1.4.4
1. Seuraavaksi lainaan Pahan ajan kirjeitä -kirjaa (s. 124) jonka kirjotustapa on dialogia niin, että historialliset henkilöt käyvät keskustelua : ”Aikanasi ei enää pohdittu maailman rakennusta vaan sielun pelastusta . Näyttää kuljetun loppuun se tie, jolle joonialaiset luonnonfilosofit lähtivät vuosituhat aikaisemmin. Tiede ei ratkaissut kaikkia ongelmia, siksi se hylätään. Kristitylle on yhdentekevää, onko maa pallon, sylinterin, vai kiekon muotoinen, sanoo Basileos Suuri. Yhdentekevää se on pakanoillekin. Turhaan tuntuu Eratoshenes laskeneen maapallon oikean koon ja Aristarkhos todenneen sen kiertävän aurinkoa. Maa on kansalle yhä levy, oppineelle ehkä yhä pallo, jonka toiselle puolella ei kuitenkaan voi olla asukkaita. Kaikille maa on kaikkeuden keskus. Sen ylle taivas kaartuu kupolina . On helppo kuvitella yhtäkkistä maailmanloppua, taivaan sortumista, tähtien putoamista liekehtivinä tulipalloina maahan. Näin uskoo Ilmestyskirjan tekijä. Ylhäällä on taivas, alhaalla helvetti, jonka lieskat pursuavat tulivuorista. Välitön havainnointi luo johdonmukaisen maailmankuvan, joka on väärä . Aikanaan ihmiset oppivat, että maa kiertää aurinkoa, mutta harva tajuaa tiedon merkitystä. Aurinkokin syöstään maailmankaikkeuden keskuksen paikalta, mutta teologialle on maa ja siinä ihminen yhä maailmankaikkeuden tärkein luomus , Jumalan kuva. Yhä puhutaan äkillisestä maailmanlopusta, vaikka se saattaisi kohdata maata vain kyllin suuren meteorin iskiess ä.”
Se, että ihminen toteaa väistämättömästi kuolevansa, on ollut uskontoteorioiden suosion vankimpia perusosia. Tämä käy hyvin ilmi edellisen lainauksen kohdasta, että ihminen on etsinyt sielunsa pelastusta ennemmin, kuin pohtinut miten ympäristö on muotoutunut.
2. Kristinuskon Käsikirja -kirja (s.272) jatkaa : ”Kristinuskon mukaan iankaikkisessa elämässä olennaisinta on yhteys Jumalaan . Iankaikkista elämää Jumalan yhteydessä kutsutaan taivaaksi, eroa Jumalasta helvetiksi tai kadotukseksi . VT:ssä taivas on puhtaasti uskonnollinen käsite: se Jumalan asuinsija ja valtapiiri, missä hän istuu valtaistuimellaan ”taivaan joukko”, kerubit ja serafit, ympärillään. UT:ssa taivas kuvataan iloiseksi hääjuhlaksi, puutarhaksi tai kultaiseksi kaupungiksi. Enää ei ole kärsimystä, kyyneleitä ja kuolemaa . Ilmestyskirjassa kuvataantaivasta: ”Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä. Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa.” (Ilm. 21:3).Taivas on siellä, missä Jumala on. Tuonpuoleisuuden ymmärtäminen on vaikeaa ja siksi joudutaankin käyttämään kuvakieltä . Taivas väritettiin myönteiseen sävyyn, kun taas kadotukseen liitetään negatiivisia mielikuvia: tulimeri, savu ja sielujen ikuinen piina. Tällainen käsitys korostui keskiajan kuvataiteessa ja kirjallisuudessa. Oppi kadotuksesta syntyi hitaasti. Siihen vaikuttivat käsitykset juutalaisten Sheolista ja kreikkalaiset Haadeksesta. Molemmat paikat muistuttivat suomalaisen muinaisuskon Tuonelaa , paikkaa, missä ihmiset viettävät varjomaista elämää. Sheol ja Haades eivät kumpikaan olleet ensisijassa rangaistuksen paikkoja. Niihin oli hyvä mennä vanhana, elämästä kylliksi saaneena . Rangaistus nousi esille