3.5
1. Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 169) lainaten: ”Tosin esiintyi teologeja, jotka uskalsivat ajatella toisin kuin kirkon johto . Radikaalein oli Oxfordin professori John Wycliffe (k. 1384). Hän käytti karkeaa kieltä maallistuneesta papistosta ja vaati kirkkoa luopumaan rikkauksistaan ja palaamaan apostoliseen köyhyyteen . Hän perusti kritiikkinsä Raamattuun, sillä sen arvovalta on korkeampi kuin kirkon . Saattaakseen jumalan sanan kaikkien ulottuville Wycliffe käänsi Raamatun englanniksi . Vaikka Wycliffen teokset poltettiin, sai hän kuolla rauhassa. Sen sijaan hänen merkittävin oppilaansa, Prahan yliopiston professori Jan Hus joutui roviolle v. 1415. Marttyyrinä hän vaikutti voimakkaammin kuin eläessään. Tsekit näkivät hänessä kansallissankarin ja aloittivat uskonsodan, jonka päätyttyä maahan muodostui hussilaiskirkko . Sen ulkoinen tuntomerkki oli ehtoollisen jakaminen molemmissa muodoissa myös maallikoille. Katolisesta kristikunnasta irronnut osa oli pieni, mutta sitä ei saati enää takaisin. Kirkkoa arvosteli myös humanismi. Se oli kirjailijoiden ja yliopistomiesten liike, renessanssin rinnakkaisilmiö, joka vaati kirkkoa palaamaan lähteilleen, alkukirkon opetukseen ja ennen kaikkea Raamattuun. Osoittamalla Konstantinuksen lahjakirjan väärennökseksi humanistit mursivat paaviuden maallisen vallan tärkeimmän perustan . Raamattuun vetoamalla asetti — Erasmus Rotterdamilainen kyseenalaiseksi kirkon järjestyksen ja arvovallan: monet kirkolliset tavat olivat Erasmuksen mielestä myöhempiä lisiä, jotka edistivät paremminkin taikauskoa ja luottamista omiin ansioihin kuin aitoa kristinuskoa.”
2 . Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 194) lainaten: ”Nikolaus Ludwig von Zinzendorf (k.1760) tarjosi maatilansa turvapaikaksi Itävallasta paenneille vanhan hussilaiskirkon jäsenille. Kreivin johdolla syntyi itsenäinen yhteisö, Herrnhutin veljesseurakunta. ” Isä ” Zinzendorf oli uskonnollinen nero, jonka julistama ”ilonkyynelten kostuttama pietismi” vetosi porvaristoon ja sivistyneistöön, erityisesti naisiin. —-. Valistuksen viileässä virrassa ne olivat tunteellisuuden saarekkeita. Niistä tuli turvapaikka niille, joille ”luonnollinen uskonto” ei riittänyt. Veljesseurakunta oli pieni, mutta sen vaikutus ulottui eri kirkkokuntien sisälle. Koska yksityinen ihminen oli Zinzendorfille tärkeämpi kuin kirkollinen järjestys, hän raivasi valistuksen kanssa tilaa suvaitsevaisuudelle ja myöhemmälle ekumeeniselle liikkeelle. Veljesseurakunnan lähetystyö loi mallin 1800-luvun protestanttiselle lähetykselle.”
3. Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 192) lainaten: ”Philip Jakob Spener (Spenerin pietismi) oli Frankfurtin johtava luterilainen pappi. Hän oli ensimmäisiä, jotka huomasivat yhteiskunnan maallistumisen. Vaikka monet kuuluivat kirkkoon, monet olivat nimikristittyjä: —-. Spenerin parannusohjelma — (1675) pyrki ja uskoi koko kirkon uudistukseen. Se kehotti lukemaan Raamattua, välttämään uskonkiistoja, panemaan enemmän painoa kristilliseen elämään kuin oppiin. Uudistuksen tuli lähteä kristittyjen ydinryhmästä, joita Spener kutsui ”pieniksi kirkoiksi kirkon sisällä”. Hän oli itse kutsunut seurakuntansa ydinjoukon pappilaansa ja selittänyt heille Raamattua. Tällaisista —— seuroista tuli pietismin tuntomerkki. —-. Pappien lisäksi saivat toisetkin sanoa sanansa, kuitenkin ilman epäjärjestystä ja riitaa, ja ilmaista julkiset ajatuksensa esitetyistä aiheista; toiset taas saivat tuoda julki arvostelunsa. Ydinryhmät olivat uutuus, mutta niillä oli vaaransa. Ne saattoivat ensinnäkin hylätä kirkon ja muodostua ”pyhien” seurakunniksi. Ne saattoivat myöskin jäädä kirkon sisälle suljetuiksi yhdistyksiksi. —. Spenerin ”pienet kirkot” toivat protestanttiseen kirkkoon uutta vireyttä. Ne rikkoivat säätyrajoja: kokouksiin osallistui sekä oppinutta että yksinkertaista väkeä aatelisista, kauppiaista ja käsityöläisistä renkeihin ja piikoihin saakka. Myös maallikot saattoivat johtaa kokoontumisia.
August Herman Francke loi pietismille organisaation. Hänestä tuli v. 1694 perustetun Hallen (Hallen pietismi) yliopiston professori ja esikaupungin pappi. Tänne syntyi orpokoti ja sen ympärille vähitellen pietismin periaatteiden mukaan johdettu suuryritys: eriasteisia kouluja, opettajaseminaari, sairaala, apteekki, kirjapaino ja kirjakauppa. ——–. Preussin hallitus tuki Hallen laitoksia sekä pietististä yliopistoa, joka koulutti maan virkamiehet ja upseerit. Muuttamalla ihmisen Francke pyrki muuttamaan koko maailman. Hallesta alkoi luterilainen lähetystyö. ——. Francken kuoleman jälkeen näköalat kaventuivat, ja jumalanpelkoa ja velvollisuuden täyttämistä korostavasta pietismistä tuli eräänlainen preussilainen valtionuskonto.”
Se, että uskonnollinen yhteisö koukuttaa esim. upseereja on varmasti edellä mainittua uskontoa ylläpitävä voima.
4. KHO –kirjaa (s. 182) lainaten: ”Pietistit alkoivatkin vaatia määrämuotoja kääntymykselle (”katumuskamppailu” ym.), jotta sitä voitaisiin pitää oikeana. He asettivat myös jumaliselle elämälle lainomaisia tunnusmerkkejä ja pitivät ulkonaisissakin suhteissa maailmankielteistä elämää ainoana oikeana pyhityksenä. Francken kouluissa ei lasten leikkiäkään ollut sallittua. Tästä kaikesta syntyi pietismissä suvaitsemattomuutta ja tuomitsevaa suhtautumista toisin ajattelevia kohtaan.”
5. KHO –kirjaa (s. 205) lainaten: ”Rinnan romantiikan kanssa liikkui useimmissa Euroopan kansoissa yleinen ja syvä uskonnollinen herätys, joka mursi kirkoissa rationalismin vallan. Se — kristillisyyden kipinä, joka oli säilynyt pietistisissä ja herrnhutilaisissa piireissä, leimahti valtavaksi tuleksi, ja metodismin vaikutus ulottui mannermaallekin. Taas kaikui saarnastuolista voimakas julistus synnistä ja armosta. Palattiin isien uskoon, ja tunne siitä, mikä oli yhteistä, sai eri kirkkokuntien kristityt ojentamaan toisilleen veljenkäden. —-. Romantiikan ja herätyksen käytännölliset seuraukset ilmenivät pian vanhan valtiollisen ja kirkollisen järjestyksen uudistuksessa. Mutta siinä jätettiin huomioon ottamatta, mikä valistusajan pyrinnöissä oli oikeutettua ja uudistus sai usein taantumuksen luonteen.”
