1.3
1. Kristinuskon Käsikirja -kirjaa (s.196) lainaten: ”Nikolaus Kopernikus julkaisi v. 1543 teoriansa aurinkokeskeisestä järjestelmästä. Kesti runsaat sata vuotta, ennen kuin se hyväksyttiin. Tänä aikana Galileo Galilei ja muut luonnontieteilijät kokosivat sen tueksi laajan todistusaineiston, jonka pohjalta Isaac Newton laati gravitaatiolain. Hän osoitti, että kaikki mitattavissa oleva liike sekä maan päällä että aurinkokunnassa voitiin kuvat samojen matemaattisten kaavojen avulla. Kirkkojen oli vaikea hyväksyä uutta . Kysymys ei ollut ainoastaan joidenkin VT:n kohtien tulkinnasta eikä siitä, mikä kiertää minkäkin ympärillä. Uusi järjestelmä häivytti maan ja taivaiden eron . Maa ei ollut enää maailmankaikkeuden keskipiste eikä ihminen sen herra . Ei ihme, että jotkut oppineet eivät edes uskaltaneet katsoa kaukoputkeen . Katolinen kirkko tuomitsi Galilein opetuksen ja pakotti hänet julkisesti kieltämään sen . ——-. Galileo selvitti tutkimuksiaan seuraavasti: ”Luonnontieteissä ei voi lähteä Raamatun arvovallasta vaan havainnoista ja niiden perusteella tehtävistä johtopäätöksistä. Ennen kaikkea tulee pitäytyä tosiasioihin. Tämä ei voi olla Raamattua vastaan, sillä muutenhan Jumala toimisi itseään vastaan. Raamattu kertoo, miten Raamatun ajan ihmiset ymmärsivät asioita.” Aikaa myöten kirkot hyväksyivät Galilein näkemyksen: Raamattu ei ole luonnontieteen oppikirja.”
Ylemmästä lainauksesta näemme, että kun ihmisten tieto ympäröivästä maailmasta on ihmisen historian aikajanalla kehittynyt, uskontojen teoriat ovat osoittautuneet vääriksi. Myös huomaamme valtaan liittyvän kohdan siinä, miten uskontoteoriallinen ryhmittymä suhtautuu uuteen tietoon asiasta, joka osoittaa heidän teoriansa vääräksi: se jarruttaa kehitystä.
2. Kaarlo Arffmanin Kristinuskon historia –kirjaa (s.204-) lainaten: ”Teollistumisen tuomien ongelmien lisäksi kirkot joutuivat 1800-luvun puolivälissä ottamaan kantaa tieteen uusiin tuloksiin. Ne vaikuttivat laajasti länsimaiseen ajatusmaailmaan ja vieraannuttivat myös porvarillisia piirejä kirkosta. Monien silmissä kristinusko näytti menettäneen kokonaan merkityksensä.
Voiko tiede kumota kristinuskon?
Tieteellinen Raamatun tutkiminen eli eksegetiikka kehittyi 1800-luvun alkupuolella nopeasti ja loi uusia tutkimusmenetelmiä. Esimerkiksi evankeliumien syntyhistoria alkoi selvitä. Eksegetiikan ongelmaksi muodostui sen mustavalkoinen kysymyksenasettelu. Teksteistä kysyttiin, olivatko ne aitoja vai väärennöksiä, historiallisesti tosia vai taruja . Suuren yleisön tietoisuuteen eksegetiikan nosti saksalainen David Friedrich Strauss vuonna 1835 ilmestyneellään teoksellaan Jeesuksen elämä historian näkökulmasta. Straussin mukaan kirkon ylläpitämä kuva Jeesuksesta oli valheellinen ja evankeliumien kertomukset olivat suureksi osaksi paikkansapitämättömiä taruja. Strauss ei kuitenkaan kieltänyt uskon mahdollisuutta. Usko vain ei voinut perustua historiallisiin tosiasioihin.