vasta UT:n aikoihin. Haadeksesta tuli vähitellen paikka, jossa odotellaan tuomiota . Puhuttaessa kadotuksesta Raamatussa käytetään myös sanaa Gehenna, se merkitsi Jerusalemin kaatopaikkaa, jossa paloi jatkuva tuli . —-. Helvettiä on käytetty tarpeettomasti kristillisen julistuksen pelotteluaseena . Kirkon sanoma ei ole kadotus, vaan pelastus. Toisaalta kadotus on osa kristillistä julistusta, sitä ei näin ollen pitäisi kieltääkään. Kysymys siitä, ovatko taivas ja helvetti olemassa tajuntamme ulkopuolella vai ovatko ne ihmisen mielen tuotetta, on hyvin ongelmallinen. Filosofisesti katsoen helvetin synnyttämä vaatimus oikeudenmukaisuudesta. Kulttuureissa, joissa uskotaan sielunvaellukseen, ei tarvita kadotusta , sillä sielu saa kärsiä huonosta elämästään seuraavassa jälleensyntymässään. Monet taivaskuvaukset ovat peräsin kriisi- ja ahdinkotilanteista, joissa on ymmärrettävää, että taivas on kärsimyksen värittämän tilanteen vastakohta. Taivas- ja helvettikuviin projisoidaan helposti oma sosiaalinen todellisuus, ja viholliset sijoitetaan kadotuksen kovimpaan kärsimykseen. Psykologinen selitys voi antaa vastauksia siihen, miksi näemme taivaan tai kadotuksen sellaisena kuin näemme. Filosofinen selitys antaa perusteet kadotuksen olemassaololle. Ne eivät kuitenkaan voi sanoa, mitä tuonpuoleisuudessa tapahtuu tai onko sitä ylipäätään olemassa. Myöskään ne, joiden mukaan taivas ja helvetti ovat totta jo tässä maailmassa, eivät voi sanoa, etteivät ne voisi olla totta myös tuonpuoleisuudessa . Vanhan kirkollisen opin mukaan kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Raamatun sana liittää pelastuksen yksiselitteisesti evankeliumin vastaanottamiseen: ”Joka sen evankeliumin uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” (Mark. 16:15). Nämä näkemykset toistuvat kirkon opetuksessa.”
Taivas ja helvetti käsitykset ovat muotoutuneet aikana jolloin ihminen ei ymmärtänyt itseään eikä ympäröivää luontoa. Esim. kristinuskossa vieläkin opetetaan helvetistä mikä ei ole enää perusteltua koska ymmärrämme edellä mainitun käsitteen syntysyyt. Jos puhutaan vielä moraalisesta puolesta liittyen helvetti -käsitteen käyttöön, niin se on törkeää. Suosittelen lukemaan kirjan ”Paratiisien synty”.
3. UJU –kirjaa (s. 23) lainaten: ”Sielunvaellusoppi ei ole täysin syrjäyttänyt uskoa taivaaseen ja kadotukseen. Kuitenkin ne käsitetään lähinnä jälleensyntyvän sielun läpikulkupaikoiksi. Näkemykset taivaasta ja kadotuksesta ovat aistivoimaisia. Taivaassa on musiikkia, pelitaloja ja tanssijattaria. Kadotuksessa taas onnettomat sielut kärsivät kiehuvassa öljyssä.”
4. UHP -kirjaa (s. 27) lainaten: “Taivaallista elämää kuvataan esim. seuraavasti: ” Sinä saat syödä jumalien ruokaa . Raa asettaa sinut aamutähdeksi keskelle Aaru-kenttää. Taivaanportti on sinulle avattu, ja jumalat iloitsevat, kun sinä tähtenä lähestyt ja kuljet taivaan merta siinä kunniassa, jonka Raa on sinulle suonut.”
Lue kirja ”Paratiisien synty”
5. UHP –kirja (s. 25) jatkaa: “Ovambolaiset nimittävät häntä Kalungaksi ja ajattelivat hänen asustavan taivaassa, josta hän antaa ihmisille sateen . Toiset uskovat hänen asuvan maan alla, koska kasvillisuus kohoaa maasta .”