6 . KHO –kirja (s. 187) jatkaa: ”Suomen ja Ruotsin kirkko pietismin ajalla. Yltiöpietismi. Uuden aikakauden ensimmäiset sanansaattajat maassamme olivat äärimmäisyysmiehiä . Siitä johtui, että kirkollisella taholla tunnettiin vastenmielisyyttä uutta suuntausta kohtaan kokonaisuudessaan. —-. Tunnetuin yltiöpietisteistä oli Pietari Schaefer (k. 1729). Hän soimasi kirkkoa kuolleesta opista ja huonosta elämästä ja ennusti, että Jumalan vihan maljat pian tyhjennetään maan ja kansan yli, kun se ei tee parannusta, mutta Herran omat pääsevät ”tuhatvuotisen valtakunnan” jäseniksi . Schaeferin syytöksiä tehostivat järkyttävällä tavalla ison vihan kauhu t. Schaefer oli matkustellut laajalti Euroopassa ja Amerikassa, mutta vaarallisten mielipiteittensä tähden hän sai viettää loppuikänsä vankeudess a. Yltiöpietistit hyväksyivät mystikkojen tapaan opin ”sisäisestä sanasta”, hylkäsivät ulkonaisen kirkollisuuden ja sakramentit ja halveksivat yhteiskunnallista järjestystä ja velvollisuuksia. —–. Yltiöpietistit eli ”separatistit” eivät voittaneet puolelleen suuria joukkoja, vaan heidän herättämänsä huomio perustui lähinnä omalaatuisiin mielipiteisiin ja esiintymistapoihin .”
7. KHO –kirja (s. 188) jatkaa: ”Kirkollinen pietismi. —-. Eniten pietismin leviämiseen vaikuttivat hartauskirjat. —-. Sodan aikana ja sen jälkeen levitettiin Hallesta käsin Francken kirjasia, ja pietistiset postillat alkoivat vähitellen tulla käytäntöön.”
8. Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 195) lainaten: ”Pietismi sai suurimmat voittonsa englanninkielisessä maailmassa. John Wesley (k. 1791) oli anglikaaninen pappi, joka koki kääntymyksen herrnhutilaiskokouksessa. Wesleytä ja hänen kannattajiaan pilkattiin metodisteiksi, sillä he esittivät tarkan menetelmän, jonka mukaan tullaan kristityksi ja eletään kristittynä. He saarnasivat köyhälistölle, etenkin hiilikaivosten työläisille, jotka hyvinvoiva papisto oli lyönyt laimin. Menestys oli valtava. Kun kirkot suljettiin Wesleyltä ja hänen työtovereiltaan, he puhuivat ulkona kymmenille tuhansille kuulijoille. Metodismi toi evankeliumin teollistuvan Englannin työväelle, josta anglikaaninen kirkko oli menettänyt otteensa. Useat työväenpuolueen johtajat ovat olleet metodisteja. Wesley ei halunnut perustaa omaa kirkkoa, mutta hänen tekonsa puhuivat toista. —–. Oma kirkko syntyi ensin Yhdysvalloissa, ja heti Wesleyn kuoleman jälkeen hänen seuraajansa irrottautuivat Englannin valtionkirkosta. ——. Pian se kasvoi äitikirkkonsa kokoiseksi. Näin metodismista tuli kristikunnan nuorin suuri kirkko. Se on Yhdysvaltojen toiseksi suurin protestanttinen yhteisö.”
9. KHO –kirja (s. 193) jatkaa: ”Wesley pitikin Lutheria suuressa arvossa, ”siunattuna aseena jumalan kädessä”. Mutta useissa kohdin metodistien oppi oli lähellä reformoitua käsitystä. Kääntymyksen kulun he ajattelivat yleensä tapahtuvan samalla tavalla kaikissa ihmisissä. Ankaran ”katumuskamppailun” jälkeen ihminen tulee tietoisuuteen ”armonmurroksesta”, niin että hän voi mainita kääntymyksensä (uudestisyntymänsä) päivän ja hetkenkin . Sellaiseen katumuskamppailuun he koettavat saattaa ihmisiä saarnoillaan, joissa kuvaillaan varsinkin Jumalan ankaraa tuomiota synnistä ja kadotuksen kauhuja. Armonmurroksesta tuli vakavan pyhityselämän aikaa ja edistyä kristilliseen täydellisyyteen. —. Metodismin vaikutuksesta on edelleen voimakkaasti elpynyt pakanalähetysharrastus, lähinnä anglosaksilaisessa maailmassa ja välillisesti koko evankelisessa kristikunnassa.”
10 . Seppo A. Teinosen ”Uskonnot nykyhetken maailmassa” –kirjaa (s.168 Edellisen lainauksen lähde on julkaistu vuonna 1971.) lainaten: ”Protestantismi on synnyltään perin hajanainen ja epäyhtenäinen virtaus, jonka liikkeelle lähtöön ja leviämiseen ovat voimakkaasti, usein jopa ensisijaisesti, vaikuttaneet poliittiset, sosiaaliset ja taloudelliset tekijät . Uskonnollisesti katsoen se on kehittynyt osaksi protestina keskiajan lopun katolisen kirkon epäkohtia vastaan ja osaksi vastalauseena näin syntyneiden uusien kirkkokuntain omille olosuhteille. Kun augustinolaismunkki Martti Luther nousi vastustamaan anekauppaa vuonna 1517, hänen protestinsa ei kohdistunut itse kirkkoa eikä sen traditiota vastaan, eikä hän silloin pitänyt itseään reformaattorina. Hän oli lähinnä vain yksi rengas siinä pitkässä ja kirjavassa reformistien ketjussa, joka oli jatkunut läpi keskiajan. Silloin ja lähinnä seuraavina vuosina hän halusi saada aikaan uudistuksia ja poistaa epäkohtia lännen yhden ja ainoan kirkon sisällä, eikä hän milloinkaan tahtonut perustaa erityistä uutta kirkkokuntaa eikä missään tahtonut luoda uusia oppeja. Senkin jälkeen kun hänen välinsä katkesivat kirkkoon 1520, hänen johtamansa seurakunnat eivät pitäneet itseään uutena kirkkona. Sen vuoksi luterilaisen reformaation tunnustuskirjain perusosan muodostavat vanhan kirkon uskontunnustukset, joihin vedoten Augsburgin tunnustus (1530) nimenomaan ilmoittaa uskonpuhdistuksen seurakuntain haluavan elää ”yhden Kristuksen alaisina” ja ”yhdessä kristillisessä kirkossa”. Siksi kesti myös kauan ennen kuin kirkon nimeksi lopullisesti omaksuttiin vastustajain sille antama nimitys ” luterilainen”, jota pyrittiin karttamaan ja käyttämään esimerkiksi nimeä ”apostolinen katolinen kirkko ”.
