3.7.1
1. Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 220) lainaten: ”Lähi-idällä ja Afrikalla on yhtä pitkä kristillinen perinne kuin Euroopalla, vaikka kummassakaan kristinusko ei ole päässyt samanlaiseen valta-asemaan. Islam hautasi alleen Pohjois-Afrikan kukoistavan kirkon, mutta Egyptin koptilaiskirkko ja Etiopian kirkko ovat säilyneet tähän päivään saakka. Nykyisin Afrikan pohjoisin kolmannes on islamin valta-aluetta, kun taas varsinainen musta Afrikka on pääasiassa kristitty. Kirkot kasvavat. Ei ole epäilystä, että vuoden 2000 jälkeen päiväntasaajan eteläpuolinen Afrikka on eräs kristikunnan keskuksia ja voimanlähteitä . Mustan Afrikan kristinusko on siirtomaakauden perintöä . Protestanttiset lähetysseurat tekivät työtään Englannin ja Saksan siirtomaissa, katoliset ranskankielisessä Afrikas sa. Afrikka vapautui ja ajoi siirtomaaherrat pois 1960-luvulla. Kristinusko jäi. Sen asema oli vahva kolonialismin viimevaiheessa, ja itsenäistyminen nosti valtaan joukon lähetyskoulujen kasvatteja . Kristinuskon voima on tullut esille myös siellä, missä se on pyritty murtamaan. Kirkko sai kärsiä paljon kuusikymmentäluvun Zairen kaaosmaisissa oloissa. Mutta vaikka kirkkoa yritettiin alas ajaa, ei maa selvinnyt ilman kirkkoa ja kirkon tieto taitoa . Afrikkalaisen kristillisyyden eritysluonne tulee esiin ns. riippumattomissa kirkoissa. Se ovat taustayhteisöltään – useimmiten protestanttisista lähetyksistä ja kirkoista – irrottautuneita tai niiden liepeille syntyneitä, usein karismaattisen profeetan johtamia yhteisöjä, joiden yhteisenä nimittäjänä on afrikkalaisuuden korostaminen. Niitä on Länsi- ja Etelä-Afrikassa, Kongossa (ent. Zaire) ja Keniassa. Kirkkojen koko ja ikä vaihtelevat, lukumäärä samoin; yksin Zairessa arvellaan niitä olevan viitisensataa. Afrikkalaista näkökulmaa painottava tutkimus on nähnyt näissä kirkoissa protestin kolonialismia vastaan. Mutta lähetys on antanut myös virikkeitä: useat riippumattomat kirkot syntyivät alueille, joissa lähetys oli kylvänyt, mutta jossa sen voimat eivät olleet riittäneet kaiken sadon korjaamiseen. Kirkkojen jakautuminen kuuluu protestanttiseen perinteeseen; kun Skotlannissa oli 1800-luvulla parhaimmillaan 9 presbyteeristä kirkkoa, ja kun tilanne monilla lähetyskentillä oli samanlainen, ei ollut ihme, että afrikkalaiset seurasivat esimerkkiä. Toisaalta protestanttinen perinne työnsi luotaan: protestantit ovat aina suhtautuneet katolilaisia jyrkemmin moniin kansantapoihin. Myös Raamattu johti hajaannukseen. Nuoret Afrikkalaiset löysivät Pyhästä kirjasta sellaista, mitä lähetyssaarnaajat eivät halunneet kertoa heille: unet ja näyt, monimutkaiset rituaalit, moniavioisuus, puhtaiden ja epäpuhtaiden eläinten ero . Näissä kysymyksissä näyttivät vanha afrikkalainen uskonto ja VT edustavan samaa kantaa, ja lähetyssaarnaajien kristinusko toista. Myös UT:ta luettiin eri tavalla: apokalyptiset näyt, unien tulkinnat, ihmeparannukset ja riivaajien karkottamien ovat oleellinen osa alkuperäistä tekstiä, mutta eivät enää lähetyssaarnaa . Raamatun arvovaltaa korostava protestanttinen lähetys joutui vaikeuksiin, kun afrikkalaiset valitsivat itse, mikä Raamatussa oli tärkeintä. Vielä siirtomaakauden lopulla protestanttisella ja erityisesti brittiläisellä kristillisyydellä oli ylivalta Afrikassa: —-, ja sen hermokeskus kansainvälisen lähetysneuvoston päämaja Lontoossa. Vajaat puolet maanosan 22 miljoonasta kristitystä oli 1950 protestantteja, samoin vajaat puolet katolilaisia ja loput riippumattomien kirkkojen jäseniä. Myöhempi kehitys on murtanut protestanttien johtoaseman ja kallistanut vakaa katolisen kirkon hyväksi. Myös