4.2
1. K ristinuskon K äsikirja –kirjaa lainaten: ” Tieteellisesti ei voida myöskään ratkaista, ovatko uskonnolliset lausumat tosia vai epätosia . Esimerkiksi enkelien olemassaoloon ei tiede voi ottaa kantaa, koska enkelien tutkiminen tieteellisin, esimerkiksi kokeellisin menetelmin on mahdotonta. Sen sijaan voidaan tutkia ihmisten kokemuksia enkeleistä . T ieteen perusluonteeseen kuuluu, että väitteet perustellaan tieteellisesti hyväksytyin menetelmin. Olennaista perustelemiselle on lähteiden käyttö . Uskonnon tutkimisessa voidaan lähteinä käyttää pyhää kirjallisuutta , ja sen myöhempiä tulkintoja, uskonnollisten johtajien puheita ja uskonnon kannattajien haastatteluja . Uskonnon tieteelliseen tutkimukseen kuuluu, että perustellut väitteet on alistettava kriittisen keskustelun kohteeksi . Julkisuuden avulla pyritään eliminoimaan virheitä ja saattamaan uutta tietoa muiden tutkijoiden käyttöön .”
Tieteellisesti voidaan ratkaista monia uskonnollisteoreettisia lausumia tosiksi, vääriksi, todennäköisesti tosiksi tai todennäköisesti vääriksi. Esim. raamattuun pohjautuvista uskontoteorioista voidaan tutkia esim. vedenpaisumus -kertomusta, maailmanluomis –teoriaa ja vielä esim. ihmisen ikää tapauksissa, joissa raamattu puhuu ihmisten eliniän olleen satoja vuosia. Edellä mainitut esimerkit ovat disinformaatiota tai sanoisinko paremmin valehtelua koska valehtelija on yrittänyt jotenkin hyötyä valheestaan . Toisaalta uskonnollisteoreettisia lausumia todennäköisesti tosiksi ei tule mieleen. Todennäköisesti epätosien ja todennäköisesti tosien välisestä suhteestakin voi vetää loogiseen päättelyyn perustuvan johtopäätöksen: raamattu on kirja, joka perustuu tietämättömyyteen ympäröivästä maailmasta ja ihmisestä itsestään ja sen kirjoittajat ovat valhdelleet vallallisin syin. Edellinen lainaus puhuu tutkimusmetodeista niin kuin kirkon tutkijat käyttäisivät edellä mainittuja tutkimusmetodeja rehellisesti. Näin ei ole, uskontoon sitoutuneet tutkijat alkavat yhteiskunnan heitä painostaessa vasta nyt saavuttamaan tutkimuksenteon tasoa, mikä voidaan alkaa ymmärtää tieteelliseksi tutkimukseksi. Edellisen lainauksen lähde erottaa tieteen ja uskontoteoriat toisistaan. Se sanoo, että tieteessä väitteet perustellaan tieteessä hyväksytyin menetelmin. En näe mitään syytä, etteikö uskontoteorioita pitäisi perustella samoin perustein. Tieteessä teorian luominen tapahtuu loogisen päättelyn tai havaintojen kautta ja tarkoitus on tämän jälkeen päästä kokeellisesti todentamaan teoria. Edelleen tieteelle ominainen teorian perustelu on uskontoteoreetikoille vaikeaa. Heiltä löytyy jonkin verran loogisuutta päätelmien teossa, mutta jos uskontoteoreetikoiden loogisuutta verrataan tieteenharjoittajien loogisuuteen muodostettaessa teoriaa, on ero huomattava tieteenharjoittajien eduksi. Edellinen lainaus mainitsee lisäksi, että perusteltaessa teoriaa on apuvälineenä lähteiden käyttö. Tieteellisten lähteiden kriteerinä on se, että ne ovat yleisesti hyväksyttyjä. Myös tieteellisten lähteiden aineisto on muutostilassa. Jos löytyy parempaa tietoa, se otetaan käyttöön vanhan jäädessä taka-alalle tai kokonaan pois käytöstä. Esim. Vatikaani jarruttaa tiedon soveltaista kirkkonsa