Lännen pääkirkosta eroon joutuneet kansalliset ja alueelliset kirkot eivät pysyneet yhtäläisinä, vaan luterilaisuudessa oli alusta alkaen huomattavaa eroavuutta . Erotukseksi Saksasta säilyi Pohjoismaissa piispallinen konstituutio, kun taas reformaation emämaan luterilaiset kirkot joutuivat aluksi ruhtinaiden johtoon, ja vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen niissä on ylimmälle toimihenkilölle annettu piispan nimi . Yhdysvalloissa sen sijaan ovat eri kirkkojen johtajat edelleen vain ”presidenttejä”, joskin kehitys näyttää kulkevan koko maailmassa piispallista järjestystä kohti. O rganisaatiossa ja suhteessa valtioon luterilaisten kirkkojen välillä in myös tuntuvia eroja; eräät kirkot ovat vapaakirkkoja, toiset ns. kansankirkkoja ja monet ovat vapaakirkkojen asemassa . Luterilaisten kirkkojen keskinäiset eroavuudet eivät kuitenkaan rajoitu tähän, vaan myös niiden tunnustuspohja on erilainen: toiset niistä ovat omaksuneet vanhan kirkon symbolien lisäksi Sovinnonkirjan, toiset esim. Augustanan, ja joillakin on lisäksi omia tunnustusluonteisia asiakirjoja. Lisävaikeutta aiheuttavat kansalliset rajat, keskinäiset opilliset epäluulot ja varsinkin se, että eräät luterilaiset kirkot ovat yhdessä reformoitujen kanssa muodostaneet unioituja kirkkoja. Näin on käynyt Saksassa, jossa on toistakymmentä tällaista ”evankelista” kirkkoa ja jossa lisäksi useimmat luterilaisina säilyneet maakirkot ovat jäseninä Saksan Evankelisessa kirkossa, kirkkoliitossa, johon kuuluu luterilaisia, reformoituja ja unioituja kirkkoja ja joka on nyt valtiollisista syistä joutunut käytännössä jakautumaan kahdeksi kokonaisuudeksi itäisen osan muodostuessa erilliseksi Evankelisten kirkkojen liitoksi.
Luterilaisten kirkkojen keskinäinen ykseys on kuitenkin läheisempi kuin monien muiden tunnustuskuntain kirkkojen, ja siksi 1947, perustetulla Luterilaisella Maailmanliitolla, johon kuuluu luterilaisten enemmistö, on suoranainen kirkollinen luonne: toisin kuin esim. Kirkkojen Maailmanliitolla, johon kuuluu luterilaisten enemmistö, on suoranainen kirkollinen luonne: toisin kuin esim. Kirkkojen Maailmanneuvosta se konstituutionsa mukaan nimenomaan itse ”tunnustaa” tiettyä uskoa. Tästä huolimatta n. 80 milj. kastettua jäsentä edustava luterilaisuus ei mitenkään ole yksi kirkko, vaan yhtenäinen nimi n . 200 eri yhteisölle, jotka eroavat toisistaan huomattavasta.
11 . KHO –kirjaa (s. 155) lainaten: ”Tridentin kirkolliskokous. Myös Italiassa syntyi liikkeitä, jotka vakavasti pyrkivät saamaan aikaan uutta elämää katolisessa kirkossa. Kaarle V:n hartaista kehotuksista paavi vihdoinkin kutsui kokoon Tridentin (Trento) yleisen kirkolliskokouksen (1545-63), johon protestantit eivät osallistuneet . –. Pahimmat kirkolliset väärinkäytökset poistettiin, mutta oppi ja järjestys määriteltiin vastoin uskonpuhdistusta aivan entisessä hengessä. Kirkon opinlähteeksi julistettiin Raamattu – Vulgata -tekstinä – ja perimätieto ; mutta ainoastaan kirkolla oli oikeus niitä selittää .”
12 . KHO –kirjaa (s. 159) lainaten: ”Uskonsotien aikakausi. Vastauskonpuhdistus tukahdutti helposti inkvisition avulla ja muilla keinoin uskonpuhdistusliikkeet Espanjassa ja Italiassa, ja katolinen uskonkiihko tuli niissä yleisesti vallitsevaksi. Ainoastaan Pohjois-Italian syrjäisempien alppilaaksojen vähälukuiset valdolaiset säilyttivät vainottuinakin evankelisen uskonsa. Mutta koko siinä osassa Eurooppaa, joka oli luterilaisten Pohjoismaiden ja roomalaiskatolisen Välimerenmaiden välillä, oli protestantteja ja katolisia rinnan, ja tähän alueeseen kohdistuivat vastauskonpuhdistuksen pyrkimykset. Rooman etujoukkoina jesuiitat tunkeutuivat kaikkialle, ja heidän jäljissään kulki julkinen taistel u, jota katoliset suurvallat Espanja, Itävalta, Puola ja myöhemmin Ranska johtivat. Suurten uskonsotien aikakausi oli tullut. Saksa. Vielä jonkin aikaa Augsburgin uskonrauhan jälkeen uskonpuhdistus levisi saksalaisissa maissa, niin että vihdoin tuskin kymmenesosa kansasta enää piti kiinni vanhasta opista. Mutta sillä välin kun evankeliset kuluttivat voimiaan keskinäisissä riidoissa, jesuiitat aloittivat työnsä. Vastapainoksi Lutherin kirjoille julkaistiin katekismuksia ja muuta kansankirjallisuutta katolisessa hengessä . Kaksi jesuiittain kasvattamaa ruhtinasta kävi vasta-uskonpuhdistuksen hyökkäyksen etupäässä: Baijerin herttua Maksimilian teki maansa jesuiittahenkiseksi, ja Itävallan arkkiherttua, sittemmin keisari, Ferdinand, palautti hirvittävän julmasti katolisuuden alppimaakuntiin. Nyt evankeliset huomasivat välttämättömäksi ryhtyä vastarintaan. V. 1618 syttyi pitkällisin ja hirvein kaikista uskonsodista, kolmikymmenvuotinen sota. ”
13. Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 187) lainaten: ”Paavi vahvisti v. 1540 jesuiittaveljeskunnan säännöt. —-. Säännöissä yhdistyvät ehdoton kuuliaisuus esimiestä kohtaan, mukautuminen maailmaan sekä mietiskely ja rukous Ingnatiuksen ohjekirjan mukaan. Jesuiitat ovat pappismunkisto, mutta he eivät pukeudu munkinkaapuun eivätkä ole sidottuja luostareihin. Ingnatius kielsi heiltä pääsyn korkeisiin kirkollisiin virkoihin. Veljistöstä tuli uuden ajan ihailtu ja vihattu iskujoukko, jonka voimana oli sotilaallinen kuri sekä sopeutuminen erilaisiin oloihin. Koulutus Jeesuksen seuran jäseneksi oli pitkä ja vaativa – kahden noviisivuoden jälkeen kymmenen vuotta teologisia ja filosofisia opintoja. —-. Veljistö sai ensimmäiset voittonsa lähetyskentillä. Ingnatiuksen lähin työtoveri Francisco Xavier avasi tien Kiinaan, Intiaan ja Japaniin. Pekingin hovissa jesuiitat esiintyivät lännen viisaina, joista oli hyötyä kellojen, karttojen ja astronomisten kojeiden tekijöinä, Intiassa taas hindulaisen perinteen mukaisina uusina guruina. Jesuiitoista tuli Aasian kielten ja kulttuurin tutkimuksen perustajia. Latinalaisessa Amerikassa he loivat Paraguayn ”jesuiittavaltion” alkuasukkaitten suojaksi espanjalaisia siirtolaisia vastaan.
Jesuiitat pysäyttivät protestantismin etenemisen ja valloittivat takaisin Puolan, Itävallan ja Etelä-Saksan, joissa uskonpuhdistus oli jo pääsemässä voitolle. Keinona olivat koulut ja diplomatia . Jesuiitat nostivat pappiskoulutuksen sen alennustilasta ja laskivat perustan koululaitokselle . Jesuiittakoulut olivat jatkuvasti katolisen maailman parhaita oppilaitoksia. Opetus oli ilmaista , inhimillistä ja modernia. –. J ärjestön menestys Euroopassa perustui kouluihin. Niiden korkea taso veti oppilaiksi myös protestantteja. Toinen vaikutuskanava oli rippituoli. Jesuiitat toimivat rippi isinä Euroopan katolisissa ruhtinashoveissa: Wienissä, Madridissa, Lissabonissa, Brysselissä, Varsovassa sekä Italian ja Saksan pienemmissä hoveissa . He kuuntelivat ja neuvoivat – eikä uskonsotien aikana sielunhoidollista neuvoa voinut erottaa poliittisesta . Diplomatia ulotettiin myös protestanttiselle alueelle. Ruotsin Juhana III:lla oli hovissaan – luterilaiseksi papiksi naamioitunut – jesuiittaisä . Joukko ruotsalaisia ja suomalaisia poikia lähti hänen aikanaan Roomaan jesuiittaoppilaitoksiin, mutta heitä ei enää otettu vastaan kotimaassaan.”