Straussin teos synnytti kiivaan väittelyn ja nosti esiin eksegetiikkaan liittyvät kysymykset: Riippuiko kirkon usko tieteen tutkimustuloksista. Missä määrin kristinusko perustui historiallisiin tosiasioihin? Oliko myös historiasta irrallinen usko armoon tai ylösnousemukseen kristinusko? Nämä kysymykset koskettivat syvästi varsinkin protestanttisia kirkkoja, joiden lähtökohtana oli Raamattu eikä kirkko kuten katolilaisilla. Straussin väitteet herättivät vastustusta myös tutkijoiden piirissä, ja ennen pitkää eksegeettinen tutkimus muuttui hienosyisemmäksi. Straussin perinnöksi jäi kuitenkin kirkon ja eksegetiikan vastakohtaisuus. Suuren lukevan yleisön silmissä se loi epäluuloa kirkkoa kohtaan. Monet uskoivat, että tutkimus pystyisi löytämään evankeliumin takaa ”historiallisen Jeesuksen”, joka oli ollut erilainen kuin kirkon julistama Kristus. Erityisen tunnetuksi tuli ranskalaisen Ernest Renanin vuonna 1863 ilmestynyt Jeesuksen elämä –niminen teos, jossa Jeesus esitettiin maanpäällistä Jumalan valtakuntaa odottaneen vallankumouksellisena. Myös kaunokirjallisuus alkoi tuottaa uudenlaisia kuvia Jeesuksesta.
Vuosisadan loppupuolella raamatuntutkimuksen mahdollisuudet laajenivat, kun Lähi-idästä alkoi löytyä vanhoja tekstejä, jotka tarjosivat vertauskohtia Vanhan testamentin tutkimukselle. Perinteinen käsitys Vanhan testamentin ainutlaatuisuudesta alkoi horjua. Myös tämän vuoksi kirkot joutuivat entistä enemmän puolustuskannalle.
Suurinta huomiota herättivät kuitenkin aivan toisen tieteen alan, paleontologian tulokset, ennen muuta Charles Darwinin vuonna 1859 julkaisema teos Lajien synty. Darwinin mukaan elävät oliot olivat kehittyneet suunnattomien pitkien ajanjaksojen kuluessa alkukantaisemmista muodoista. Vanhan testamentin luomiskertomus ei siis ainakaan kirjaimellisesti pitänyt paikkaansa. Samoin kuin raamatuntutkimuksessa keskustelu kärjistyi kahdeksi vaihtoehdoksi. Näytti siltä, että ihmisten oli uskottava joka Jumalaan tai Darwinin kehitysoppiin. ——-.
Eksegeettien uudet näkemykset, marxilaisuus ja darvinismi veivät kirkot 1800-luvun puolivälissä vaikeaan tilanteeseen. Keskustelua hallinneiden liberaalien tahojen mukaan kristinuskon perusteet olivat jo romahtaneet. Kaikkien tuli nyt tehdä tästä ainoa mahdollinen johtopäätös ja kääntää kirkolle selkänsä. ——-.
Vuosisadan lopulla yhä useammat katolilaiset kuitenkin vaativat, että kirkon oli tunnustettava tieteen autonomia ja mukauduttava moderniin yhteiskuntaan. Kirkon johdon ja ”modernistien” ristiriita johti 1900-luvun alussa monien teologien erottamiseen virastaan ja jopa katolisesta kirkosta. Vuonna 1910 paavi Pius X päätti, että katolisen kirkon ylempiin virkoihin nimitettävien oli vannottava erityinen vala, jossa he lupasivat pitää kiinni kirkon opetuksesta ja pysyä erossa kirkon torjumista moderneista ajatuksista.”
3. Kristinuskon Käsikirja -kirjaa (s.197) lainaten: ”1800-luvun alussa tieteeksi noussut geologia muutti ihmisten ajatuksia maapallon iästä. Geologit todistivat, että eliö- ja kasvikuntaa oli ollut miljoonia vuosia maapallolla. Todisteita olivat eri maakerroksista löytyneet fossiilit. Raamatun marginaaleissa olleet luomisesta lähtevät vuosiluvut hävisivät – kirkot olivat tunnustaneet, ettei raamattu ole geologian eikä ihmiskunnan alkuhistorian oppikirja.”
Kirkon tulisi tunnustaa myös paljon muuta, esim. sen, ettei tiedollista pohjaa heidän “teorioilleen” ole.