elämään ja pitäytyy puolustusasemissa. Vatikaanin rahoilla ja vaikutusvallalla esim. nälänhätä voitaisiin poistaa. Että jokin tutkimus pääsee tieteelliseksi lähteeksi, se täytyy tehdä niin, että toinen tieteenharjoittaja voi tutkimuksellaan päästä samaan lopputulokseen. Yhteiskunnat alkavat olemaan siinä tilassa, että tutkimusanalyysien tekeminen pitäisi kuulua jokaisen alan peruskoulutukseen. Edellinen lähde mainitsee, että uskonnollisten teorioiden tutkimukseen voidaan käyttää pyhiä-kirjoja ym. Pyhät kirjat eroavat kuitenkin tieteenharjoittajien lähdeaineistosta siten, että niistä löytyy vakavia virheitä, ristiriitaisuuksia ym. että niitä tieteenharjoittajien piireissä voitaisiin ottaa vakavasti. Jo niiden peruslähtökohta on erilainen: Siinä missä tiede kehittyy todistettujen tapahtumien varassa, uskontoteoriat perustuvat historiallis-traditionaalisiin oletuksiin joita on vaikea tutkia, koska uskontoteoreettiset ryhmittymät omia etuja ajaen jarruttavat rehellistä tutkimusta ja edelleen se perustuu myös virheellisiin historiallis-traditionaalisiin oletuksiin kuitenkaan muuttamatta näkökantaansa niiden osoittauduttua vääriksi. Edellinen lähde rinnasti tiedekirjat uskonnollisiin ns. pyhiin kirjoihin. Kuitenkin tiedekirjallisuuden sisältö on todennettavissa, pyhienkirjojen ei lähelläkään samoin kriteerein, eikä ainakaan uskonnollisteoreettisten ryhmittymien antamien helposti kyseenalaistettavien uskontoteorioiden mukaan . Edellinen lähde sanoo, että julkisuuden ja kritiikin avulla pyritään eliminoimaan virheitä ja saattamaan uutta tietoa muiden tutkijoiden käyttöön. Näin on, mutta se ei tapahdu uskonnollisteoreettisten ryhmittymien tahdosta, vaan yhteiskunta haluaa tietää, voiko sen resursseja laittaa, siinä mitassa kuin nykyään tapahtuu, historiallis-traditionaalisien uskonnollisteoreettisten ryhmittymien vääriksi osoitettavien teorioiden pitämiseen elinvoimaisina . Lauseesta saa sen kuvan, että faktaa olisi käytössä. Näin ei kuitenkaan ole. Siinä missä aito tiede kipuaa tyvestä latvaan uskontoteoreetikot tulevat latvasta alas. Heillä on teoria jolta palapalalta aitojen tieteen tekijöiden toimesta viedään pohjaa. Se on valitettavaa koska resursseja käytetään konkreettisen tutkimuksen sijaan siihen, että sinänsä inhimillistä mutta epätodennäköistä historiallis-traditionaalisin syin elävää uskontoteoriaa yritetään kumota. Monesti kuulee sanottavan uskonnollisteoreettisen ryhmittymän jäseneltä (muiltakin), että jokin asia on uskon asia. Jos jokin virheelliseksi todettu teoria saa jatkaa jäsenien hankintaa yhteiskunnan nykyisellä myötävaikutuksella, yhteiskunta jättää perustietoja saamattomat eriarvoiseen asemaan suhteessa koulutettuihin. Sekä edelleen mahdollistaa sen, että lapsia kouluissa harhautetaan uskomaan asioihin, jotka eivät pidä paikkaansa. Kierre on katkaistava, vaikka se aiheuttaakin henkistä kärsimystä monille (toivottavasti ei fyysistä, toivottavasti ei fyysistä). Se mitä ahdistusta kokevien puolesta voi tehdä on yksi tärkeimmistä yhteiskunnan toimista. Myös se mahdollistaa erilaisten epärehellisten ryhmien muodostumisen (skientologit), jotka käyttävät yhteiskunnan heille tarjoamaa uskonnonvapautta häikäilemättömästi hyödykseen.