14 . Kaarlo Arfmannin Kristinuskon historia –kirjaa (s. 152) lainaten: ”Augsburgin rauhan jälkeen luterilaisuutta uhkasi sisäinen mureneminen . Jo 1530-luvulla Lutherin ja Melanchthonin ympärille oli muodostunut kaksi teologien joukkoa , jotka näkivät asiat monessa suhteessa eri tavalla . Lutherin kuoleman jälkeen tämä jako syveni.”
Edellisestä lainauksesta voi huomata, että uskonnollisen auktoriteetin kuoleman jälkeen syntyy erimielisyyttä hänen opetuksistaan.
1 5 . KHO –kirjaa (s. 166) lainaten: ”Kristillisen elämän ja opin kasvua haittasivat kuitenkin raatelevat uskonsodat. Taistelevien puolien aatteellisina tunnuksina olivat uskontunnustukset silloinkin kun sotien syyt olivat poliittisia ja taloudellisia. Julkinen elämä ja kirkollisuus saivat usein raskaan ja pakonomaisen luonteen . Puhtaalle opille annetun korkean arvon vuoksi teologit saivat kirkossa suuren merkityksen, ja teologiassa dogmatiikka tuli pääaineeksi. Toisinajattelevia vastaan oltiin suvaitsemattomia . —.
Luterilaiset kirkot. Tunnustuskirjojen perustuksella kehittyi jumaluusoppi, joka koetti muodostaa puhdasta oppia yhtenäiseksi järjestelmäksi. Opinkappaleita koetettiin todistaa pohjautumalla Raamattuun, jonka suhteen kehitettiin oppi sanainspiraatiosta. Raamatunrinnalle asetettiin tunnustuskirjat, joita pidettiin erehtymättöminä totuuden ilmauksina. —. Puhdasoppisuus painoi syvästi leimansa oloihin ja elämään perheessä ja valtiossa. Ainakin ulkonaista hurskautta ja siveellisyyttä koetettiin yleensä noudattaa. Tavallista oli että kodeissa kokoonnuttiin rukoukseen aamuin illoin. Sunnuntaita pidettiin ankarasti pyhänä ja yhteisissä jumalanpalveluksissa käytiin ahkerasti. Ei kukaan saanut olla käymättä määräajoin ehtoollisella. Mutta sielläkin, missä jumalisuuden ulkonaisia muotoja noudatettiin, kätkeytyi niiden alle paljon raakuutta ja taikauskoisuutta, kuten esim. vielä tänä esiintyvät lukuisat noitavainot todistavat.”
16 . Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 178) lainaten: ”Eräänä tammikuun aamuna 1523 oli Zurichin raatihuoneen suureen saliin kokoontunut kuutisensataa henkeä, pääasiassa kaupungin ja ympäristön pappeja. Kaupungin raati oli kutsunut heidät koolle ottaakseen selvää, oliko Zurichin pääkirkon saarnaajan Ulrich Zwingelin julistus harhaoppista, kuten oli väitetty. —. Neljäkymmentävuotias Zwingli oli kulkenut tiensä Erasmuksen oppilaasta Lutherin kannattajaksi ja löytänyt evankeliumin Paavalin kirjeistä. —-. Väittely päätyi Zwinglin täydelliseen voittoon. Muutamassa vuodessa Zwingli vei raadin tuella reformaation voittoon rauhallisesti mutta varmasti. Hän oli Lutheria radikaalimpi. Kirkoista poistettiin kuvat, urut vaikenivat. Jumalanpalvelus puhdistettiin: se rajoittui nyt raamatunlukuun ja saarnaan. Ehtoollista vietettiin yksinkertaisin menoin vain neljä kertaa vuodessa. Zwingli piti vanhoja, loisteliaita menoja Raamatun vastaisina. Oli sitä paitsi viisasta tehdä pesäero ”paavillisista seremonioista” kaikille selväksi. Zurichin ja Wittenbergin reformaatio oli siis ulkoisestikin erilainen. Yhteistyö olisi silti käynyt päinsä, mutta kun Luther ja Zwingli eivät päässeet yksimielisyyteen opillisissa kysymyksissä, tiet erkanivat . Sveitsiläisen uskonpuhdistusliikkeen perustalle muodostui protestantismin toinen haara, reformoitu kirkko.”
17 . Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 181) lainaten: ” Zwinglin uudistaessa Zurichin kirkkoa hänestä irrottautui joukko radikaaleja, jotka pitivät reformien vauhtia liian hitaana . Heidän protestinsa ulkonaiseksi merkiksi tuli aikuiskaste ; —. Uudestikastajat – itse he käyttivät nimeä kastajat – liike levisi pian koko Eurooppaan. Sen keskukseksi tuli Sveitsin lisäksi Hollanti. Radikaalin reformaation nimellä tunnettu liike oli monimuotoinen ja hajanainen . Eri ryhmien yhteisenä piirteenä oli kääntyminen kirkon lisäksi myös yhteiskuntaa vastaan. Tässä liike kuitenkin jakaantui. Rauhalliset uudestikastajat halusivat vetäytyä syrjään jumalattomasta maailmasta: he kieltäytyivät asepalveluksesta, valasta ja julkisista viroista. Vallankumouksellinen siipi pyrki taas puhdistamaan maailman tulella ja miekalla Jumalan sanan mukaisesti . Eräät tämän ryhmän johtomiehet olivat mukana talonpoikaissodissa, joka kukistettiin verisesti v. 1525 . T ämän jälkeen esivallan vaino kohtasi erotuksetta kaikkia kastajia, myös niitä, jotka eivät miekkaan tarttuneet . Kastajaryhmät kokoontuivat salaa, useimmiten öisin, metsissä, ladoissa ja myllyissä. Useimmat johtajat olivat pakosalla koko elämänsä ja vain harva kuoli luonnollisen kuoleman . —. Suuri osa radikaaleista liikkeistä tukahtui jo 1500-luvun vainoissa. Suvaitsevassa Hollannissa säilyi kuitenkin mennoniittojen nimellä tunnettu rauhallisen, pasifistisen kastajaliikkeen haara. Sen vaikutus ulottui myöhemmin englantiin ja Pohjois-Amerikkaan, josta tuli myöhemmin monien vanhalla mantereella vainottujen ryhmien turvapaikka. Useimmat nykyiset vapaakirkot katsovat jatkavansa 1500-luvun rauhallisen kastajaliikkeen perintöä.”
1 8 . Seppo A.Teinosen ”Uskonnot nykyhetken maailmassa” –kirjaa (s.170) lainaten: ”Vielä suurempia keskinäisiä eroavuuksia vallitsee reformaation toisessa päähaarassa, reformoidussa kristikunnassa. Vaikka myöskään Ulrich Zwinglin ja Jean Calvinin johdolla syntynyt protestiliike, joka muodostui ns. reformoiduksi kirkoksi, ei se halunnut täysin irtautua kirkon traditiosta, se ajautui heti alussa jyrkemmälle linjalle kuin luterilaisuus. Samalla ilmeni nopeasti huomattavia eroja eri reformoitujen kesken . Vaikka myös täällä syntyi erityisiä tunnustuskirjoja, näistä ei koskaan muodostunut yhtenäistä corpusta, vaan eri kirkot omaksuivat erilaisia, toisistaan tuntuvastikin poikkeavia tunnustus- tai todistusluontoisia asiakirjoja . Yhtenäiselle Raamatun tulkinnalle ei näin syntynyt niinkään selvää pohjaa kuin luterilaisuudessa, mihin vaikutti myös reformoitu katsomustapa pitää koko Raamattua opin perustana toisin kuin luterilaisuudessa, jossa ns. muodollinen ja sisällöllinen periaate määräävät toisiaan. Vaikka Reformoidulla maailmanliitolla ja sen korostamalla Calvinin teologialle onkin ollut yhtenäistävä merkitys, eivät kaikki reformoidut kirkot kuulu tähän yhteisöön . Syynä on reformoidun kristikunnan suuri hajaannus; sen vanhoista kirkoista on vuosisatain kuluessa irrottautunut erilaisista syistä yhä uusia reformoituja yhteisöjä.