4. Raamatun Sanakirja -kirjaa (s.7) lainaten: ”Aadam (hepr. ihmisolento), ensimmäinen ihminen Raamatun mukaan.”
Kuten voimme edellisestä lainauksesta huomata, ”Aadam” tarkoittaa ensimmäistä ihmistä; se todistus aineisto mitä tiedeyhteisöllä on käytettävänään siitä, mihin ajankohtaan lajiemme ensimmäiset ihmiset sijoittuvat historian aikajanalla, asettaa VT:n mainitseman ensimmäisen ihmisen luontiteorian ja luontiajan kategoriaan: vääräksi osoitettu teoria. Edelleen raamatun mukaan ensimmäinen ihminen oli mies; luulen että feministeillä olisi sanansa tästä sanottavanaan.
5. Kristinuskon Käsikirja -kirja (s. 240) jatkaa: ”Luomiskertomukset ovat raamatun myyttistä ainesta.”
Myytti =uskomus, väritetty tarina, muuttunut suullinen/kirjallinen perinne. Ne edustavat oman aikansa ihmisten käsitystä siitä, miten maailma ja ihminen ovat syntyneet.
6. Kristinuskon Käsikirja -kirja jatkaa: ”Niiden merkitys ei ole nykyihmiselle luonnontieteellinen vaan uskonnollinen.”
Edellisessä lainauksessa tunnustetaan luonnontieteen faktapohjaisuus; luonnontieteitteittein analyyttinen metodi on kehittynyt niin, että kyky ottaa uusi tieto käyttöön tapahtuu nopeasti ja metodisesti, mitä uskontoteoreettisista ryhmittymistä vasta nyt alkaa löytyä; sekin ympäröivän yhteiskunnan painostuksesta. Totean tässä viestinä uskontoteoreettisille yhteisöille: alkakaa myös itse miettimään, miten yhteisönne voi poistaa disinformaattiset toiminnot toimistanne. Uskonnollisuus perinteisessä muodossaan on tietämättömyyttä ihmisen toimintamekanismeista ja sekä ympäröivän luonnon toimintamekanismeista.
7. Kristinuskon Käsikirja -kirja (s.238) jatkaa: Raamatun alussa on kaksi luomiskertomusta, jotka poikkeavat toisistaan . Molemmilla on kuitenkin yhteinen sanoma: Jumala on elämän luoja ja ylläpitäjä. Ihmisyys on yhteyttä Jumalaan ja vastuuta luomakunnasta.”
Edellisessä lainauksessa puhutaan, että ihmisyys on yhteyttä Jumalaan; kuitenkin lausetta tarkastelemalla huomaamme uskontoteoreettisille ryhmittymille tyypillistä asioiden perustelua: lause ei tarkoita määrittelemättä mitään, mitä normaalin informaation annon yhteydessä voisi käyttää. Lauseen ihmisyys –käsite on määriteltävä. Lauseen yhteys –käsite on määriteltävä ja tietenkin Jumala –käsite on määriteltävä. Ja vaikka edellä mainitut käsitteet määriteltäisiinkin, niin silti lauseesta ei tulisi sellaista, että se tarkoittaisi mitään totena pidettävää. Yleensäkin ihminen on aina luullut olevansa se “asia”, jonka ympärillä kaikki “pyörii” Olihan Jerusalemikin sijoitettuna aikoinaan keskellä karttaa. Jumaluudesta sen verran: on neljä vaihtoehtoa. 1. Ei ole Jumalaa/Jumaluutta 2. On yksi Jumala (tämä on perinteisissä uskonnoissa värittynyt siksi, että heimoilla/kansoilla on perinteisesti ollut yksi hallitsija; ja tämäkin mies.) 3. On useita Jumalia. 4. On ääretön määrä Jumalia.