2. Jotakin uskontoa käsitellyttä kirjaa lainaten: ”Tehdessään selkoa roomalaiskatolisen kirkon asennoitumisesta uusimman ajan virtauksiin Gianfranco Poggi toteaa. Että tämä yhteisö suhtautui Ranskan vallankumouksen jälkeen liberaalisiin pyrkimyksiin jyrkän torjuvasti ja tuomitsevasti. Gregorius XVI:n ja Pius IX:n hylkäävän asenteen jälkeen kirkko siirtyi kuitenkin vähitellen joustavammalle mutta yhä jarruttavalle linjalle, jossa se turvautui lähinnä neljään menettelytapaan asemiaan puolustaessaan. Ensinnäkin se yhdisti taipumattomaan ”ideologiseen maksimalismiin” äärimmäisen realismin, jolloin se kykeni sopeutumaan kaikkiin tappioihin luovuttamatta tuumaakaan opillisesta maaperästään. Toiseksi se turvautui diplomatiaan, jonka tehtävänä oli varmistaa sopimuksin kirkon edut eri maissa. Kolmanneksi se on yrittänyt modernisoida sosiaalietikkaansa siten, että sillä olisi relevanssia nykyisessä maailmassa. Lisäksi se on neljänneksi tunnustanut eräitä nyky-yhteiskunnan arvoja ja julistautunut erityisesti yksilön ja yhteiskunnan vapauden puolustajaksi. Ulkopuolisen silmissä tämä ei aina ole vakuuttavaa. Siten esim. Italian kommunistisen puolueen perustaja Antonio Gramsci piti kirkon sosiaalietiikkaa vain ”reservi-elementtinä”, pelkkänä instrumentaalisena lisäyksenä kirkon alkuperäiseen sanomaan:
Kirkko ”on halukas taistelemaan vain puolustaakseen omia erityisiä organisaationsa vapauksia … toisin sanoen niitä etuoikeuksia, joiden se julistaa perustuvan sen jumalalliseen olemukseen … Kaikki muu on vähemmän tärkeää, ellei se jollakin taoin vaikuta kirkon olemassaolon ehtoihin. Siten kirkko tarkoittaa ”despotismilla” vain sellaista valtion vallankäyttöä, jossa rajoitetaan tai tukahdutetaan kirkon etuoikeuksia, ei paljoakaan enempää. Kirkko tunnustaa minkä de facto –vallan tahansa ja on valmis legitimoimaan sen, ellei se vaaranna näitä etuoikeuksia. Itse asiassa jos jokin valta olisi halukas lisäämään näitä etuoikeuksia, kirkko ylistäisi sitä ja julistaisi sen kaitselmuksen välikappaleeksi” (Poggi, 9).
3. Seppo A.Teinosen ”Uskonnot nykyhetken maailmassa” –kirjaa (s.232) lainaten: ”Milloin yhteiskunnallinen murros ei suoranaisesti tuhoa uskonnollista yhteisöä, se voi kuitenkin saattaa sen kaoottiseen tilaan, jossa yhteisö on sisäisessä sekasorrossa, tai sitten yleiseen epäselvyyteen, missä se on kadottanut perspektiivinsä ja käsityksensä kulkusuunnasta. Epäselvä tilanne saattaa yhteisön sisällä kestää kauankin, ja se on usein osoituksena siitä samasta hitaudesta mukautumisessa sosiaalisiin muutoksiin, joka on osaltaan kriisin luonutkin. Tällainen yleinen hitaus on varsin tavallista uskontojen piirissä, ja siksi näiden säilyminen jatkuvien muutosten maailmassa on suoranainen ihme. Useimmat ja varsinkin suurimmat uskonnolliset yhteisöt eivät ole säilyneet siksi, että ne olisivat olleet valmiit muutoksiin, päinvastoin ne ovat monesti olleet sokeita uudelle, vastahakoisia, lyhytnäköisiä ja omien profeettojensa kivittäjiä.