1 9 . Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 178) lainaten: ”Zwinglin kuollessa v. 1531 Zurichin mallin mukainen reformaatio oli ehtinyt useaan Sveitsin kaupunkiin. Tärkeimmäksi nousi ranskankielinen Geneve, josta tuli Lutherin kuoleman jälkeen uskonpuhdistuksen keskus ja voimalähde, ” protestanttinen Rooma ”. —-. Tämän oli saanut aikaan Jean Calvin (1509-1564), Lutherin merkittävin oppilas. Hän oli toisen sukupolven uskonpuhdistaja, jonka ei tarvinnut Lutherin ja Zwinglin tavoin murtaa vanhaa. —. Calvin tutustui opiskeluaikanaan Pariisissa sekä humanismiin että Lutherin teoksiin. Vuoden 1533 tienoilla hän koki kääntymyksen: h än vakuuttui siitä, että hän on Kaikkivaltiaan valittu ase julistamaan Hänen totuuttansa . Kun Lutherin kannattajia alettiin vainota Pariisissa, Calvin lähti pakoon. —–. Calvinin mukaan elämän korkein tarkoitus on Jumalan tunteminen. Häntä kiinnostaa Jumala enemmän kuin ihminen. Hän korostaa Jumalan kaikkivaltiutta niin voimakkaasti, että päätyy johdonmukaisesti oppiin predestinaatiosta: Jumala on ennalta määrännyt toiset autuuteen, toiset kadotukseen. Tämä oppi ei kuitenkaan käytännössä johtanut välinpitämättömään kohtalouskoon. Kalvinistit päinvastoin pitävät ajallista menestystä merkkinä Jumalan valinnasta . Saarnassa ja sielunhoidossa predestinaatio helposti taas unohtui. Pakomatkallaan Calvin pysähtyi Geneveen. Uskonpuhdistus oli hieman aikaisemmin päässyt voitolle kaupungissa. Liikkeen johtaja ei uskonut omiin kykyihinsä ja pyysi Calvinia jäämään avukseen. Calvin laati ensi töikseen kirkkojärjestyksen , —.
Seurakunnassa on sen mukaan neljä virkaa. Pastorit saarnaavat ja jakavat sakramentteja, opettajat toimivat kouluissa, diakonit hoitavat köyhiä ja sairaita . Vanhimmat eli presbyteerit ovat raadin valitsemia maallikoita, joiden tehtävänä on valvoa kirkkokuria . Vanhimpien virasta tuli ajan mittaan kalvinistisen seurakunnan kulmakivi, sillä heidän välityksellään kirkko saattoi lopulta määrätä ja säännöstellä koko yhteisön elämää . Saarnan, opetuksen ja kirkkokurin avulla Calvin sai – tosin pitkän vastustuksen jälkeen – tahtonsa läpi . Vanhastaan kevytmielinen Geneve muuttui säädyllisten kirkossakävijöiden kaupungiksi, josta harhaopit oli perattu. Vanhempien valvonta ulottui vaateparteen ja pidoissa tarjottavien ruokalajien määrään saakka . Laadittiin yksityiskohtaisia lakeja pitämään kaupunkilaiset kaidalla polull a. Calvin oli itse pakolainen, ja hänen pystyttämänsä pyhä kaupunki veti puoleensa tuhansia Länsi-Euroopan protestantteja. He tulivat kuuntelemaan Calvinia ja opiskelemaan hänen perustamassaan yliopistossa . He palasivat takaisin kotimaahansa johtamaan useimmiten maanalaisia, vainottuja vähemmistöseurakuntia . Calvin näki tehtäväkseen koko maailman käännyttämisen reformoituun oppiin, ja pyrki tähän laajan kirjeenvaihtonsa, kirjojensa ja omien oppilaittensa avulla . Kalvinismi levisi nopeasti. Se loi vahvat tukikohdat Alankomaihin ja Skotlantiin, muodosti Ranskaan voimakkaan vähemmistökirkon ja painoi puritanismina leimansa Englannin kirkkoon. Saksaan syntyi reformoituja seurakuntia, samoin Itä-Eurooppaan. Maallikoiden johtamat, demokraattisesti hallitut seurakunnat, joita ei sitonut kuuliaisuus esivallalle, muodostivat kansainvälisen liikkeen. 1500-luvun jälkipuoliskolla kalvinismista oli tullut protestantismin taisteleva, aktiivinen siipi.”
1 9 . KHO –kirjaa (s. 150) lainaten: ”Kun katolinen puolue alkoi uudelleen pyrkiä valtaan Genevessä, uskonpuhdistuksen kannattajat kutsuivat Calvinin takaisin Strassburgista v. 1541; siitä saakka aina kuolemaansa asti (1564) hän johti rautaisen lujasti tämän pienen kauppatasavallan elämää pienempiä yksityiskohtia myöten. Genevestä oli tuleva Jumalan kaupunki . —. Valtion tuli antaa kannatusta kirkon pyrkimyksille; ken ei alistunut, karkotettiin maasta tai rangaistiin kuolemalla . Niinpä Calvinin toimesta poltettiin Geneveen paennut espanjalainen Mikael Servet , joka tahtoi palauttaa kristinuskon alkuperäiseen puhtauteensa mutta samalla kielsi useita sen perustotuuksia. —– Geneveen Calvinin toimesta perustettiin teologinen korkeakoulu , jossa valmistettiin pappeja ja jossa Calvin toimi opettajana . Sinne saapui nuorukaisia monesta maasta ja heistä kasvatettiin siellä tavoiltaan puhtaita, lujatahtoisia miehiä, jotka intomielisesti taistelivat protestanttisuuden puolesta.”
20 . KHO –kirja (s. 162) jatkaa: ”Ranskassa Calvinin vaikutus pääsi pian voitolle luterilaisuudesta. Reformoidut jäivät vähemmistöksi maan väestöstä, vaikka heitä oli paljon varsinkin ylemmissä säädyissä. Heitä nimitettiin hugenoteiksi. He muodostivat valtiollisenpuolueen, mutta katolisen puolueen kova painostus johti maata raateleviin ”hugenottisotiin ” .”
2 1. KHO –kirjaa (s. 161) lainaten: ”Lutherin kuoltua protestanttisuuden voitot tulivat pääasiassa reformoidun suunnan hyväksi. Geneven korkeakoulussa opiskelleiden nuorten pappien välityksellä kalvinilaisuuden leviäminen suuntautui varsinkin Länsi-Eurooppaan ja myöhemmin Amerikkaan. Reformoidut kirkot vakaantuivat enimmäkseen kovissa taisteluissa katolisuutta vastaan. Kun kalvinilaisilla ei ollut yhtenäistä opin ja uskon tunnustusta, reformoidut kirkot kehittyivät sisäisesti epäyhtenäisemmiksi kuin luterilaise t. Eri valtioissa heidän kirkkojärjestyksensä muodostuivat myös erilaisiksi, mikä lisäsi reformoidun protestanttisuuden hajanaisuutta .”