protestanttisten kirkkojen välillä on tapahtunut siirtymää. Vanhat, siirtomaavaltoihin sitoutuneet lähetykset potivat tunnonvaivoja ja kallistivat korvansa kuusikymmenluvun lopulla esitetylle kehotukselle: Missionaries, go home. Niinpä mustan Afrikan suurimmassa valtiossa, Nigeriassa protestanttisten lähettien määrä väheni kymmenessä vuodessa lähes puoleen; 1966 heitä oli 1500, 1975 enää 800. Mutta vanhojen anglikaanisten, luterilaisten, presbyteeristen, ja metodistien tilalle tuli runsaasti yhdysvaltalaisia babtisteja, adventisteja ja helluntalaisia. Niitä ei rasittanut vanhan imperialismin taakka. Sen sijaan ne – etenkin suuri ryhmä, etelän babtistit – edustavat uuskolonialistisen suurvallan intressejä. Vatikaanin konsiili toi katolilaisille kansankielisen liturgian ja afrikkalaisen musiikin, mutta kaikki uudistukset eivät ottaneet tuulta myöskään Afrikassa. Siellä huomattiin, että konsiilin asiakirjat puhuvat toista kieltä ja paavillinen hallintotapa toista .
Pappispula koettelee protestanttisia, mutta varsinkin katolista kirkkoa Afrikassa. Kastettujen määrä kasvaa, mutta pappien määrä vähenee. Tästä on seurauksena, että afrikkalainen kristillisyys rakentuu entistä enemmän ”puskassa” toimivan perusyhteisön, kyläevankelistojen ja opettajien varaan: pappi ja messu ovat käymässä harvinaisiksi ja jäämässä syrjään. Raja historiallisten ja riippumattomien kirkkojen välillä näyttää madaltuvan.”
2. Seppo A.Teinosen ”Uskonnot nykyhetken maailmassa” –kirjaa (s.174) lainaten: ”Vuodesta 1862 alkaen, jolloin Afrikassa ensimmäinen protestanttinen yhteisö irtautui lähetystyön seurauksena syntyneestä kirkosta, on vuoteen 1967 mennessä skismaattisten yhteisöiden ja liikkeiden luku noussut 34 Afrikan maassa yhteensä 5000:een ja tuhatkunta muuta, sektoidia liikettä on parhaillaan kehittymässä irtautuakseen maanosan kirkoista (Barrett 1968).
3. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Outi Könni, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 2: Maailmanlaajuinen kristinusko (2021): ”Bysantin valtakunta romahti vuonna 1453 islaminuskoisten turkkilaisten hyökkäykseen. Vähitellen Kiovan asema alkoi heiketä. Idän kristillisyyden uudeksi keskukseksi muodostui Moskova. Ortodoksisuus levisi Kiovasta osaksi koko venäläistä kulttuuria. –. Konstatinopolia oli kutsuttu ”uudeksi Roomaksi”. Nyt Moskova halusi ottaa haltuunsa kristillisyyden johdon. Ortodoksien keskuudessa tulikin kuuluisaksi sanonta: ”Ensin oli Rooma, sitten tuli toinen Rooma, Moskova on kolmas ja neljättä ei enää tule. Nyky-Venäjällä kirkon rooli on vahvistunut koko ajan. Osasyy tähän on se, että kirkon on nähty palvelevan venäläistä identiteettiä ja nationalismia. Kirkon ja valtion johto on läheisissä väleissä. Tuhottuja kirkkoja on rakennettu uudelleen ja papaiston määrä on kääntynyt kasvuun.”
Venäjällä kuitenkin osallistuttaan jumalanpalveluksiin vähän.
4. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Outi Könni, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 2: Maailmanlaajuinen kristinusko (2021): ”Ortodoksinen kirkko katsoo edustavansa alkuperäistä ja oikeinta kristinuskon perintöä.”
Kun ajatellaan kirkkoja, jotka itse ilmoittavat edustavansa oikeinta kristillistä perintöä, on ne helppo todistaa yhteisöiksi, jotka perustavat toimintansa disinformaatioon.
5. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Outi Könni, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 2: Maailmanlaajuinen kristinusko (2021): ”Nykyajan vaatimukset ovat johtaneet siihen, että ortodoksisuus joutuu tulkitsemaan vanhoja oppeja ja käytänteitä uusilla tavoilla. Piispojen merkitys on tässä keskeinen.”