4. Kristinuskon Käsikirja –kirjaa (s. 223) jatkaa: ”1993 Ruotsin kirkko vietti Upsalan kokouksen 400-vuotismuistoa. Tämä 1593 pidetty kokous julisti Ruotsin luterilaiseksi ja tuomitsi paavinkirkon sekä Zwinglin ja Calvinin kannattajat. Muistojuhlan sävy oli toinen. Se ei korostanut Ruotsin kirkon luterilaisuutta vaan sen avaruutta ja avoimuutta. Jumalanpalvelukseen osallistuivat Ruotsin piispat, —-, Ruotsin vapaakirkkojen johtajat, Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka seurueineen, Vatikaanin kirkkojen välisestä yhteistyöstä vastaava kardinaali, anglikaanisia piispoja, kirkonjohtajia ja muita vieraita Aasiasta, Afrikasta ja Latinalaisesta Amerikasta. Patriarkka, kardinaali ja Ruotsin arkkipiispa saarnasivat. Laulettiin vanhan kirkon ja ekumeenisen liikkeen virsiä. Afrikkalaiset tanssivat keskikäytävällä. Piispat jakoivat ehtoollisen eripuolilla kirkkoa. Mutta siihen eivät ortodoksit eivätkä katolilaiset osallistuneet, vaan istuivat tiukasti paikoillaan. Juhlajumalanpalvelus kertoi kirkkojen välisen yhteysliikkeen voimasta ja heikkoudesta: valtaosa maailman kristityistä voi kokoontua yhteiseen jumalanpalvelukseen, mutta ei voi nauttia ehtoollista yhdessä. Ekumeenisen liikkeen juuret ovat siinä uskonnollisessa herätyksessä, joka Napoleonin sotien jälkeen kulki yhdessä romantiikan kanssa läpi Euroopan. Sitä siivitti pietistinen perinne: tärkeää ei ole oppi ja kirkon tunnustus vaan yksityisen kristityn usko ja elämä. Tämä näkemys yhdisti herätyksen kokeneita ryhmiä, lähetysseuroja ja kristillisiä yhdistyksiä koko protestanttisessa maailmassa. Tunnustuskuntien ja kirkkojen rajat olivat toisarvoisia. Syntyi allianssikristillisyys: kristittyjen yhteysliike, joka perustui yhteiseen uskonkokemukseen ja piti opin ja kirkkojärjestyksen eroja toisarvoisina. 1800-luvun lopun optimismin sävyttämät yleisprotestanttiset kristillisen nuorison (NMKY, NNKY) ja ylioppilaiden kansainväliset järjestöt lähtivät allianssipohjalta. Allianssikristillisyyden voiman ja innon päivät osuivat 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen, jonka jälkeen ekumeenisen liikkeen valtavirta on kulkenut kirkkojen välisten virallisten keskustelujen ja kokousten raskassoutuista väylää. Allianssihenki ei ole kuitenkaan sammunut. Liike edustaa varsinkin protestanttisten vapaakirkkojen yhteyspyrkimyksiä. Se on arvostellut virallista ”ekumeniaa”, mutta toiminut myös yhteistyössä sen kanssa.
Edinburghissa 1910 kokoontunut suuri lähetyskonferenssi aloitti ekumeenisen liikkeen päälinjan. Kokous perusti komitean valmistelemaan seuraavaa kokousta. Syntyi pysyvä sihteeristö. Oma lehti, henkilökohtaisia yhteyksiä eri maiden lähetysjohtajien välille. Yhteyttä etsittiin muutenkin kuin lähetyskentillä.