22 . KHO –kirja (s. 162) jatkaa: ”Alankomaissa reformoituja oli vieläkin enemmän kuin Ranskassa. Nekin järjestäytyivät riippumattomiksi kirkkokunniksi. Uskonkiihkoinen kuningas Filip II ryhtyi sitä hävittämään inkvisition avulla. Pitkällinen vapaustaistelu turvasi vihdoin (1609) uskonpuhdistuksen voiton Hollannissa, ja kansallinen elämä nousi siellä suureen kukoistukseen. Alankomaiden eteläiset maakunnat (Belgia) sitä vastoin jäivät Espanjan valtaan, ja niissä tuli katolisuus yksin vallitsevaksi.”
2 3 . KHO –kirja (s. 168) jatkaa: ”Reformoidut kirkot. —-. Sellaisissakin maissa, joissa suvaittiin toisinuskovia, oltiin tarkkoja oman kirkon jäsenten opin puhtaudest a.”
24 . Kristinuskon Käsikirja –kirja (s. 182) jatkaa: ”Henrik VIII (1509-1547) oli harras katolinen. Hän oli laatinut kiistakirjoituksen Lutheria vastaan, ja saanut kiitokseksi paavilta kunnianimen ”uskon puolustaja”. Henrikillä ei ollut yhtään avioliitossa syntynyttä poikaa, ja kuningatar oli jo vanha. Englanti tarvitsi kruununperillisen, ja kun tyttö ei tähän kelvannut , tarvitsi Henrik avioeron . Kirkko kielsi avioeron, mutta paavi saattoi antaa erioikeuden, varsinkin kuninkaallisille . Mutta nyt paavi kieltäytyi. Henrik rikkoi välinsä Roomaan, ja parlamentti julisti hänet v. 1534 Englannin kirkon pääks i. Näin hän saattoi ottaa avioeronsa, ja seuraavat olivat jo helpompia. Henrikillä ehti olla yhteensä kuusi vaimoa, joista yksi synnytti kaivatun pojan. Henrik ei halunnut muuttaa omaa eikä alamaistensa uskontoa. Hänelle riitti määräysvalta kirkossa. Henrik käytti sitä lakkauttamalla luostarit ja riistämällä niiden omaisuuden valtiolle . ”Katolisuus ilman paavia ei miellyttänyt Roomaa, sillä paavin vallan kieltäminen merkitsi myös katolisen uskon kieltämistä. Henrikin ratkaisu ei tyydyttänyt myöskään Lutherin eikä Calvinin kannattajia, joilla oli jo jalansijaa Englannissa. Kuninkaan raskas käsi piti kuitenkin vaakaa tasapainossa: katolilaisia hirtettiin ja protestantteja poltettiin tasapuolisesti hänen aikanaan. Henrikin poika Edward VI (1547-1553) kannatti uskonpuhdistusta. Pappien selibaatti kumottiin, ——. Mutta kuningas kuoli nuorena, ja hänen sisarensa käänsi kellot taaksepäin ja palautti katolisen kirkon kovin ottein. N. 30.000 protestanttia karkotettiin maasta. Cranmer (tehnyt kirkollisen kirjan englannissa) työtovereineen sai nousta roviolle. Marttyyreitä oli yli kolmesataa, joukossa runsaasti naisia ja teini-ikäisiä. Vainojentulos oli päinvastainen kuin niiden tarkoitus: — roviot tekivät maasta lopullisesti protestanttisen. Periaate ”ei paavillisuutta” on siitä lähtien leimannut useimpien englantilaisten ajattelua. Saarivaltakunnan protestanttisuus muodostui toisenlaiseksi kuin kanaalin itäpuolella. Sen peruslinjat vedettiin Marian sisaren Elisabethin aikana. Tytär pyrki isänsä tavoin löytämään tasapainon katolisuuden ja jyrkän kalvinilaisen uskonpuhdistuksen välillä, ”Englannin kirkko on aina viisaasti kulkenut keskitietä kahden äärimmäisyyden välillä”, vakuuttaa Prayer Bookin esipuhe. Hieman yksinkertaistaen voi sanoa, että anglikaanisen kirkon järjestysmuoto ja jumalanpalvelus ovat katolista perua, mutta pääpiirteissään kalvinilainen. Tämä on vastakohtien yhteys, ja tarvitsi kestääkseen esivallan tuen. Anglikaanisesta kirkosta tuli selväpiirteinen valtionkirkko. Se on osa Englannin valtiomuotoa, —-, jonka lait ja jumalanpalvelusjärjestys säädetään parlamentissa . —- kuningas/kuningatar on/oli kirkon ylin johtaja . Piispat istuvat parlamentin ylähuoneessa. Puritaanit, kirkon kalvinistinen siipi, etääntyi 1600-luvun alussa piispajohtoisesta kirkosta. He halusivat puhdistaa kirkon ”paavillisesta” jumalanpalveluksesta ja piispajohtoisesta järjestysmuodosta. He eivät hyväksyneet kuningasta kirkon johtajaksi. Kun Kaarle I (1625-1649) pyrki itsevaltiuteen ja puritaanit saivat vallan parlamentissa, oli yhteentörmäys väistämätön. Toisella puolella oli kuningas ja anglikaaninen kirkko, toisella parlamentti ja puritaanit. Puhkesi sisällissota, jonka parlamentti voitti . Arkkipiispa ja kuningas päätyivät mestauspölkylle , Englannista tuli tasavalta ja sen kirkko järjestettiin geneveläisen mallin mukaan. Uusi järjestys ei kuitenkaan saanut englantilaisten enemmistöä taakseen, eikä tasavalta elänyt kymmentä vuotta kauempaa. Valtionhoitaja Cronwellin kuoltua kuningasvalta ja anglikaaninen kirkko palautettiin v. 1660.”
2 5 . Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 185) lainaten: ”Englannin kirkon peruspylväinä ovat jatkuvasti Common Prayer Book, piispallinen järjestys ja yhteys valtioon. Näiden rajamerkkien sisällä se on avara ja salliva kirkko. Siinä on tilaa puritaanien perinteitä vaalivalle matalakirkkoiselle siivelle, jonka herätyssaarna ei suuresti poikkea vapaakirkkojen, entisten protestanttisten eriuskolaisten, julistuksesta. Korkeakirkollinen suunta korostaa piispuutta, sakramentteja ja kirkon pyhyyttä . Viime vuosisadan romantiikka puhalsi ilmaa sen siipien alle. Se läheni katolisuutta, —. Englannin kirkolla on itsenäisiä anglikaanisia tytärkirkkoja Yhdysvalloissa sekä entisissä ja nykyisissä brittiläisen kansanyhteisön maissa. ”
26 . Seppo A.Teinosen ”Uskonnot nykyhetken maailmassa” –kirjaa (s.171) lainaten: ”Luterilaisiin ja reformoituihin verraten on anglikaaninen kirkkoyhteisö ulkonaisesti yhtenäisempi. Tämä johtuu paitsi yhtenäisestä taustasta, jonka muodostaa vuonna 1534 Roomasta irtautunut Englannin kirkko, myös yhteisestä ns. historiallisesta piispuudesta, minkä välityksessä eri anglikaaniset kansalliset ja autonomiset kirkot sekä kirkkoprovinssit ja hiippakunnat ovat yhteydessä keskenään. Yhteisöllä ei ole varsinaisia omia tunnustuskirjoja, mutta sen pohjana ovat Raamatun lisäksi eräät vanhan kirkon tunnustukset, yhteinen rukouskirja, katekismus sekä 39 artiklaa, joiden tosin katsotaan velvoittavan vain pääpiirteissään . Vaikka tämän tunnustuskunnan piispat kokoontuvatkin vuodesta 1867 alkaen suunnilleen kymmenen vuoden väliajoin ns. Lambeth-konferenssiinsa, esiintyy anglikaanien omassa piirissä huomattavaa teologista ja kirkollis-uskonnollista eroavuutta jyrkästä katolishenkisyydestä asennoitumisesta liberaaliin sosiaaliseen kristillisyyteen asti .