Taivas” –sana viittaa ihmisen tietämättömyyteen luonnontieteistä; eihän ihminen tiennyt ”taivaan” koostumusta eli maapallon päällä olevaa kaasukehää. Jumala –käsite on muodostunut ihmisen yhteisössä elämisen mallin pohjalta niin, että jumala –käsitteeseen liittyy ihmisen ympäristöolot yhdistyneenä luonnontieteelliseen tietämättömyyteen. Edellisessä lainauksesta voi vielä huomata edellisen virkkeeni tueksi, että Ovambolaiset eivät tienneet kuinka sade syntyy. Ja edelleen ovabolaiset luulivat “jumalan” asuneen maan alla, kun eivät ymmärtäneet kuinka esim. vilja kasvaa. Onhan ruuan tuotanto pitkälti maan kasvusta kiinni.
6. Kristinuskon Käsikirja -kirja (s.269) jatkaa: ”Kristukseen uskoneille tämä odotus(taivasodotus) on rauhaa ja jumalan läheisyyttä, jumalattomille vaivaa ja tuomion odotusta. Välitilaoppiin perustuu myös se, että kuolleet voivat taivaassa seurata elävien vaiheita ja heiltä voidaan pyytää esirukouksia . Toista näkemystä edustaa ns. totaalikuolema-olettamus, joka perustuu VT:n ihmiskäsitykseen. Ihminen on jakamaton kokonaisuus, eivätkä sielu ja ruumis näin ollen ole erotettavissa toisistaan. Tämän kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen seurauksena kuolemakin on koko ihmisen kuolemista. Ihmisessä itsessään ei ole mitään häviämätöntä, kuten kuolematonta sielua, joka eroaisi ruumiista. Koko ihminen kuolee , ja viimeisenä päivänä koko ihminen herätettiin kuolleista. Kuolema voidaan nähdä myös syvänä unena, josta herätetään maailmanaikojen päättyessä uuteen taivaalliseen elämään. Luterilaisen teologian mukaan historia päättyy viimeiseen tuomioon.Kaikki kuolleet herätettään , hurskaat ja valitut saavat iankaikkisen elämän, jumalattomat tuomitaan loputtomaan rangaistukseen. Tällaisenaan oppi viimeisestä tuomiosta torjuu ns. ennaltamisopin (apokatastasis-oppi), jonka mukaan lopussa tapahtuisi kaikkien kääntyminen ja pelastuminen . Samalla torjutaan oppi tuhatvuotisesta valtakunnasta. Sen mukaan tulee ensin ns.uskovien ylösnousemus . Pahan voimat sidotaan tuhanneksi vuodeksi ja uskovat saavat hallita maan päällä. Sitten Saatana päästetään vielä vähäksi aikaa irti, seuraa yleinen ylösnousemus ja viimeinen tuomio. Jo varhain syntyi ajatus kaksinaisesta tuomiosta: ensimmäinen tapahtuu heti kunkin ihmisen kuoltua , toinen, yleinen, on maailmanlopun viimeinen tuomio. Henkilökohtaisen tuomion ajatukseen liittyy myös katolisen kirkon oppi kiirastulesta (lat. purgatorium, puhdistuspaikka). Kiirastuli on paikka, jossa synnin kuormittamat ihmiset puhdistetaan ja valmistetaan astumaan taivaaseen. Sekä ortodoksinen että protestanttinen kirkko hylkäsivät opin kiirastulesta. Raamattu sisältää vain harvoja kuvauksia viimeisestä tuomiosta. Kuuluisin niistä on Matteuksen evankeliumissa (Matt. 25). Ihmisen Poika, Kristus, istuu valtaistuimellaan ja erottelee ihmiset kahteen ryhmään, niin kuin paimen erottaa vuohet lampaista. Lopputulos on kaikille yllätys: Ne, jotka luuluvat eläneensä oikein ja palvelleensa lähimmäisiään, joutuvat pettymään. Ne, jotka ovat auttaneet heikkoja ja sairaita, ovatkin huomaamattaan palvelleet itse Kristusta.”