8. Kristinuskon Käsikirja -kirja jatkaa: ”Nuorempi luomiskertomus (1. Moos. 1:1-2:4) kertoo, kuinka Jumala loi alussa tyhjästä pimeydestä järjestäytyneen maailman. Kuudessa päivässä luomisprosessi eteni järjestelmällisesti: ensin luotiin valo, meri, maa, taivaankansi, kasvit, eläimet ja lopulta ihminen. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, itsensä kaltaiseksi, hallitsemaan muuta luomakuntaa . Ihmisestä tuli Jumalan työtoveri maailmassa . Ihminen luotiin mieheksi ja naiseksi, joiden tehtävänä oli myös olla hedelmällisiä, lisääntyä ja täyttää maa. Ravinnokseen ihmiset saivat kasvit ja niiden hedelmät.”
Tiede on jo pitkään tiennyt edellisen lainauksen asioiden syntymekanismit; täten voidaan osoittaa että raamattu on kehittynyt aikoina, jolloin ihmisten uskontoteoriat olivat väärässä.
9. Kristinuskon Käsikirja -kirja (s.90) jatkaa: “Kaksi vierekkäistä luomiskertomusta (1. Moos. 1:1-2:3 ja 1. Moos. 2:4-25) poikkeavat toisistaan muun muassa tapahtumien järjestyksen osalta olennaisesti toisistaan. Tämä ei häirinnyt Raamatun kirjoittajia.”
10. ANKKURI I -kirjaa (s. 8) lainaten: ”Uskontojen päätarkoitus on etsiä ja antaa vastauksia elämän perimmäisiin kysymyksiin : mikä on oikea suhde Jumalaan, mikä on elämän tarkoitus, millainen on kuoleman jälkeinen elämä, mikä on hyvää ja mikä pahaa . Uskonnot vastaavat sellaisiin ihmisen kysymyksiin, joihin tieteen ja teknologian vastauskyky ei yllä”.
Edellinen lainaus toteaa, että uskontoteorioiden päätarkoitus on etsiä vastauksia ihmisiä askarruttaviin kysymyksiin. Näin on; mutta uskontoteorioiden metodit ovat niin sanotusti alkukantaisia verrattuna nykyiseen tieteelliseen analyyttiseen metodiin etsiä vastauksia erilaisiin kysymyksiin. On myös olemassa kysymyksiä, joihin ei voida antaa vastauksia. Tämä johtuu väärästä kysymyksenasettelusta. Edelleen uskontoteorioiden metodit vastauksien etsinnässä ovat aikaansa jäljessä ja monesti traditionaalisesti sidottuja. Vastakkain asettelu uskontoteorioiden ja tieteen/teknologian välillä ei saisi olla kenenkään etu. Uskontoteoreettiset ryhmittymät yrittävät ylläpitää tieteen ja uskontoteorioiden välistä kilpailua ja asettaa itsensä erikoisasemaan suhteessa muuhun yhteiskunnalliseen toimintaan. Heidän tulisi ymmärtää, että “taistelu” on hävitty tiedollisissa yhteiskunnissa, joilla tarkoitan esim. skandinaavista kulttuuriympäristöä. Kysymyksessä ei saa olla me-ne-ajattelu tai joko-tai-ajattelu vaikkakin kilpailuasetelman syyt ovat osaksi inhimillisiä. Perinnäiset uskontoteoriat eivät osaa antaa vastausta siihen millainen on kuoleman jäkeinen elämä niinkuin ei tiedekkään. Voimme vain toivoa että olisi jokin korkeampi voima. Sen tiedämme historiasta että vanhenemme ja kuolemme. Sosiologiaan ja psykologiaan perustuva lainsäädäntö osaa vastata siihen mikä on hyvää ja mikä on pahaa. Uskonnot eivät osaa antaa mitään vastauksia tieteitä paremmin, eivät edes Jumaluudesta/ateismista.
11. Kaarlo Arffmannin Kristinuskon historia –kirjaa (s.172) lainaten: ”Oppineet olivat jo kauan tienneet, että Maa oli pallon muotoinen. Yhtä selvältä tuntui, että kaikki muut taivaankappaleet kiersivät Maata . Näinhän tähtitieteen horjumattomana auktoriteettina pidetty Ptolemaios oli jo lähes 1500 vuotta aikaisemmin opettanut. Nykyisessä Puolassa vaikuttanut saksalainen Nikolaus Kopernikus (k.1543) tuli kuitenkin siihen tulokseen, että planeetat kiersivätkin Aurinkoa eikä päinvastoin. Tämän vuoksi esimerkiksi Luther leimasi Kopernikuksen häiriköksi . Vähitellen uusi käsitys kuitenkin vahvistui tähtitieteen tuntijoiden parissa. Lopulta Galileo Galilei pystyi kaukoputken avulla osoittamaan Kopernikuksen teorian kiistattomasti oikeaksi. Hänen vuonna 1610 ilmestynyt teoksensa Tähtien sanansaattaja (latinaksi Sidereus Nuncius) herätti suurta huomiota.