Englannin kirkosta John ja Charles Wesleyn ja George Whitefieldin johdolla 1700-luvulla irtautunut metodism i on sen sijaan verraten yhtenäinen yleisiltä käsitystavoiltaan, vaikka sen piirissä muodollisesti onkin erilaisuutta sekä organisaatiossa että opillisessa pohjassa . Kun englantilainen metodismi on presbyteeristä, se on Amerikassa ja yleensä muuallakin piispallista, ja eri metodistikirkkojen opillisena pohjana olevat teokset ovat varsin erilaisia. Samalla kun maailman metodistikirkkojen kesken on tapahtunut yhtymistä ja jatkuvasti kehittyvää ekumeenista lähentymistä, on metodismin piirissä varsinkin 1800-luvulta alkaen irtautunut huomattava määrä erilaisia lahkoja .
27 . Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 184) lainaten: ”Osa puritaaneista palasi kirkon helmaan, ja heidän muodostamaa siipeä on viime vuosisadalta lähtien alettu kutsua matalakirkolliseksi. Ne jotka eivät suostuneet palaamaan – joukossa yli kaksituhatta pappia – ajettiin kirkosta ulos . He liittyivät eriuskolaisten kirjavaan joukkoon . Siihen kuului radikaalin reformaation perillisiä, kuten babtisteja, sekä Cromwellin aikana syntyneitä ryhmiä . Näistä jäivät eloon kongrekationalistit, jotka vaativat paikallisseurakuntien itsenäisyyttä sekä vielä radikaalimmat kveekarit, jotka hylkäsivät opin, sakramentit ja papiston . Eriuskolaisia oli 1600-luvun lopulla kuutisen prosenttia väestöstä; ydinjoukkoa olivat varakkaat kauppiaat ja käsityöläiset. Tätä joukkoa oli anglikaanisen kirkon vaikea sietää. Kun sitä ei vainoamalla voitu hävittää, oli tingittävä valtion ja kirkon täydellisestä yhtenäisyydestä . Vuoden 1689 suvaitsevaisuuslaki antoi protestanttisille eriuskoisille uskonnonvapauden, omat kirkot, papit ja opettaja t. Valtion virkoihin he – samoin kuin Englannin harvat katoliset – pääsivät vasta 1800-luvulla.”
28. Kaarlo Arffmanin Kristinuskon historia –kirjaa (s.189-) lainaten: ”Neologian kannattajien käsityksen mukaan kirkko ei kyennyt vastaamaan Ranskan radikaalin valistuksen haasteeseen tarrautumalla keskeisiin oppeihinsa. Koska valistus sai voimansa olojen arvostelemisesta ja paremman maailman toivosta, sen haasteeseen oli vastattava samalla tasolla: ihmiset oli saatava vakuuttumaan siitä, että kristinusko oli hyödyllistä tietoa Jumalasta ja auttoi järjenmukaisen yhteiskunnan luomisessa. Jotta tämä olisi mahdollista, oli kirkko muutettava uusien vaatimusten mukaiseksi. Samalla oli yleinen mielipide pyrittävä saamaan sen tueksi.
Ajan uusien vaatimusten huomioon ottaminen merkitsi neologian kannattajien mielestä sitä, että kaikista opeista oli kysyttävä, olivatko ne edelleen tarpeellisia. Moderniin maailmaan sopimattomat raamatunkohdat, opit ja perinteet oli joko tulkittava uudelleen järkevästi tai unohdettava omaan rauhaansa . Kirkon tehtävänä oli auttaa ihmisiä elämään hyveellisesti ja tukea ”maailman onnellistamista”. Neologian radikaaleimmille kannattajille Jeesus ei enää ollut syntien sovittaja, vaan oikean elämäntavan opettaja
Neologian vaikutuspiirissä luterilainen ja kalvinilainen teologia menetti merkityksensä. Neologia ei enää ollut luterilaisuutta tai kalvinilaisuutta. Moderni ajattelu määräsi nyt teologian lähtökohdat ja vaikutti ratkaisevasti sisältöön. Näin syntyi uusi, protestanttisille kirkoille yhteinen kristinuskon tulkinnan perinne, jota on kutsuttu uusprotestantismiksi. Sen kannattajat eivät vaatineet kirkkojen tunnustusten muuttamista. Heidän mielestään niitä ei kuitenkaan saanut pitää edes pappeja henkilökohtaisesti sitovina. Muodollisesti kirkot säilyivät luterilaisina tai reformoituina, mutta reformaation perinteestä jäi jäljelle vain se, mikä näytti sopivan moderniin maailmaan. Varsinkin maaseudun seurakuntiin tämä ajattelutavan muutos levisi kuitenkin varsin hitaasti, ja uudet ajatukset synnyttivät vastarintaa. Perinteinen luterilais- tai kalvinilaissävyinen hurskaus eli edelleen laajoissa kansankerroksissa.
Teologiassa ei enää pyritty rajaamaan oikeaa, puhdasta oppia vääriä tulkintoja vastaan. Teologia muuttui Raamatun ja kirkon perinteen kriittiseksi tutkimukseksi ja arvioimiseksi modernin maailman näkökulmasta käsin. Tässä uutta suuntaa näytti Johann Salomo Semler (k.1791), joka vaikutti sekä eksegetiikan että oppihistorian tutkimuksen syntyyn. Teologia menetti yhtenäisyytensä, ja teologiset oppiaineet eriytyivät toisistaan. Yliopistoissa tämä muutos näkyi vähitellen siinä, että kuhunkin uuteen teologiseen oppiaineeseen – eksegetiikka, kirkkohistoria, dogmatiikka, etiikka, käytännöllinen teologia – perustettiin omia professuureja.
Kirkossa tapahtui suuri muutos, kun sen tehtävä alettiin ymmärtää uudella tavalla. Valistusajattelun mukaan yhteiskunnan tuli ryhtyä huolehtimaan myös kouluista ja julkisesta auttamisesta, joiden luterilaisuus oli katsonut kuuluvan kirkon toimialueeseen. Koulutuksessa uusi ajattelu vaikutti kaikille tarkoitetun kansakoulun leviämiseen. Auttamistoiminnassa se tuli Saksassa näkyviin Bremenin köyhäinhoitojärjestyksessä (1779), jonka mukaan köyhäinhoito oli yhteiskunnan tehtävä. Luterilaisille alueille tätä käsitystä sovellettiin ensimmäisen kerran Hampurissa vuonna 1788. Tanskassa köyhäinhoito siirrettiin uudelle pohjalle 1800-luvun alussa. Muutosten jälkeen protestanttiset kirkot joutuivat kysymään aivan uudessa tilanteessa, oliko niillä enää mitään roolia opetuksessa tai auttamistoiminnassa ja jos oli, niin millainen.
Valistusaatteet vaikuttivat ratkaisevasti länsimaissa 1700-luvun lopulta lähtien puhjenneisiin vallankumouksiin, jotka muovasivat länsimaista elämänmuotoa. Varsinkin katolinen kirkko joutui vallankumouksen vuoksi syvään murrokseen.
Vallankumousten aalto alkoi Englannin pohjoisamerikkalaisista siirtokunnista, jotka olivat 1700-luvun kuluessa kokeneet suuren muutoksen. Ensinnäkin niiden väkiluku oli Euroopasta alkaneen siirtolaistulvan vuoksi sadan vuoden kuluessa lähes kymmenkertaistunut ja nousi 1770-luvulla jo 2,5 miljoonaan. Siirtolaisista useimmilla oli protestanttinen tausta. Kirkkoihin kuului kuitenkin vain pieni osa siirtokuntien väestöstä. Protestanttisten seurakuntien lisäksi alueella oli pieniä katolisia ja juutalaisia vähemmistöryhmiä.