Edelliseen lainaukseen tukeutuen: kun kouluttamattomalle ihmiselle sanotaan, että hän pääsee taivaaseen jos hän uskoo, ja puolestaan joutuu kadotukseen jos ei usko, niin eikö tämän virkkeen alun sisältö ole aika ”tehokas myyntipuhe”; ja keinona ala-arvoinen ainakin nyky-yhteiskunnassa. Edellinen lainaus ei määrittele, kuinka ”taivaasta voi seurata” eläviä; itse asiassa tämän virkkeen lainaus viittaa esi-isien henkien palvontaan ja siihen että esim. linnut ovat päämme yläpuolella. . Ja taivas -käsiten on muotunut aikana jolloin ei ymmärretty päällämme olevaa kaasukehää ja avaruutta.
7. Näköaloja Uskontoon –kirjaa (s. 148) lainaten: ”Sama logiikka, joka Anttosen kuvaamissa yhteisöissä teki metsästä sekä uhkaavan, että yhteisön hyvinvoinnin lähteen, tuntuu löytyvän myös keskiaikaisessa kristillisessä Jerusalemiin kohdistuvassa merkityksenannossa. Islam oli vähitellen noussut kristillisen Euroopan uhkaajaksi 600-luvulta jKr. eteenpäin ja myös Jerusalem ja Palestiina oli heidän hallussaan. Tämä islamin uhka oli eräs niitä taustatekijöitä, jotka saivat paavi Urbanus II:n aloittamaan ristiretket. Jerusalemista tuli myös kristillistä maailmaa uhkaavan islamin tunnus, sillä Jerusalemin valloituksen myötä, uskottiin tuon uhan poistuvan. Toisaalta, Jerusalem koettiin eräänlaisena primaalina alkutilana, se oli maantieteellinen ja historiallinen piste, josta kristillinen maailma oli saanut alkunsa. Marina Smyth muistuttaakin, että kristinuskossa on tapana ajatella ajallisesti aikaisemmista tapahtumista ikään kuin merkityksellisempinä tai ”korkeampina”, Keskiaikaisia karttoja tarkasteltaessa huomataan, kuinka Jerusalem sijoitetaan niissä yleensä ylös, muuta maailmaa korkeammalle. Sen yläpuolella sijaitsi vain paratiisi, joka keskiaikaisessa ajattelussa sijoitettiin spatiaalisesti epämääräiselle alueelle Intian niemimaan läheisyyteen. Näin Jerusalemista muodostui konkreettinen spatiaalisesti tunnistettava ja saavutettavissa oleva portti Jumalan ja ihmisen todellisuuden välillä (Le Goff 1990, 189-204; Smyth 1996, 268-271.). Carlo Ginzburg on omissa eurooppalaista noituutta koskevissa tutkimuksissaan kiinnittänyt huomiota kuinka tällainen ”korkeuden logiikka” on tyypillistä inhimillisessä merkityksenannossa (Ginzburg 1996, 77-98). Psykologi Herbert H. Clark on puolestaan osoittanut, kuinka kyseinen merkityksenantoprosessi perustuu ihmisen ruumiillisuuteen, siten että käsitykset korkeudesta ja mataluudesta muodostuvat aina suhteessa maanpintaan, joka on ihmisen kannalta luonnollinen perustaso, ja kuinka indoeurooppalaisissa kielissä ”korkeuteen” liitetään yleensä positiivisia ja ”mataluuteen” negatiivisia arvolatauksia (Clark 1973, 27-35). Kristillisessäkin kielenkäytössä korkeuden symboliikka on vahvasti yhteydessä hyvyyteen ja tietoon. Kuten Ginzburgkin osoittaa, eurooppalaisessa perinteessä on olemassa erillinen uskonnollinen alue, joka voidaan määritellä ”Korkeaksi” ja joka näin ollen on normaalisti inhimillisen tietämyksen ulottumattomissa(Ginzburg 1996, 81.). Spatiaaliselta perustalta nousevassa kielenkäytössä taivas muodostaa korkeimman spatiaalisen alueen, josta ihminen voi tehdä aistihavaintoja. On siis luonnollista, että kristinuskossa Jumalan alueeksi ja olinpaikaksi nimitettiin juuri taivas. Jumalan sijoittaminen konkreettisesti tai metaforaisesti taivaaseen ei kuitenkaan ole vain kristinuskolle tyypillistä, vaan se on hyvin laajalti tunnettu uskonnollisen merkityksenannon muoto (Ks. Pyysiäinen 1996, 63-67).”