Kristikunnan kokous Tukholmassa 1925 näytti suuntaa myöhemmille ekumeenisille suurtapahtumille. Koolla oli anglikaaneja, protestantteja ja ortodokseja eri puolilta maailmaa. Nähtiin eksoottisia afrikkalaisia ja intialaisia pukuja, kulkueita ja kirkollista loistoa. —–. Teologiset keskustelut olivat sitä vastoin vaivalloisempia ja niistä sorvatut julkilausumat varsin yleisluontoisia, eivätkä sitoneet osanottajakirkkoja . Toinen maailmansota tukahdutti ekumeenisen optimismin, mutta sen jälkeen varsinkin Amerikan kirkot antoivat apua hävitetylle Euroopalle. Kirkkojen maailmanneuvosto perustettiin Amsterdamissa 1948. Siihen kuuluu yli 300 protestanttista ja ortodoksista kirkkoa. Sihteeristö toimii Genevessä. Maailmanneuvoston arvovaltaisin elin on n. 5 vuoden välein kokoontuva yleiskokous, johon jäsenkirkot lähettävät viralliset edustajansa valitsemaan sihteeristön sekä keskuskomitean, joka johtaa neuvostoa yleiskokousten väliaikoina. Yleiskokouksista on muodostunut eräänlaisia kristinuskon kirpputoreja, joissa on katseltavana, kuultavana ja kosketeltavana maailmanlaaja kristikunta kaikessa kirjavuudessaan . Kokousten tärkein anti ovat yhteiset jumalanpalvelukset ja yksityiset kohtaamiset ja keskustelut . Sen sijaan virallisia keskusteluja ajankohtaisista aiheista ja teologisista teemoista rasittavat – samoin kuin muitakin kansainvälisiä konferensseja – paljot ja pitkät puheet. Useimpien edustajien on saatava äänensä kuuluville ja jokaisen pikku kirkkokunnan on saatava kantansa kirjatuksi . Niinpä yleiskokousten julkilausumat ja päätökset ovat usein vesitettyjä ja mitäänsanomattomia . Syvempi ekumeeninen työskentely tapahtuu pienemmissä kokouksissa yleiskokousten välillä.
Kristikunnan pääyhteisö, katolinen kirkko on jäänyt Kirkkojen maailmanneuvoston ulkopuolelle. Se kuitenkin lähettää tarkkailijansa neuvoston kokouksiin. Johannes XXIII perusti Vatikaanin kristillisen yhteyden sihteeristön ja Vatikaanin II konsiili otti myönteisen kannan ekumeniaan. Ekumenian päämääränä on kristikunnan ykseys, kirkkojen yhdistyminen. Se on kaukana. Ekumeeninen liike on kuitenkin opettanut kirkot ja kristityt eripuolilla maailmaa suvaitsemaan ja kunnioittamaan toisiaan, keskustelemaan ja tekemään työtä yhdessä.”
5 . Uutislehti 100:aa lainaten (Tiistai 10.08.1999 s. 8) lainaten: ”Tutkija Martti Myllykoski: Kirkon oppi koko kansan uskona on suuri illuusio: Kirkon piirissä vaalituista illuusioista suurin on se, että kirkon oppi ja kansalaisten usko vastaisivat toisiaan. Suurta illuusiota on pyritty tukemaan toistuvilla gallup-kyselyillä, joiden tulokset ovat toistaiseksi osoittaneet vain sen, että suomalaiset suhtautuvat kristinuskoon keskimäärin myönteisesti. Näin arvio teologian tohtori Matti Myllykoski. Myllykoski totesi, että gallupeilla ei ole kerrottu, minkälaiseen Jumalaan tai tuonpuoleiseen kansalaiset uskovat, uskon laatu on kartoittamatta. Myllykosken näkemyksen mukaan suomalaiset uskovat lähinnä rutiiniin, joka siirtää ihmisen päivästä toiseen. Tähän rutiiniin kristinusko on saatu soveltuvilta osin sijoitettua ja kirkko on ryhtynyt korostamaan ”tavallisuuttaan”, haluaan toimia ihmisten ajassa ja ihmisten keskellä. – Eikä tässä mitään pahaa, haluaisin vain, että illuusiot purettaisiin auki ja katsottaisiin missä ollaan, hän tähdensi. Kirkon asemaa Myllykoski piti taloudellis-käytännöllisesti vakaana, mutta kulttuurisesti vaatimattomana. Hän ennusti, että kirkosta kehittyy naisvaltainen empatialaitos – kaikissa huonoissa ja hyvissä ulottuvuuksissa.”
6. Katri Hangen, Mikko Karttusen, Outi Könni, Seppo Nyyssösen ja Mari Rauhalan Verso 2: Maailmanlaajuinen kristinusko (2021): ” — Vatikaanin toinen konsiili vuosina 1962-1065 päätti, että messun saa pitää latinan sijaan kansankiellillä ja eri kulttuurien omat piirteet saavat näkyä messussa. –. Myös kirkkokuntien välisille keskusteluille, ekumenialle, näytettiin vihreää valoa.”