toteaminen ei riitä, vaan meidän on myös selitettävä, miksi ihmiset kaikesta huolimatta pitävät kiinni tällaisista absurdeista ideoista (Pals 1996, 144-145.)”
Edellisen lainauksen sisältö on tärkeää, koska kun tiedetään mekanismit, jotka aiheuttavat uskontoteoreettisten ryhmien disinformaation olemassa olon yhteiskunnissa voidaan auttaa ihmisiä luopumaan näistä turhista disinformaatioon perustuvista toiminnoista. Tämän tulisi tapahtua yhteiskunnan toimesta. Kuitenkin Marxkaan ei pysty sanomaan mitään tosiseikkoihin perustuvaa jakoa ateismin ja jumaluuden väliltä; kumpikin on mahdollista. Tiedemiehet selittävät että alkuainetaulukon jaksollinen järjestelmä on olemassa niin, että alkuaineilla on kyky tuottaa elämää; siihen he eivät pysty vastaamaan, onko jokin jumaluus sen toiminnon takana vai ei.
8. Näkökantoja Uskontoon -kirja jatkaa: ”Marxin mukaan uskonto on väärän sosiaalisen turvallisuudentunteen ilmaisua, joka yhteiskunnan luonnollisen kehityksen myötä tulee katoamaan. Marxin mukaan uskonnon on itse asiassa pakko kadota, sillä muuten yhteiskunnalla ei ole mahdollisuutta saavuttaa seuraavaa onnellisempaa kehitysvaihettaan. (Ks. Pals 1996, 145-146.).”
Yhdyn edelliseen, lisäten että uskontojen muuttaminen siihen muotoon, että uskontojen disinformaatioon perustuvat toiminnat lopetetaan, tulee toteuttaa uskontojen alasajo niin, että alasajo tapahtumana aiheuttaa mahdollisimman vähän henkistä ja fyysistä kipua kuin mahdollista. Käytin edellisessä virkkeessä ”henkistä” -sanaa; edellä mainittu sana on todella vahvasti osana kielenkäytössämme vaikkakin se tulisi korvata paremmalla sanalla.
9. Näkökantoja Uskontoon -kirja jatkaa: ”Teorioittensa talouspoliittisista painotuksista huolimatta Marx tuntui uskonnosta kirjoittaessaan kuitenkin olevan kiinnostuneempi sen yhteiskuntapoliittisesta vaikutuksesta (McLellan 1987, 29). Uskonto ei siis ole itsenäinen ilmiö, vaan se on osa yhteiskunnallisia rakenteita ja aina riippuvainen taustalla vaikuttavista konkreettisista talous- ja sosiaalipoliittisista tekijöistä. Marxin uskontokritiikin kautta uskontososiologian tutkimuskohteiksi onkin muodostunut mm. uskonnon suhde imperialismiin, kolonialismiin ja orjuuteen.”
Itse voin mainita esimerkkeinä siitä mitä edellisessä lainauksessa käsiteltiin (talous) mm. sen, että yleensä esim. VT:n kirjoittajat ”lobbasivat” jotain asiaa esim. saadakseen varoja esim. temppelin rakennuskustannuksiin. Tämä toiminta ei ollut pelkästään ”huiputusta” koska esim. ”lobbausta” pidettiin reaalisena; siis siitä koettiin olevan hyötyä “jumalaan” nähden, vaikka niin ei ollut. Esim. Suomessa kirkkoihin kuuluvien määrät ovat laskussa. Kun Marx aikanaan analysoi uskonnon suhdetta talouspoliittisiin tekijöihin tilanne ole toinen.
10. Näkökantoja Uskontoon -kirja jatkaa(s. 110): ”Emile Durkheimin mukaan uskonto on olemukseltaan sosiaalista, jolloin uskonnollinen käyttäytyminen on sosiaalisten voimien ja idealisaatioiden ilmaus (McGuire 1992, 177-178.).”
Durkheimin määrittely on sikäli pelkistetty, että kun uskontoteoriat alkoivat kehittyä, oli niillä aivan reaalinenkin tilaus. Esim. uskottiin, että viljelykselle oli todellista hyötyä kun siihen kohdistettiin uskontoteoreettista toimintaa. Muuten Durkheim ottaa esiin tärkeän asian. Kun ymmärretään yhteisön sosiaalisuuden eri muodot, voidaan disinformatiivinen toiminta lopettaa.
11. Näkökantoja Uskontoon -kirja jatkaa (s. 203): ”Kulttuurisemiotiikkaan tukeutuvana antropologina Clifford Geertz (Geertzin oma nimitys.) määrittelee uskonnon näin: 1) symbolinen järjestelmä, joka toimii, 2) saadakseen aikaan voimakkaita, laaja-alaisia ja pitkäaikaisia mielialoja ja motivaatioita ihmisissä 3) muodostamalla käsityksiä olemassaolon yleisestä järjestyksestä ja 4) antamalla näille käsityksille sellaisen asiallisuuden olemuksen että 5) mielialat ja motivaatiot tuntuvat erityisen realistisilta.(Geertz 1973, 87-125).”
Tietämys vanhojen uskontoteorioiden syntysyistä ja elämisestä edelleen yhteiskunnissamme täytyy korvata avoinaisilla teorioilla Jumaluudesta/jumalattomuudesta. Lisään: tällä hetkellä iso joukko ihmisiä kuolee nälkään. On aika muuttaa yhteiskunnan kehitys kohti parempaa ja filosofoida Jumaluudesta/ateismista luppoaikoina.