Tähtitieteilijät eivät halunneet kiistoja kirkon kanssa . Muutamat heistä, esimerkiksi Kopernikus, olivat itsekin pappeja . Sen sijaan he olivat päätyneet eräänlaiseen radikaaliin, uudelleen tulkittuun occamilaisuuteen, jonka mukaan Raamattu oli uskonnon auktoriteetti mutta näkyvästä maailmasta saatiin tietoa havaintojen ja niistä tehtyjen päätelmien avull a. Ptolemaioksen lisäksi kuitenkin Raamattu näytti opettavan, että aurinko ja muut taivaankappaleet kiersivät maapalloa (Joos. 10:12-14). Voiko kirkko siis hyväksyä uuden tähtitieteen lähtökohdan, vai oliko sillä pyhissä kirjoituksissaan myös luontoa koskevaa ehdottoman luotettavaa tietoa ?
Koska Galileo Galilei oli italialainen, katolisen kirkon oli otetta va kantaa hänen väitteisiinsä. Tähtitieteen uusi näkemys näytti repivän rikki Tuomas Akvinolaisen ajatteluun pohjautuvan uskon ja tiedon sopusoinnun ja vievän pohjan kirkon arvovallalta . Galileo joutui inkvisition kuulusteltavaksi, ja se pakotti hänet luopumaan kannastaan. Tähtitiedettä ei kuitenkaan enää saatu pidetyksi kirkon määrittelemissä rajoissa . Uusilla havaintovälineillään tähtitieteilijät pystyivät osoittamaan epäilijöille, miten asiat olivat. Sen sijaan katolinen kirkko alkoi leimautua tutkimuksen vastustajaks i. Johtavien oppineiden parissa luonnontieteet nousivat maailmankuvan muovaajaksi. Kun haluttiin tietää, millainen maailma on, ei enää kysytty kirkolta, vaan tieteiltä.
12. Kristinuskon Käsikirja –kirja (s.90) jatkaa: ” Ensimmäisen Mooseksen kirjan alun (1. Moos. 1:1-2:3) luomiskertomuksesta piirtyvät esiin seuraavat yksinkertaiset havainnointiin perustuvat ”tosiasiat”: 1. Maan yllä kaareutuu valtaisa puolipallo, jonka reunat nojaavat horisonttiin. 2. maa on litteä tai hiukan kupera levy, jota horisonttiin rajoittuva valtameri ympäröi. 3. Aurinko, kuu ja tähdet ovat kiinni taivaankannessa, ja niiden nousu ja lasku johtuvat joko niiden omista liikkeistä tai taivaanpallon liikkeistä. 4. Maa on maailman keskipiste ja pysyy paikallaan. 5. Taivas näyttää olevan kiinteä holvi tai puolipallo, jonka päällä on vettä. Suurin piirtein tällaiseksi maailmankaikkeuden rakenne käsitettiin 2000-luvulta eKr. aina n. 600 eKr. asti. Tämän ns. Babylonialaisen mallin muunnelmat olivat levinneet laajalle siihen ympäristöön, jossa VT:n alkukertomukset syntyivät. Se oli oppineiden käsitys, joka näytti pitävän yhtä jokapäiväisten havaintojen kanssa . ”
Edellinen lainaus on selkeä todiste raamatun ihmislähtöisyydestä koska maan havannointi oli 2000 eKr. jo ollut tiedossa ympäröivilllä kansoilla. Nykytietämys todistaa Raamatun ajan maailmankäsityksen vääräksi.
Tänä vuonna (2021) Paavi totesi että evoluutiteoria ja big bang teoria ovat totta.