Valistuksen aatteet vaikuttivat myös Amerikassa, ja 1700-luvun puolivälin jälkeen siirtokuntien ja Englannin hallituksen välillä syntyi vallankäyttöä koskevia kiistoja. Amerikkalaiset vaativat oikeutta osallistua heitä koskevaan päätöksentekoon. Kun sitä ei myönnetty, amerikkalaiset lähtivät vuonna 1776 vallankumouksen tielle ja julistautuivat Englannista riippumattomiksi. Vallankumouksen tuloksena syntyi Yhdysvaltojen liittovaltio, jonka myös Englanti pitkän sodan jälkeen tunnusti vuonna 1783. Neljä vuotta myöhemmin amerikkalaiset laativat perustuslain, jota vielä täydennettiin seuraavana vuonna. Koska yhteistä kirkkoa ei ollut olemassa ja vain pieni vähemmistö ylipäänsä kuului kirkkoihin, Yhdysvaltojen perustuslaissa ja sen täydennyksissä kiellettiin liittovaltion laajuinen valtionkirkko ja sallittiin esteetön uskonnonharjoitus ja pääsy liittovaltion virkoihin tunnustukseen katsomatta, vuonna 1831 mennessä valtionkirkko lakkautettiin kaikissa osavaltioissa.”
2 9 . KHO –kirjaa (s. 154) lainaten: ”Kolmeen tavalliseen munkkilupaukseen jesuiitat liittivät neljänneksi ehdottoman kuuliaisuuden paavia kohtaan. Munkiston päätarkoituksena oli harhaopin , varsinkin protestanttisuuden, vastustaminen ; toinen tehtävä oli katolisen uskon levittäminen pakanamaihin . Erotukseksi vanhemmista munkkikunnista jesuiitat eivät yleensä asuneet luostareissa. Eläen maailmassa he yhdistivät munkin ja maailman miehen ominaisuudet. Sen, joka noviisina pyrki munkistoon, tuli ottaa osaa ”hengellisiin harjoituksiin”, jossa mielikuvitusta kiihotettiin äärimmilleen uskonnollisella mietiskelyllä. Kaikin tavoin koetettiin katkaista niitä siteitä, jotka olivat sitoneet hänet maailmaan, ja kokonaan kiinnittää hänet veljistön harrastuksiin. Varsinaisia jesuiittoja oli kolme arvoluokkaa: oppilaat, apulaiset ja mestarit. Viimeksi mainittujen luku oli aina verraten pieni, mutta heidän joukkoonsa otettiin ainoastaan lahjakkaimmat ja veljistön tarkoituksiin sopivimmat. —. Kaikki veljistön jäsenet olivat mitä tarkimman keskinäisen valvonnan ja vakoilun alaisia . Y ksityisen jesuiitan täytyi ajatella ja toimia niin kuin veljistö ajatteli ja käski, olla mitä veljistö salli . ” Kun kirkko sanoo valkeata mustaksi, tulee meidänkin tehdä samoin.” T arkoituksiansa jesuiitat koettivat saavuttaa saarnatoimella, opetuksella ja ripillä . J esuiittain perustamat koulut, jossa humanistien opetukset otettiin käytäntöön, tulivat pian hyvään maineeseen ja houkuttelivat paljon oppilaita, joita kasvatettiin uskollisiksi katolisen kirkon pojiks i. Rippi-isinä jesuiitoilla oli paras tilaisuus vaikuttaa johtavassa asemassa oleviin henkilöihin . He osasivat siinä taitavasti mukautua ihmisten toiveisiin ja tehdä siveysopin vaatimukset heille niin helpoiksi kuin mahdollista . Niinpä he opettivat, että hyvä tarkoitus pyhittää huonotkin keinot ja että ihminen hyvän tarkoituksen vuoksi saa valaa tai lupausta tehdessään panna ajatuksissaan salaisen ehdon —, jonka vaikutuksesta lupauksen sisällys kokonaan muuttuu. Ihminen saa menetellä vastoin omaatuntoaankin, jos hän menettelynsä puolustukseksi voi vedota johonkin kirkolliseen kirjailijaan .”
3 0 . KHO –kirja (s. 169) jatkaa: ”Kreikkalaiskatolinen kirkko. Uskonpuhdistuksen mainingit ulottuivat kreikkalaiskatoliseenkin kirkkoon. Toiselta puolen Rooman oli onnistunut saavuttaa voittoja kreikkalaisen kirkon alueella. Nämä yritykset levittää protestanttista tai roomalaiskatolista vaikutusta saivat aikaan voimakkaan vastavaikutuksen kreikkalaisessa kirkossa, joka entistä lujemmin kiintyi vanhoihin periaatteisiinsa ja muotoihinsa .”
31 . KHO –kirja (s.172) jatkaa: ”Sitten kun uskonpuhdistus oli toimeenpantu ja vakaannutettu Ruotsin ja Suomen kirkossa, tuli 1600-luvulla päätehtäväksi lujan kirkollisen järjestyksen ja kristillisen tavan luominen . Samalla kehitettiin koululaitosta ja pantiin alulle järjestelmällinen kansanopetus kristillisen tiedon ja uskon sekä siveellisen elämän juurruttamiseksi kaikkiin kansankerroksiin. —-. Mutta täälläkin into puhtaan opin puolesta johti toisinaan liioitteluihin. Pyrkimys tunkeutua yhä syvemmälle jumalalliseen totuuteen taukosi, ja sen sijalle tuli arkuus, joka kaikkialla vainusi vaarallisia ”uudistuksia” .”
32 . KHO –kirja (s. 173) jatkaa: ”Papinvirkoja täytettäessä kuultiin tavallisesti seurakunnan mieltä, mutta virkanimitykset antoi tuomiokapituli. Kuitenkin kuningas pidätti itselleen nimitysoikeuden suurimpiin, ns. kuninkaallisiin pitäjiin . Seurakunnissa , joissa aatelilla oli kartanoita, sillä oli usein ”patronaatti”- eli papinotto-oikeus, ja mahtavuutensa aikana se käytti tätä oikeutta omavaltaisesti . Varsin tavallista oli, että avonaiseen papinvirkaan otettiin edeltäjän poika tai vävy taikka pappi, joka meni naimisiin edeltäjän lesken kanssa tai tyttären kanssa, niin että perhe tuli turvatuksi . Siitä johtui, että seurakunnissa usein oli pappeina monessa polvessa suvun jäseniä .”
33 . KHO –kirja (s. 176) jatkaa: ”Lukukinkereillä papisto tutki kansan edistystä. Kristinopin pääasioiden tunteminen tehtiin ehtoolliselle pääsyn ja aviokuulutuksen saamisen ehdoi ksi.”
Edellisen lainauksen sisältö on tukenut vallalla olevaa uskontoa.
34 . KHO –kirja (s. 177) jatkaa: ” Niinpä kaikki olivat velvolliset saapumaan jumalanpalveluksiin oman pitäjän kirkkoon; joka oli ilman päteviä syitä poissa kolme kertaa peräkkäin, sai sakkoa. Samanlaisin keinoin taisteltiin paheita vastaan .”
Edellisen lainauksen sisältö on tukenut vallalla olevaa uskontoa.
6. KHO –kirja (s. 203) jatkaa: ”Suomen ja Ruotsin kirkko valistuksen ajalla. Kirkollista valtaansa Kustaa III käytti niin että hyvätuloisia papinvirkoja annettiin rahallista korvausta vastaan ja piispanvirkoihin nimitettiin kuninkaan suosikkeja aatelispiireist ä.”