12. Ankkuri I -kirjaa (s. 135) lainaten: ”Uskontojen luokittelua uskontotieteen laatimin ryhmittelyin:
1. Syntyprosessin perusteella uskonnot voidaan jakaa kahteen pääryhmään: Etniset eli kansalliset uskonnot esiintyvät omalla kieli- ja kansallisuusalueella. Tähän ryhmään kuuluvat lukemattomat heimouskonnot ja ns. korkeauskonnoista hindulaisuus, šintolaisuus ja juutalaisuus. Niiden tavat liittyvät kansan perinteeseen niin kiinteästi, että muiden on vaikea omaksua sitä. Hindulaisuutta lukuun ottamatta etniset uskonnot eivät yleensä tee lähetystyötä. Perustetut uskonnot ovat syntyneet yleensä yksityisten perustajien ympärille. Näistä uskonnoista ovat ikäjärjestyksessä tärkeimmät buddhalaisuus, kristinusko ja islam.
Uskonnot ovat kehittyneet historiassa samoja polkuja. Vaikka esim. hindulaisuus ei avaudu kunnolla kuin sen kulttuurissa eläneelle, voi siitä löytää toimintoja joita muissakin uskontoteorioissa on. Edellisen lainauksen viimeistä virkettä kommnetoiden: esim. kristinuskon perustaja ei ollut Jeesus vaan se alkoi muotoutua vasta hänen kuoltuaan. Jeesukselta itseltään ei ole jäänyt mitään kirjallista työtä.
”2. Jumalkäsityksen perusteella on suoritettu seuraava luokitus:
Teistiselle eli jumalakeskeisille uskonnoille on ominaista persoonallinen luojajumala, joka on joskus luonut maailman ja joka tulee myös kerran sen päättämään. Jumala käsitetään ikuiseksi, ja siksi ei kysytä , miten jumala on syntynyt. Mutta maailman aika on rajallinen, sillä on selvä alku- ja loppukohta . Tämän vuoksi näissä uskonnoissa etsitään vastausta kysymykseen, miten maailma on syntynyt ja miten se loppuu . ”
Edellisestä lainauksesta voi kiinnittää sanaan “persoonallinen” huomiota. Yleensä eri myyteissä ja uskonnoissa (=uskomuksissa) jumalan luonne on kuvattu erittäin ihmismäiseksi. Edelleen voinee myös olettaa, että kun ihmiselle syntymä ja kuolema ovat kaksi ehkä tärkeintä tapahtumaa elämässään, niin nämä tapahtumat heijastuvat uskontoteorioihin. Itseänikin kiinnostaa maailmankaikkeus, mutta yritän keskittää toimintani niin, että mahdollisimman monella olisi mahdollisuus pohtia sitä vrt. nälänhätäalueet.
”3. Lähdeaineiston perusteella erotetaan kirjauskonnot eli korkeauskonnot, joiden opit on koottu ohjeellisiksi, pyhiksi kirjoiksi. Varhaiskantaisia uskontoja esiintyy kirjoituksettomien kulttuurien piirissä. Näiden uskontojen lähdeaineisto on enimmäkseen hyvin vanhaa suullista perinnettä.”
Niin suullinen kuin kirjallinenkin perinne muuttuvat ajan kuluessa uskontoteorioiden piirissä. Se että kirjauskonnoilla on vieläkin vahva jalansija uskontoteorioissa johtuu osaksi siitä, että kirjoitustaidon keksimisestä on vain muutama v uosi tuhat.
”4. levinneisyyden ja suuren kannattajamääränsä vuoksi nimitetään suuriksi maailmanuskonnoiksi hindulaisuutta, buddhalaisuutta, kristinuskoa ja islamia. Koska nämä uskonnot tekevät aktiivista lähetystyötä, niitä nimitetään myös lähetysuskonnoiksi. Kosmopoliittiset uskonnot ovat sen sijaan pienten vähemmistöjen ylikansallisia uskontoja, jotka pyrkimyksistään huolimatta eivät ole saavuttaneet yleismaailmallista asemaa. Tällaisia ovat esim. mormonismi ja islamin pohjalta syntynyt bahaismi.”
Uskontoteoriat monesti oikeuttaavaat olemassaoloaan vetoamalla niin suureen kannattajamäärään. Tällöin uskontoteoria ruokkii itse itseään. Kuitenkin kun uskonnonopetus alaikäisille poistetaan ja annetaan sen sijaan tietoa lapsille uskontoteorioiden kehityksestä, pääsemme eroon perinteisistä uskontoteorioista ja uusista uskontoteorioista jotka ovat saaneet vaikutteita perinteisiltä uskontoteorioilta. Lähetystyö perinteisten uskontoteorioiden ja niihin perustuvien uususkontojen osalta tulisi kriminalisoida.
13. Ankkuri I –kirja (s. 135) jatkaa: ”Teistiset uskonnot voidaan edelleen jakaa polyteistisiin eli monijumalaisiin (hindulaisuus ym.), monoteistisiin eli yksijumalaisiin (juutalaisuus, kristinusko ja islam) sekä panteistisiin, joiden mukaan jumaluutta on kaikkialla (šintolaisuus). Monistiset uskonnot rakentuvat yhdelle periaatteelle, joka ylläpitää tasapainoa maailmassa. Tätä olemassaolon ydintä nimitetään eri uskonnoissa eri nimillä. Kiinan taolaisuudessa se on tao —. Monistiset uskonnot, jotka samalla ovat usein monijumalaisia, kertovat myös miten jumalat ovat syntyneet. Sen sijaan maailman syntyä ei pohdita, sillä ajalla ei ole alkua eikä loppua, olevaisuus on ikuinen.”
Emme tiedä Jumaluudesta mitään. Voimme vain todeta universumissa olevan asioita ja kehittyviä tajuntoja.